kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen,
sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin
lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu,
jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia.
Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut
nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä
näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan
olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää
työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta
ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka
eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja,
ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä
oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin
penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä
seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan
melkoista kuulijakuntaa.
Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian
Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen
taskussaan.
— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua
morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon
vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!
Nousimme laiturille ja tunkeuduimme väkijoukon läpi, pohtien asioitamme.
— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny
kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan
tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien
vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme
Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt
Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.
Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa
aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti»
osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon
nähtävää.
Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän
oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä
olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta
päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja
kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.
— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi
ihastuksesta.
— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa
väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään
tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se
on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!
Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka
tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään
nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku
huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä
kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.
— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä
taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä
päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka
kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat
kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut.
Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita,
eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia
loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan
tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan
latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään,
musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät
ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista.
Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana
virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja
konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään
korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja
teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille
jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla
käännyttää koko tämän kaupungin.
Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin
suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi
juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta
pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin
kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin
saarnan päätyttyä.
Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman.
Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei
olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli
sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia.
Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten
läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit
yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa
tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville
vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin
jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen
itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun
tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja
suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei
nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin,
mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.
Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien
varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja
laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu
ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä
muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset
oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu
edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka
seinää vieläkin koristi laivan nimi, _Niantic_.
— Onpa kelvannut Talbotin keksintö, huomautti Yank.
— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku
hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?
Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt
vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia,
häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne
omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat
käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat
ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko
maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.
— Katsokaahan tätä koiraa, pojat! sanoi Yank äkkiä.
Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa
silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja
noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea
rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.
— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi
kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!
Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen
silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut
kuonoaankaan.
— Ei maksa vaivaa, virkkoi koiran omistaja, joka nyt ilmestyi
oviaukkoon.
— Mikä sitä vaivaa? kysyi Johnny harmistuneena. — Onko se sairas?
— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään
kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa
ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan
ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan
noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä
Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta
ilman että se viitsii murahtaakaan.
Lausuimme osanottomme koiran omistajalle ja jatkoimme matkaamme.
XXX luku.
KOHTAAN TALBOTIN.
Kaikkialla näimme uusia taloja, joista eräät olivat huolellisesti
rakennetut ja ulkoapäinkin hauskan näköiset. Ja entisen säkki- ja
tynnyrisillan korvasi nyt paksuilla laudoilla päällystetty, kunnollinen
jalkakäytävä. Kaupungin keskipisteenä oli edelleenkin plaza, mutta
sen ympärillä oli jo useita arvokkaita ja hyvin hoidettuja katuja.
Vaatekauppoja oli lukuisia, useimmat tietenkin juutalaisten käsissä, ja
myöskin ravintoloita ja pelisaleja oli saatu lisää. Kohtasimme muutamia
tuttujakin, m.m. _Panaman_ kapteenin. Hän muisti meidät heti ja
rupatteli hetken kanssamme. Tuokion kuluttua tiedusteli Johnny häneltä,
tiesikö hän kauppiasta, joka maksaisi kunnollisen hinnan kauniista
timantista.
— Menkää jalokivikauppaan, vastasi kippari.
— Vai niin, onko täältä sellainenkin? huudahti Johnny.
— On, ja hyvä onkin, tokaisi merikarhu. Lähdetäänpä liikkeelle.
Jalokivikauppa olikin suurenmoinen liikeyritys. Siellä oli tavaton
varasto sormuksia, ketjuja, koristeneuloja, isoja ja pieniä
taskukelloja ja megafooneja eli n.s. »huutajia». Viimemainitut
esineet olivat kaiketi halutuimpia, sillä näimme sadottain keiloja
ja tuhansittain »huutajia». Niitä oli rivissä hyllyillä, ja nipuissa
pitkin seiniä naulojen ja koukkujen varassa. Enimmäkseen olivat ne
hopeasta tai kullatusta hopeasta tehtyjä. Oli siinä yksinkertaista ja
siselöityä, kaiverrettua, puserrettua ja pakotettua kalua, ja joka
esineeseen oli varattu melkoinen sileä laikku nimeä tai nimikirjaimia
Varten. Kun Johnny oli saanut kauppansa päätetyksi, huomautin jotakin
megafooneista. Jalokivikauppias hymyili, luoden laivuriin lystikkään
katseen.
— Kiitolliset matkustajat kysyvät niitä usein, sanoi hän, antaakseen
niitä lahjoiksi laivureille onnellisesti päättyneen merimatkan jälkeen.
