harjun laelta näimme tulen pilkottavan noin puolen penikulman päässä.
Buck huomautti heti, että hevosvarkaamme nyt joutuisivat kiikkiin ja
Bagsbykin myönsi, että tuli todennäköisesti oli heidän sytyttämänsä.
Tuntikausi kului ennenkuin pääsimme hiipimään notkoon, josta nuotio oli
näkynyt, ja kun lopulta päädyimme valopiiriin, huomasimme, että olimme
saapuneet kuuden tuntemattoman valkoihoisen yöteloille. Hämmästyksemme
oli suuri.
— Hei! hoilasi Bagsby.
Miehet syöksyivät pystyyn.
— Kuka siellä? Vastatkaa heti! tiukkasi heistä eräs ojentaen kiväärinsä.
— Rauhoittukaa! neuvoi metsästäjä hitaaseen tapaansa. Kunniallisia
kullankaivajia me olemme kaikki tyynni. Etsimme erästä toveriamme ja
äkkäsimme nuotionne.
Heti senjälkeen luikkasimme iloisesti. Muuan tulen ääressä loikoneista
oli McNaliy itse!
Ryhdyimme nyt kertomaan elämyksiämme ja onnittelimme toisiamme. Kauan
emme kuitenkaan ehtineet rupatella, ennenkuin metsästä kuului huuto.
— Vasquez! sanoi Barry höristäen korviaan. Olimme jättäneet Vasquezin
ratsujamme vartioimaan.
Tuokiota myöhemmin hyökkäsi eräs metsään jättämistämme hevosista
leiripaikalle vavisten ja vaahtoisena. Havaitsimme, että sen
riimunvarsi oli katkaistu. Silmänräpäys kului, ja sitten suhahti
ohitsemme kymmenkunta intiaania, jotka ajoivat edellään hevosiamme.
Laukaisimme kiireesti aseemme, mutta luulen, ettei yksikään meistä
osunut maaliinsa.
Kiiruhdimme metsikköön, jonne olimme jättäneet Vasquezin. Löysimme
hänet verilätäköstä hengettömänä ja päänahkaa vailla. Hiljaisina ja
apein mielin kannoimme hänen ruumiinsa nuotion ääreen. Bagsby vannoi
kostoa murhamiehille.
Rakensimme nyt lähempää tuttavuutta nuotion äärestä löytämiemme miesten
kanssa. He olivat tulleet lounaasta ja heidän nimensä oli Pine. Kaikki
he olivat pitkiä ja komeita, niin isä kuin pojat, hidasliikkeisiä
ja vaiteliaita. Isa oli noin kuusikymmenvuotias ja nuorin poika
kuudentoista korvilla. Joka pojalle oli isä antanut jonkun ihailemansa
sankarin nimen. Tutustuimme siis David Crockett Pineen, Kuvernööri
Boggs Pineen, Presidentti Tyler Pineen ja Vanha Hickory Pineen — nuorin
oli, kuten huomataan, ruumiillistunut ristiriita. He käyttivät kaikki
ensimmäistä nimeään — Kuvernööriä, Presidenttiä ja Vanhaa — ilman että
kukaan huomasi niissä mitään hassunkurista.
Pine poikineen innostui heti kostosuunnitelmaamme. Intiaanit olivat
yrittäneet siepata hänenkin hevosensa ja pojat suorastaan kiehuivat
vihasta. Päätimme kuitenkin valmistautua huolellisesti rankaisuretkeen
ja niin lähdimme aamunkoitteessa takaisin leirillemme, missä Johnny ja
Don Gaspar levottomina meitä odottelivat.
Don Gaspar ilmoitti haluavansa lähteä mukaan intiaaneja etsimään, sillä
Vasquezhan oli kuulunut hänen kansaansa. Kun emme kuitenkaan voineet
jättää leiriä vartijatta, ilmoittautui ukko Pine vahtipalveiukseen.
Arpa määräsi minut hänen kumppanikseen. Muut eivät kauan siekailleet,
tarkastivat hiukan aseitaan, ja nousivat ratsaille. Pine muisti vielä
kehottaa nuorintaan pitämään huolta päänahkojen nylkemisestä.
Kahtena seuraavana päivänä pysyttelimme visusti leirin vaiheilla
pitäen laaksoa ja jokea silmällä. Vasta kolmantena päivänä palasivat
toverimme. He ajoivat edellään puolta tusinaa poneja, jotka Kuvernööri
Boggs heti vei aitaukseen. Ukko Pine tutkiskeli poikiaan innokkaasti.
