— Minun osuuteni on huut hiidessä, virkkoi Johnny, eli tarkemmin sanoen
Sacramentojoen pohjassa, aivan kuten Frank äsken kertoi.
— Minulla oli melko hyvä menestys Italian Barissa, sanoin minä.
Huuhdoin siellä kaksisataakuusitoista unssia kultaa.
— Toisin sanoen suunnilleen kolmetuhatta dollaria, lisäsi Talbot.
Sinähän olet oikea pohatta, Frank Munroe! No, minulla on aivan täysi
syy olla tyytyväinen tuloksiin silläkin taholla siis. Luulenpa — mutta
ehkä on viisainta jättää loput selvityksistä toiseen päivään. Nythän on
jo kovin myöhä. Voi, taivahan taatto! Kello on kolme, pojat!
Kukapa olisi uskonut? Väkeä oli liikkeellä melkein yhtä runsaasti
kuin keskellä päivää. Saatoimme Talbotin hänen hotelliinsa, ja siellä
onnistui hänen hankkia meillekin yösijat.
Ei suotu meille pitkää unta. Huolimatta elinvoimasta, jota olimme
keränneet ylämaitten terveellisessä ilmastossa, tunsimme suurta
väsymystä. Kahteen vuorokauteen olimme tuskin nukkuneet enempää kuin
viisi tuntia. Minä kömmin aamulla pystyyn ensimmäisenä, riensin ulos
ja heittäydyin nauttimaan lämmöstä hotellinseinustalla kuin mikäkin
sisilisko. Olin edelleenkin veltto kuin riepu — seuraus monen kuukauden
keskeytymättömästä ponnistelusta ja jännityksestä. Laiskottelin
hyvän rupeaman, ajatellen hienolla nautinnolla melkoista osuuttani
yhtiössämme. Olihan minulla enemmän kuin kaksituhatta dollaria. Mikään
aarre tuo nyt ei vielä ollut, mutta kun on tottunut saamaan korkeintaan
kaksitoista dollaria viikossa vaivoistaan, tuntuu kaksituhatta dollaria
jo aikamoiselta erältä. Olin heittänyt kaikki toiveet loistavasta
menestyksestä, ja nyt havaitsin, että samalla olin menettänyt
vissin ylpeyden ja edesvastuun tunteen. Niinkauan kuin rehkin
kullanhuuhdonnassa oli minusta tuntunut kuin olisi minun pitänyt saada
aikaan yhtä paljon kuin muutkin, jos suinkin mahdollista. Nyt olin irti
koko hommasta ja katselin asioita vallan toisin. Olin saanut sievoisen
palkkion jännittävästä ja mielenkiintoisesta yrityksestä, joka tuntui
milteipä lomalta, vapautukselta arkisesta työstä. Pääsisin takaisin New
Yorkiin kolmella tai neljälläsadalla dollarilla, ja perille päästyäni
saisin sijoittaa omaisuuteni ja työkykyni mahdollisimman edullisesti.
Talbotkin ilmestyi vihdoin näkyviin, reippaana ja hymyilevänä.
Kun olimme syöneet aamiaista, vei hän meidät katsomaan uutta
tiilirakennusta. Järjestettyämme joitakin liikeasioita lähdimme
uudestaan Arcadeen. Ja nyt antoi Talbot raporttinsa.
Toivon, että muistaisin sen sanasta sanaan, mutta ikäväkseni on se
mahdotonta. Voin ainoastaan piirtää lukijoilleni heikon kuvan tästä
hetkestä. Istuimme hievahtamatta, Yank, Johnny ja minä, kuunnellen
suut auki tuota rohkeata, taitavaa ja tarmokasta taikuria, joka loihti
eteemme hohtavan seitin. Hän oli luonnollisesti käyttänyt hyväkseen
uuden kaupungin kaikkia eri mahdollisuuksia. Voitto hänen ensimmäisestä
yrityksestään — varastolaivoista ja Mentgomerykadun tiilitalon
vuokraamisesta — oli, jos muistan oikein, noussut ensi kuukautena noin
kuuteentuhanteen dollariin. Osuutensa hän oli sijoittanut kymmenkuntaan
eri yritykseen nähdäkseen, mikä niistä oli paras. Päivästä päivään,
viikosta viikkoon laajensi hän toimintaansa joka suunnalle. Hän omisti
osakkeita laituriyhtiössä, soranottoyhtiössä, rantapalstayhtiössä,
katuvalaistusyhtiössä, lankkukäytäväyhtiössä ja uudessa hotellissa.
Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän hoitanut tällaisia
liikeasioita, ja joka yritys oli lisännyt hänen omaisuuttaan. Kun
joku homma joskus harvoin osoittautui huonosti tuottavaksi, jätti
hän sen heti, siekailematta ja kaipauksetta. Muistanpa muutaman
yksityiskohdankin eräästä tällaisesta jutusta.
XXXII luku.
MITEN TALBOT ANSAITSI.
— Minusta tuntui, kertoi Talbot, että jauhokauppojen olisi pitänyt
vedellä erikoisen hyvin näihin aikoihin. Nykyään tulevat kaikki
jauhotavarat Etelä-Amerikasta, joten markkinoita kyliä voi hallita,
jos vain on tarpeeksi pääomaa. Kutsuin kokoon neljä täkäläistä
rahamiestä ja sovin heidän kanssaan asioista. Teimme välitysmiesten
kanssa sopimuksen, jonka mukaan heidän piti tuottaa vähintäin
sataviisikymmentätuhatta ja enintään kaksisataatuhatta tynnöriä jauhoja
maahan neljästätoista dollarista tynnöriltä. Jokainen liike sitoutui
ottamaan jauhoja seitsemänsadantuhannen dollarin arvosta, jotapaitsi
ne suostuivat suorittamaan satatuhatta dollaria korvausta sopimuksen
rikkomisesta. Jauhot saattoi helposti myydä kahdestakymmenestäviidestä
tai kolmestakymmenestä dollarista tynnöriltä, joten yritys tuottaisi
sievoisen voiton.
— No, varmasti, myönsin minä. Entä millä tavalta sinä olit mukana
yrityksessä?
— Minun piti saada prosentti voitosta. No niin, täällä myytiin
hirvittävä määrä jauhoja sovitusta hinnasta — tarkalleen
sanottuna kuusikymmentätuhatta tynnöriä — minkä piti tuottaa
seitsemänsataatuhatta dollaria. Mutta sitten sattui muuan noita
onnettomia keikauksia, jotka aina tulevat sopimattomaan aikaan.
Jauhojen hinta laski niin että tavara melkein katosi markkinoilta.
Minkätähden? Ovelia temppuja. Tänne on viime aikoina tullut paljon
taitavia liikemiehiä. Kaivosseuduilla oli jo tarpeeksi jauhoja moneksi
ajaksi, ja ainoa, mikä piti hintoja korkealla, oli epätietoisuus.
Ei tiedetty mistä vastaisuudessa tuotettaisiin jauhoja maahan. No,
nuo vastatulleet liikenerot ratkaisivat pian tämänkin pulmallisen
kysymyksen, ja jauhojemme hinta laski viidestäkolmatta dollarista
kahdeksaan! Olimme myyneet kuusikymmentätuhatta tynnöriä. Sopimuksen
mukaan oli meidän otettava vastaan vielä yhdeksänkymmentätuhatta,
kuuden dollarin tappiolla kultakin. Kansa nauroi ja odotti halpoja
jauhoja.
— Miten selviydyitte?
Talbot hymyili.
— Sanoin liikekumppaneilleni, että olin oppinut päästämään kuumat
esineet käsistäni ennenkuin poltin hyppyseni. Jos jokainen liike
maksaisi sakkonsa, menettäisimme suunnilleen neljäsataatuhatta
dollaria. Jos taas möisimme jauhomäärän, jonka sitoumuksen mukaan
olimme halunneet tuotettavaksi, nousisi tappiomme likipitäen
kuuteensataantuhanteen dollariin. Maksoimme siis sakkomme, luovuimme
sopimuksesta ja olimme ansainneet kolmesataatuhatta.
— Oliko tuo oikein rehellistä peliä? Mitä sanoivat jauhojen myyjät?
kysyin moittivasti.
— Rehellistä? kertasi Talbot. Minkä vuoksi luulet korvauspykälän olleen
olemassa? Eiköhän juuri siksi, että otettiin huomioon mahdollisuus,
että käyttäisimme sitä?
Niinpian kuin Talbot oli saanut hiukankin rahoja kokoon, sijoitti hän
ne johonkin uuteen yritykseen, kunnes lopulta oli osakkaana melkein
kaikessa, Presidiosta aina sisäpoukaman rantakaistaleeseen saakka.
Hän ja muuan Talbot H. Green olivat hankkineet käsiinsä melkein koko
nykyisen Harbour View-alueen kauppakirjat — heidän omistusoikeutensa
oli kiistämätön niinpian kuin he suorittaisivat joitakin suurehkoja
kiinnityksiä. Lisäksi oli hän sijoittanut Commercial Wharf-osakkeensa
vakuudeksi erääseen pankkiin, ja niitä vastaan saamillaan lainarahoilla
hoiti hän nyt uljaasti melko raskasta velkataakkaa, jonka oli saanut
niskoilleen hankkiessaan rantapalstoja. Talbot jutteli kevyesti
summista, joiden rinnalla kullanhuuhdonnalla ansaitsemamme määrät
kerrassaan kalpenivat. Rikkain kultalöytö, josta olimme kuulleet
puhuttavan, ei olisi riittänyt edes yhteen Talbotin monista
yrityksistä. Ja meidän omat vaivaiset saaliimme kutistuivat niin
pieniksi, ettemme enää kehdanneet niistä puhuakaan.