Mutta nyt räjähti kiukkuinen kapteeni.
— No, se on varma! huusi hän. Totisesti! Minulla on vähintäin tusina
noita viheliäisiä kapineita. Ja koska äsken olen taas palannut
»onnellisesti» päättyneeltä matkalta, ilmestyy kaiketi pian lisiä
varastooni. Voi, hyvä Jumala! jatkoi hän erään matkustajajoukon samassa
tunkeutuessa liikkeeseen, — täällähän niitä halvattuja jo tuleekin.
Lähdetään kiiruusti pois!
Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken
kuluttua osasimme kadulle.
— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten
hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat
tuikut.
Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä
mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken
tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen
tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi
maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät
tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan
näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.
— Tulkaahan ryypylle nyt kaikki, kehoitti laivuri sydämellisesti.
Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja
kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.
— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä
monilukuiset vieraanne ovat tänään?
Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen
liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen
tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta
kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut
tarpeekseen.
— Minkävuoksi? utelin minä.
— Menee naimisiin, luonnollisesti, vastasi isäntä lyhyesti.
— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä
kuitenkin katsomaan tyttölasta.
— Aivan niin, mutisi Billy välinpitämättömästi. Siellähän muutkin ovat.
»Veranta» oli plazan varrella ja väkeä siellä oli niin etteivät
läheskään kaikki mahtuneet sisään. Tarjoilupöydän takana työskenteli
viisi naukunsekoittajaa otsansa hiessä. Tyttö — ja kaunis tyttö lisäksi
— kurkotti laseja pöydän yli ja kokosi maksuja.
— Kunnon tyttö, kehuskeli laivuri, tarkasteltuaan hetken tuota
yksinäistä lammasta susien joukossa. — Ei tänne muutoin näin kovasti
asiakkaita kertyisi. Huonompaa lajia meillä näet on jo entuudestaan.
Me emme yrittäneetkään tarjoilupöydän läheisyyteen, vaan lähdimme
tovin kuluttua takaisin kadulle. Kapteeni jätti meille hyvästit ja
lähti omille asioilleen. Hänen ohjeittensa mukaisesti lähdimme The
Newyork Tonsvrial Emporiumiin, missä meitä hierottiin ja hinkattiin ja
puhdistettiin viidestä dollarista mieheen. Tämänjälkeen laittauduimme
vaatetusliikkeeseen hankkimaan uusia pukineita. Vanhat rääsymme
viskasimme kadulle, missä ennestään muun töryn joukossa oli kasottain
hylättyjä vaatekappaleita.
— Olen kuin uudesti syntynyt, virkkoi Johnny. Mutta ennenkuin jatkan
matkaani on minulla pikku velvollisuus täytettävänä.
— Mikä?
— Velvollisuus. Minun on otettava ryyppy tuossa lasipilaritalossa —
mikä sen nimi nyt lieneekään.
— Emmepä taida olla erikoisesti ryypyn tarpeessa, vastustelin minä.
— No, mutta tehkäähän nyt mielikseni, pyysi Johnny maireasti.
Seurasimme häntä »Arcadeen», joksi anniskelua sanottiin. Kuokkavieraat
alkoivat heti liikehtiä. Johnny kääntyi heihin erittäin ystävällisen
näköisenä.
— Tulkaa, pojat, naukulle kaikki tyynni! huusi hän.
Lasit täyttyivät. Johnny kohotti omaansa. Muut seurasivat esimerkkiä
ja ryyppy kulautettiin janoisiin kurkkuihin. Tyhjät lasit paukahtivat
yhtaikaa pöytään.
— Ja nyt me maksamme ryyppymme, kukin omasta puolestaan, jutteli Johnny
edelleenkin hilpeänsävyisesti.
Kuokkavieraat tuijottivat häntä ällistyneinä. Muuan heistä murisi
uhkaavasti, mutta Johnnyn tiukka katse vaiensi hänet pian. Joku yritti
nauraa. Ennen pitkää oli kuitenkin jokainen suorittanut maksunsa.
Pöydän takana seisoi suuresti huvitettu Billy. Kun Johnny ojensi
hänelle hyppysellisensä kultahiekkaa, työnsi Billy hänen kätensä
takaisin.
— Minä tarjoan teille, julisti isäntä lyhyesti.
— Mutta — intti Johnny.
— Tällaisessa tapauksessa vanha etuoikeuteni, selitti isäntä.
— Siinä tapauksessa kiitän kohteliaimmin, herra, lausui Johnny
höylimmällä tavallaan. Poistuimme.