Vanhan vyössä roikkui monias märkä, punainen, raskas hiustukko, ja ukon
silmät välähtivät.
— Näen, että olet totellut käskyä, kuten hyvä poika ainakin, myhäili
vanhus.
Minä olin niin kuohuksissani, että tuskin saatoin pakoittautua
tervehtimään Pinen poikia. Myöhemmin katosi kuitenkin tuo
vastenmielisyyden tunne, kun opin tuntemaan heidät yksinkertaisina,
rehellisinä ja suorasukaisina ihmisinä. Heidän kamalat tekonsa
johtuivat pikemminkin täällä vallitsevista tavoista kuin
myötäsyntyneestä raakuudesta.
Johnny kertoi sitten yksityiskohtaisesti retkikunnan seikkailuista ja
taistelusta intiaanien kanssa. Suurin osa punanahoista oli päässyt
pakoon, mutta heidän kylänsä oii poltettu kokonaan.
Tämänjälkeen eivät intiaanit häirinneet meitä enää kertaakaan
Porcupinessa ollessamme.
XXIV luku.
RYÖSTÖ.
Miten olikaan, näytti onni yhtäkkiä kääntäneen meille selkänsä.
Don Gasparin ensimmäistä malariapuuskaa seurasi toinen ja kolmas.
Taudinidut olivat luullakseni tarttuneet meihin kaikkiin Sacramenton
rämeissä ja vain kova työ ulkoilmassa oli estänyt meitä sairastumasta
aikaisemmin. Kahden kuukauden aikana oli nyt säännöllisesti joku meistä
kuumeen kynsissä. Onneksi oli Yank kuitenkin varannut mukaansa aimo
määrän kiniiniä.
Seikkailu ei enää miellyttänyt meitä niin suuresti kuin tänne
saapuessamme. Kultaa löydettiin edelleenkin, mutta se ei enää
kannustanut meitä käyttämään aikaamme huolellisesti. Tarvitsimme
kaiketi lomaa. Rupesimme keskustelemaan kaupungissa käynnistä ja
sensellaisesta, ja työ maistui yhä enemmän puulta.
Pinen perhe oli leiriytynyt naapuristoomme. He rakensivat oivallisen
hirsimajan ja ryhtyivät rauhallisesti työhön »kultarannalla». Eräänä
päivänä tulivat he odottamatta luoksemme, ja kertoivat saaneensa
tarvitsemansa kultamäärän kokoon. He aikoivat nyt lähteä alamaihin
etsimään itselleen sopivaa viljelysmaata.
Pinen joukon poistuttua rupesimme pohtimaan kultasaaliimme
säilytysmahdollisuuksia. Omaisuutemme kohosi jo
kolmeenkymmeneenviiteentuhanteen dollariin ja Bagsby oli kovin
äkeissään havaitessaan, että tuollaista aarretta säilytettiin leirissä.
— Intiaanit ovat jo oppineet käsittämään kullan arvon, sanoi hän. He
tietävät meidän olevan täällä ja että meillä täytyy olla sievä määrä
tuota kallista metallia. En suurestikaan ihmettelisi, vaikka saisimme
vielä minkämoisen rosvojoukon hyvänsä kimppuumme. Parasta olisi
lähettää kulta pois.
Don Gaspar yhtyi häntä kannattamaan, samoin Yank, Buck Barry ja
Missouri Jones. McNally, Jonnny ja minä taas väitimme, että voisimme
paremmin suojella kalleuksiamme täällä leirissä. Kuten arvata voitte,
veivät vanhemmat miehet lopulta tahtonsa perille, ja vihdoin sovittiin,
että Yank, Buck Barry ja Don Gaspar lähtisivät kuljettamaan kultaa
Sutter’s Fortiin.
He painuivat taipaleelle aikaisin aamulla. Viime hetkessä muutettiin
suunnitelmaa vielä sikäli, että Yank, Barry ja Don Gaspar
ratsastaisivat yksin vain italialaisen ystävämme majalle asti.
Johnny ja Missouri Jones sekä minä lähtisimme leiristä myöhemmin
liittyäksemme kultakuormaston saattueeksi kaiken varalta.
Näin tehtiinkin, ja saatettuamme tovereitamme asumattoman alueen läpi
palasimme jälleen leiriin keskiyön tienoissa.