Kaikista Talbotin laajoista ja lukuisista yrityksistä oli kuitenkin
Ward Block huomattavin. Talbotilla oli osakkeita, kiinnityksiä,
maapalstoja ja osuuksia uuden kaupungin joka kolkassa, mutta näistä
saamansa tulot käytti hän alusta loppuun suorituksiin, joihin ei muuten
olisi millään tavalla saanut tarpeeksi varoja. Lyhennykset ja korot
olivat vieneet jok’ainoan välittömästi käytettävissä olleen dollarin —
ja muut olivat poissa omistajansa ulottuvilta siksi kunnes hän saisi
käsiinsä aarrekammion avaimen. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan
vähimmässäkään määrässä.
— Kaikki on sellaista omaisuutta, jonka arvo nousee, sanoi hän. Arvo
nousee joka hetki. Minä rikastun istuessani täällä rupattelemassa.
Tulevaisuudensijoituksia.
Muun muassa oli Talbot saanut ostetuksi plazan luona tontin, jolle
Ward Blockia nyt rakennettiin. Hän oli maksanut osan käteisellä, osaan
taas saanut kiinnityksen. Ja nyt hän käytti kaikki rahat, jotka sai
irti muista yrityksistään, tämän rakennuksen hyväksi. Siksipä juuri
sanoinkin Ward Blockia hänen yrityksistään huomattavimmaksi.
— Rakennustyöt kuuluvat niihin hommiin, joissa tarvitaan käteistä
rahaa, tuumi Talbot hiukan ärtyisesti. Sekä työpalkat että
rakennusaineet kysyvät rahaa. Mutta toiselta puolen olen aivan
selvillä siitä, että hyvin järjestetty, ensiluokkainen liiketalo tässä
kaupungissa juuri nyt on arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen rahapaja. Tästä
heruu säännöllisiä, kuukausittain suoritettavia käteistuloja. Aivan
alusta asti saan vuokrina viisi kertaa enemmän kuin tarvitsen kaikkien
muitten liikeyritysteni aiheuttamien kustannusten peittämiseen. Jim
Recket on ottanut koko alakerroksen kolmestakymmenestätuhannesta
dollarista. Konttorihuoneustoista yläkerrassa saan tuhannesta
dollarista ylöspäin kuukaudessa, ja joka soppi on vuokrattu jo
etukäteen. Niinpian kuin vuokrat alkavat virrata massiini, on jännitys
ohi. Voin ruveta maksamaan kiinnityksiä ja lainoja, ja kun olemme
päässeet niin pitkälle, voimme jo pitää itseämme miljoonamiehinä.
Hän kertasi vielä lyhyesti selontekonsa taloudellisesta asemastaan.
Plazan luona olevat tontit arvioi hän kahdensadantuhannen dollarin
arvoisiksi, talo vastasi kahdeksaakymmentätuhatta, Harbour View’n
tonttien arvo oli nyt suunnilleen kaksisataaviisikymmentätuhatta.
Aikaa myöten nousisi niiden arvo ehkä kymmenkertaiseksi. Laituriyhtiö
suoritti jo osinkoja, ja Talbotilla oii kymmenentuhatta osaketta.
Kiinteistöjä oli hänellä siellä täällä — osakkeita uudessa hotellissa
— katulaudoitus yleisillä teillä... Kun laskimme erät yhteen ja näimme
loppusumman kasvamistaan kasvavan, häipyivät pian kullanhuuhdonta ja
muut sentapaiset pikkuseikat näköpiirin taa. Tuijotimme lumottuina
Talbotia.
Vasta nyt saimme myöskin tietää, etteivät ne viisituhatta dollaria,
jotka olimme lähettäneet Talbotille Hangtnan’s Gulchista, enempää kuin
rosvoiltakaan pelastamamme summa suinkaan olleet joutuneet mihinkään
pankkiin homehtumaan. Ei suinkaan. Talbot oli pannut ne leikkiin kaiken
muun omaisuutensa mukana.
— Tosin en tiennyt oikein, miten olisitte tahtoneet minun niitä
käyttävän, sanoi hän, mutta kerran olimme yhtiökumppaneita, niin
arvelin, että tein oikein. Onko teillä mitään huomauttamista?
