siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja
matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on
onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti
rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä
— no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää
raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin
narrit.
Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta
nousin kiukusta pihisten.
— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli
jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata
muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko
ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen
koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset
kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä
halusta niskanne nurin!
Tuijotin heitä raivokkaan näköisenä.
— Rauhoitu, Frank, neuvoi Talbot. Enhän minä tarkoittanut...
— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten
tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?
Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan!
Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako
toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun
luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua
syvästi!
Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana
miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois,
ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin
puhui.
— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa
ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me
olimmekin...
— Siis suunnilleen seitsemänsataa pekkaa kohti, huomautti Yank hitaasti.
Tämä pelasti tilanteen. Ovela, vanha Yank tiesi, mitä sanoi.
— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken
kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen?
Mitä sinä tuumit, Yank?
Yank ruiskautti syljen avoimesta akkunasta pihalle.
— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä
oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei
ota lukuun kullankaivuuta?
— Kullankaivuuta? kertasi Talbot.
— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan
hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.
— Et siis aio palata kultakentille?
— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan
itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä
järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä
mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole
äkännyt sitä aikaisemmin.
— Entä Johnny? Kotiinko vai kultakentille?
— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa... ei. Kotona
ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu?
Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen
säilyttäminen tavattoman vaikeata.
— Oikein puhut, huomautin minä.
— Mitä sitten aiot? kysyi Talbot.
— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa,
vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään
ensi vuonna.
— No, ja Frank sitten? kysyi Talbot.
— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun
kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet
asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.
— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi
hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:
— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä
kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko
maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan
voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun
kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen
havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.