Olimme ratsastaneet nopeasti ja olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä
laskeutuessamme satulasta. Keitimme hiukan ruokaa ja lämmittelimme
liekkien ääressä. Tunnin olimme ehkä siinä istuskelleet kun yhtäkkiä
kuulimme kiivasta kavionkapsetta lähistöltä. Tartuimme pyssyihimme
ja tuijotimme pimeyteen. Pian rauhoituimme kuitenkin, sillä eräs
tulijoista vihelsi kimeästi ja tunsimme heti Buck Barryn.
Syydimme heille kysymyksiä joka mies. Miksi he olivat palanneet? Mitä
oli tapahtunut? Missä oli Yank? Oliko jotakin hullusti?
Don Gaspar oli aivan uupunut ja hän jaksoi vain väsyneesti pudistaa
päätään. Barryn silmät salamoivat.
— Kulta on poissa — siinä kaikki! sihahti hän.
Vaikenimme äkkiä. Tunsimme vaistomaisesti, että yksikin väärä sana nyt
voisi aikaansaada korvaamattoman vahingon. Mutta itsekussakin meistä
syntyi heti hämäriä epäluuloja ja raivoisa kiukku kuvastui jokaisen
katseesta. Johnny aukaisi suunsa ensiksi.
— Poissa? toisti hän. En usko!
Barry seivästi hänet ilkeällä katseella, mutta ei virkkanut mitään.
— Missä on Yank? kysyin minä.
— Kuollut luullakseni, ärisi Barry.
— Hyvä Jumala! huudahdin.
Barry alkoi valmistaa itselleen haukattavaa. Don Gaspar kiinnitti
hevosensa liekaan ja sytytti savukkeen.
Hän kertoi sitten lyhyesti ja täsmällisesti tapahtuneesta
onnettomuudesta. Seurue ei ollut vielä päässyt asutuille seuduille,
kun metsästä yhtäkkiä oli hyökännyt kaksi rosvoa, joista toinen
uskomattoman nopeasti oli vanginnut Yankin köysisilmukalla. Don Gaspar
oli ampunut heti, mutta osunut hevoseen. Barry oli hypännyt satulasta
ja hevonen suojanaan ampunut rosvoista toisen. Rosvot olivat nyt
saaneet apua tovereiltaan, ja tuotapikaa oli koko joukkio kadonnut
vuoristoon.
Barry ja Don Gaspar olivat heti rientäneet maassa makaavan Yankin
luo. Hän oli tosin vielä hengissä, mutta hevoset olivat kavioillaan
ruhjoneet hänet pahanpäiväisesti. Barry ja Don Gaspar olivat koettaneet
nostaa häntä pystyyn, mutta havaitsivat heti, että hänen toinen
jalkansa oli poikki.
Vähän myöhemmin oli paikalle osunut kullankaivajajoukko, joka oli
kuullut äskeiset laukaukset. Tulokkaat kertoivat arvelevansa rosvon
kuuluneen Andreas Amijon sakkiin. He suostuivat korvausta vastaan
auttamaan Barrya ja Don Gasparia, niin että nämä lopulta saivat
onnettoman Yankin toimitetuksi kaupunkiin, joka nyttemmin oli
muodostunut kuliankaivajaleirin paikalle. Siellä oli Yank uskottu erään
ystävällisen kalifornialaisperheen hoiviin.
— Kullasta on suunnilleen puolet jälellä, lisäsi Don Gaspar. Suurin
osahan oli, kuten muistatte, annettu Yankin kuljetettavaksi.
Aamun sarastaessa istuimme vielä sammuneen nuotion ääressä
masentuneina, kostonhaluisina ja kyllääntyneinä koko maailmaan.
XXV luku.
TAPPELUPUKARI.
McNally ehdotti ensimmäisenä, että jälelläoleva kultamäärä jaettaisiin
tasan kaikkien kesken. Sitten saisi jokainen huolehtia omasta
osuudestaan.
Suostuimme heti. Punnitsemiseen kului melkein koko aamupäivä. Johnny ja
minä päätimme samalla vakaasti lähteä pois Porcupinesta. Mittamme oli
täysi. Bagsbykin sanoutui irti ja hämmästykseksemme ilmoitti myös Don
Gaspar aikovansa jättää seudun.
Puolipäivän tienoissa kasasimme kokoon tavaramme ja illan suussa olimme
jo matkamme päämaalissa, kullankaivajakaupungissa.
