— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on
kerrankin kuraa!
Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun,
mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme
ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi
riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella
upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä
kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille,
missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme
katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten
hoivaamaan likaantuneita eläimiä.
Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman
lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan
huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.
— Veikkaan pennin, että vesi on noussut aina penkereen reunaan, sanoi
Vanha.
— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään,
huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni
kaivannolle.
Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan —
taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen
toisensa jälkeen.
— Mitä hittoa? huudahti Cal. Luulenpa totisesti, että sade alkaa
uudestaan!
— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla
jälellä.
Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön.
Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa.
Vettä tuli kuin saavista kaataen.
Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin
märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa
mahdollisimman tyyninä.
Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi
sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet
piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja
lähdimme kaupunkiin.
Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa
taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire
olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten
rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän,
mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut
suoksi.
Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka
totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan
Bella Unioniin.
— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja
nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.
Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan
liikeasioista.
— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja
Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.
— Onko kuljetushomma sitten päättynyt? ihmetteli Johnny.
— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua
ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi
epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet
idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan.
Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä
ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on
kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan
niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä
näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää
päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat?
kysyi hän Johnnyltä.
— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti
Johnny.
— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä
jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on
kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.
Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal,
joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin
San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.
Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan.
Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita
kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat
pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti
eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden
liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko
uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut
huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli
vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian
alavalle maalle.
Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa
valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran
kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja
olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme
olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin
emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa
olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän
rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty
melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli
ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin
tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin
rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn
tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen
summa.
Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme
äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan
pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny
Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille.
Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi
seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli
Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.
Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan
muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen
luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle
jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union
oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja
Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta
oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka
hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo
1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta
synkkää muistoa näiltä main.
XXVIII luku.
PALUUMATKA.
Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan
seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse
asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin
poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.
Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille
muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet
matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta
eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita,
toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat
tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää
mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä
todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.
Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan
tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti
selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen
arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden
kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa
suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt
esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina
etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota
lukuun _desperadoja_ ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä
päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen
oli huonolla käsialalla töherretty:
»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä
olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni,
mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja
tavarat ovat toisten omaisuutta.»
Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin
päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että
valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme
tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä.
Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa
hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä.
Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä
valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden
puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku
kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty
variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:
»Valtaukseni oli tyhjä.»
Ja alapuolelle:
»Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan,
vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»
Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan
mielentilaa.
Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan.
Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle.
Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he
olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin,
ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen
alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin
ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä
ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti
kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme
tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin
vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson
viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista
ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista
ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt
maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä
Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata
vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä
meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta
hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti
päivänsä metsällä.
Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat
onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.
— Toivoisinpa voivani seurata teidän esimerkkiänne, huokasi Yank.
— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata
aivan lähellä.
— Miten saitte hankituksi alueenne? kysyin uteliaasti.
— Otin sen haltuuni!
— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?
— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine
kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta
sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä,
ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei
hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät
tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu.
Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja
sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo.
Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.
— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä
hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.
— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi
ukko Pine.
Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat
ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat
lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset
vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu
korjatuksi.
— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei
vielä kysytä erikoisesti.
— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien
ja preeriasusien kanssa.
Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.
— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä
puutavaraa.
— Olette aivan oikeassa, tuumi Yank.
— Miksi ette siis asetu tänne? kysyi Pine.
— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä
ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa
kotipuolessakin.
Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia
oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut
asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä
rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.
Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet
lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa.
Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen
kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa
kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui
korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä
jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.
Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti
matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin
New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet
sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä
minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.
Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut
yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon,
Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja
matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin
kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät.
Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan
kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.
Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet
ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä,
joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan
toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.
— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies
vastaukseksi tervehdykseemme.
Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet
rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San
Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.
Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein
tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien
puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi
sakeita mustia pilviä.
— Höyrylaiva! äänsi Yank.
— Aivan. Vieläpä oikein uljas höyrylaiva! lisäsin minä.
Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa
sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.
— Miten ihmeessä se on voitu saada tänne? tuumiskelin minä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan
kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli
maalattu nimi, _McKim_.
Kaiteen ääressä seisoi virkalakkiin koristautunut mies.
— San Franciscoonko olette matkalla? huusin hänelle.
— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi
virkalakkiniekka.
— Paljonko matkalippu maksaa?
— Neljäkymmentä dollaria.
— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan
köyteen.
— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja
tämä vene?
Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan
nelisentoistavuotiaan pojan.
— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia
huopia?
— Ei ole rahaa!
— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa
heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen
siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.
— Entä mitä haluatte vastapalvelukseksi? kysyi epäluuloinen nuorukainen.
— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu
jossakin...
— Tiedän, keskeytti poika.
— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne
on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.
— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että
tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.
Tartuin lujasti laivaköyteen ja kapusin kannelle.
— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän
epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja
huovat.
Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa.
Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.
Tarkastimme tietysti laivan joka sopen, ja Johnny oli kovasti
tyytyväinen.
— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone
ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja,
täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut
pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?
— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin
minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen
hiukankin mainittavaan aallokkoon.
Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia.
Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.
— Etsinpä käsiini jonkun, joka taitaa asian selittää, sanoin lopulta.
Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja
lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä
missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua
puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa
piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli
siunaaman lepohetki.
Esitimme vaikeasti ratkaistava kysymyksemme hänelle.
— Olemme tulleet tänne vesitse, selitti hän.
— Kap Hornin ympäri? huudahdin.
Hän heitti minuun tuikean silmäyksen.
— Tasankojen yli purjehtiminen on hiukan hankalaa, vastasi hän sitten.
Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan
ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen
oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla,
kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus
lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen
ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu
laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan
kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta
kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti,
tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea,
siitä ei mihinkään pääse!
Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä
palaavia miehiä. Kun _McKimllla_ matkustaminen edellytti täyteläistä
lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis
ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia
ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia
ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa
jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin
jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden
sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita
joukossamme!
Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja
savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä
takaani kuulin huudon:
— Mies yli laidan!
Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin.
Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan
venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa
kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten
verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä
tapahtui.
— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän.
Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen
koommin nähty.
Kaikki tuijottivat jännittyneinä kuun valaisemaan veteen.
— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin
kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.
Samassa kuului toiselta taholta huuto:
— Tuolla hän on!
Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä
ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen,
ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin
nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän
jälleen joukossamme.
Johnny tietysti.
Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli
hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä
melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen
käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan,
vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti
verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.
Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli
pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.
— Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa tuollaisia kaiteita, raivosi hän,
— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään
onnettomuutta ei ole tapahtunut.
— Eikö? Vai ei? ärisi Johnny.
Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan
paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan
varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan
hirvittävästä taakastaan.
— Luulin nikahtuvani siihen paikkaan, sanoi hän.
Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle
kovien ponnistusten jälkeen.
— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne
se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!
Ympärillämme töllistelevät matkustajat ilmaisivat myötätuntonsa.
— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on
ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?
Miehen sanat saivat Johnnyn entiselleen. Hän oikaisi selkänsä ja sanoi:
— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja
terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin
kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla.
Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton
alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.
Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani
vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.
— Voittehan ainakin ottaa naukun hyvässä seurassa, sanoi hän.
XXIX luku.
JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.