Kadulle tultuamme valitti Johnny, että hän oli väsynyt. Sitten ehdotti
hän, että lähtisimme etsimään käsiimme Talbotia. Panipa vielä vanhan,
kuluneen hammasharjansa pantiksi siitä, että Talbot tällä hetkellä oli
kaupungin tunnetuimpia henkilöitä.
Hammasharja pelastui. Ensimmäinen vastaantulija jo tiesi meille kertoa,
missä Talbot Ward asui. Lisäksi ilmoitti hän, että Ward Block nyttemmin
oli melkein valmis. Meidän ei ollut ensinkään vaikea löytää Talbotin
asuntoa, erästä Montgomery-kadun varrella olevaa hotellia. Konttoristi
puhui Talbotista suurella kunnioituksella ja ilmoitti meille, että
varmasti tapaisimme Talbotin jollakin lukuisista liikepaikoista tai
Ward Blockilla. Kiitettyämme häntä ohjasimme kulkumme suoraa päätä Ward
Blockille. Olimme kaikki uteliaita näkemään tämän rakennuksen.
Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu
kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella,
sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja
telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin
muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat.
Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam
Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa
joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.
Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia.
Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä
pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se
sietänyt pitkiä vaelluksia.
Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun,
mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti.
Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai
hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin
ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode.
Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi
vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.
— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä
etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu
ulkosalla joka tapauksessa.
— Mutta miten käy sateen sattuessa? utelin minä.
— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi
kunnes sade taukoo, naureskelivat he.
Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme
huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja
kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia
kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä
miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin
myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi
melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin
kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.
Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä,
oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen
panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen
ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin
tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin
kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot
riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa
hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa,
mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään.
Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen
tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten
saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli
totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin
vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys,
ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani.
Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot
etualalle.
Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin
lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein
Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies
yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään.
Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.
— Voitteko sanoa paljonko kello on? kysyin.
Hän ojensi sanaakaan sanomatta kellonsa nähtäväkseni osoittaen sen
taulua — revolverin piipulla!
— Puoli yksi, sanoi hän sitten.
— Laupias taivas! huudahdin ja purskahdin äänekkääseen nauruun. —
Luuletko minua rosvoksi, Talbot?
XXXI luku.
KULTAINEN HÄMÄHÄKINSEITTI.
Hän pisti nopeasti kellon ja revolverin taskuunsa ja tarttui ilosta
huudahtaen molempiin käsiini.
— No, no, no! huusi hän uudestaan ja yhä uudestaan. Miten iloinen
olenkaan nähdessäni sinut taas. Minullahan ei ollut aavistustakaan,
missä oikein oleskelitte ja mitä puuhasitte! Miksette kirjoittaneet
minulle koskaan?
— Enpä tiedä, vastasin hiukan hämilläni. — En usko, että mieleemme
koskaan juolahtikaan, että olimme kirjoitustaitosia.
— Missä muut ovat? Tulitteko tänne yhdessä?
— Etsikäämme heidät käsiimme, sanoin.
Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän
oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa
ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä
flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa
saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle
erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän
ihastuneena ylistää San Franciscoa.
— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta
kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän
ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain,
Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on
niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen
penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta
dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme
rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä
suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan,
mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla
ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita
tuolla pohjoisessa...
Hän keskeytti lauseensa kuullessaan minun naurahtavan.
— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko
hyötymaata saisitte merenpohjasta.
— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta
muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan,
niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku
maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi
huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.
Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani
elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa
suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.
Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo
lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme.
Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme
— vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin —
ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli
melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja
toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä
ja yksityiskohtaisia tietoja.
— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet
kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan
ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.
Hän vaikeni mietteliäänä toviksi, mutta jatkoi sitten:
— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään
samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa.
Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt.
No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen
käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan
viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.
— Aivan oikein, sanoin minä.
— Ja Porcupine Flatin seikkailuhan kääntyi tappioksi, vai kuinka?
— Siellä veivät rosvot meiltä kaiken muun paitsi mitä ehdimme sinulle
lähettää, myönsin huolestuneena.
— Kauanko Yank on ollut työhön kykenemätön?
— En ole pystynyt ansaitsemaan senttiäkään aina rosvojen hyökkäyksestä
lähtien, selitti Yank mutkattomasti, ja olen Frankille velkaa koko
joukon. Luulin, että minulla olisi noin tuhatviisisataa dollaria, mutta
loppujen lopuksi on kyllä omaisuuteni paljon pienempi.