— Ei tietenkään! kiiruhti Johnny vakuuttamaan sydämellisesti ja
hartaasti. Minun osuuteni saa kernaasti olla käytettävänäsi.
— Samat sanat! virkkoi Yank. Minä yhdyin heihin.
Ja nyt osoitti Talbot meille, että hän piti meitä yhtiökumppaneinaan
tässäkin yrityksessä.
— Merkitsin muistiin päivän, jolloin lähetyksenne saapui, lausui hän,
ja tiedän tarkkaan paljonko itse silloin omistin. Lasken sen mukaan
teidän osuutenne tässä liikehommassa. Yank ja Johnny saavat niinollen
kymmenen prosenttia kumpikin. Frank ja minä olemme järjestäneet välimme
jo aikaisemmin.
Johnny tuijotti paperia, jolle loppusummat oli merkitty.
— Ei tule kysymykseenkään, että suostuisin sellaiseen kauppaan!
vastusti hän innokkaasti. Se ei olisi rehellistä peliä. Sinä olet
nerokkaasti osannut käyttää hyväksesi rahoja, mutta minä en voi
puhtaalla omallatunnolla ottaa vastaan kymmenettä osaa rahoista, jotka
sinä olet ansainnut. Olen tietenkin antanut hyppysellisen kultahiekkaa
käyttövaroiksi, mutta riittää hyvin, jos annat minulle tuhannen
dollarin velkakirjan siitä hyvästä, ja sittenhän voit suorittaa
kohtuulliset korot jos haluat. Mutta enempää en voi ottaa vastaan.
— Olen aivan samaa mieltä, selitti Yank.
— Ei kävele, pojat, sanoi Talbot vakavasti. Teidän viisituhatta
dollarianne pelastivat minut hyvin vaikeasta tilanteesta. Ne saapuivat
juuri kun minun joko oli haalittava kokoon rahaa tai lyötävä kintaat
pöytään. Olin jo pannut joka ainoan pankin, liikkeen ja rahanlainaajan
tiukalle, mutta en olisi saanut irti enää kymmentä senttiäkään
mistään. Silloin putosivat rahanne kuin taivaasta. Ellette ota vastaan
tarjoustani, niin olette kerrassaan —
— Älähän huoli jatkaa, Tal! keskeytti Johnny töykeästi. Jos asia on
sillä tavalla, niin —
— Niin se on!
— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia
itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja
muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja
otatte pikku tuikun kukin.
XXXIII luku.
RAHARUHTINAITA!
Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä
selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni
sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me
monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet
takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin
selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan
tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta,
vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi
miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia
voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin
tehdyn sopimuksemme mukaan.
Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme
kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme
päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme
itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia
menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen
piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.
Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran,
ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme
nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus
harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa
puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä
silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.
Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme.
Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä
nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku
lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme
sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään
tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä.
Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän
alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä
henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa
joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa
omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin
ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja
esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen.
Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni
ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen
Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina
kuin preeriakoirat.
— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa?
kysyi Johnny.
— Satatuhatta! vastasimme yhteen ääneen.
— Riittääkö se raharuhtinaalle? kysyi Johnny salaperäisen näköisenä.
— Riittää! huudahdimme yhtaikaa.
Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme
sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt.
Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti
vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme
hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta
tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan
huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen
näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan
kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä
tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.
Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti
osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin
kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä
hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa.
Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla
oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä
hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti
metallipalloja ja kultarahaa.
Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin
kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä
aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja
olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen
aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun
mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien
»vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin
tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he
olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika
perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista,
eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän
kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan
perinpohjin.
Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka
olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon
yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn
kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta
kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko
vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö
Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja;
ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä
käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen
kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin
hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi
vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin
hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa
istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta
kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut
aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää.
Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet
olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai
kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos
piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä
kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun
mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden
mukaisia.
Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin
heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja
huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin
pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista
ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin
niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri
ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki
nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti
tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä,
vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista,
katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta,
laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta
puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot»
jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina.
Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta,
mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja
säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi
— telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista
tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes
kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat
tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt
ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä,
uskallusta ja sitkeää tarmoa.
Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä
luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen
maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin
huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of
William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden
nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia,
reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia.
Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin
aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti
silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en
koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina,
hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin
tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan
joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi
tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan
jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen.
Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He
pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja
keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin
puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa,
sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa
yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla
luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa
toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin
näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja
uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan.
Jokainen hoiti omaa peliään.