Ratsastimme kaupungin pääkadun päästä päähän ja poikkesimme sitten
Don Gasparin ohjaamina erääseen siirtolan laidassa olevaan pieneen
hirsimökkiin. Koputimme ovelle ja hetken kuluttua sen avasi lihava,
hiukan likainen, mutta ystävällisen näköinen kalifornialaisnainen.
Suureksi iloksemme oli Yank hengissä. Hän tervehti meitä heikolla
äänellä, mutta silminnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Huomasimme heti,
että hän oli saanut huolellista hoitoa. Kuitenkin oli hän huonoissa
voimissa, arvatenkin sisäisten vammojen vuoksi, ja minä selitin heti,
että hänen oli viipymättä saatava lääkärin apua.
Riensin kaupunkiin ja etsin käsiini erään vanhan tuttavani, punakan
hotellinisännän, joka laittoi neekeripojan lääkäriä hakemaan. Tämä
saapuikin pian. Kerroin hänelle lyhyesti Yankista.
Tri Rankin katsoi minua tutkivasti ja kumarsi kohteliaasti.
— Annan kernaasti apuani, sanoi hän. Pete, sinä musta lurjus, mene
hakemaan laukkuni, ja pian!
Neekeripoika kipitti tiehensä ja palasi tuokion kuluttua lääkelaatikkoa
kantaen.
Lähdimme kadulle. Aurinko paahtoi kuumasti ja minä hikoilin
pahanpäiväisesti. Lääkäriin ei lämpö näyttänyt tekevän mitään erikoista
vaikutusta. Sivuuttaessamme erään kapakan olimme törmätä muutamaan
punakkaan mieheen, joka juuri astui portailta kadulle. Hän ei ollut
aivan tolkuttomasti päihtynyt, mutta aimo naukun hän nähtävästi oli
ottanut. Pahansisuinen veikko hän tuntui olevan, sillä hän tapaili
kiireesti pistooliaan ja murisi kiukkuisesti. Tri Rankin, joka heti oli
väistänyt häntä, virkkoi:
— Noin viikko sitten sanoin teille, Malone, että teidän joko on
lakattava juomasta tai antauduttava minun hoidettavakseni. Toistan
sanani nyt.
Malone astui mutisten syrjään.
Saavuimme vihdoin Yankin majapaikkaan. Tri Rankin syventyi heti
tutkimaan onnettoman kumppanimme tilaa käsitellen häntä melkeinpä kuin
elotonta esinettä. Hetken kuluttua hän totesi, että Yankin sääri oli
katkennut, jotapaitsi kaksi kylkiluuta oli poikki ja muitakin vammoja
oli lukuisasti. Kätevästi hän sitten suoritti leikkauksen ja neuvoi
kalifornialaiselle emännälle, miten potilasta oli hoidettava.
Lääkärin mentyä pidimme neuvottelun. Don Gaspar ilmoitti mutkattomasti,
että hän aikoi palata omistamalleen _rancholle_, löydettyään »sekä
kultaa että ystäviä». Bagsby kaipasi takaisin vuoristoon, karhujen ja
muun suuren riistan pariin.
Puristimme heidän käsiään ja erosimme. Yank sanoi viihtyvänsä mainiosti
emäntänsä hoivissa, ja niin pääsimme Johnny ja minä hoitamaan omia
asioitamme.
Lähdimme maleksimaan pääkadulle jutellen kullankaivuun jatkamisen
mahdollisuuksista. Kumpikin olimme kyllästyneitä sorassa ja liejussa
möyrimiseen, mutta emme keksineet juuri muitakaan ansiomahdollisuuksia.
Siinä kävellessämme saavuimme hotelliin luo, ja menimme sisään. Suuren
huoneen seinällä huomasin heti julistuksen, jossa ilmoitettiin, että
eräs kansalaiskomitea San Franciscossa maksoi palkkion jokaisen
»Koirien» järjestön jäsenen vangitsemisesta.
Johnny innostui.
— Näin erään noista lurjuksista tänään, sanoi hän. Tunsin hänet
merkillisestä sinisestä arvesta toisessa poskessa. Olen aivan varma,
että näin hänet San Franciscossa. Tässäpä havaitsenkin ansiokeinon.
Hotellin omistaja katsoi Johnnyä uteliaasti. Tarjoilupöydän ääressä
vetelehtivät miehetkin silmäsivät meitä. Jatkoimme julistuksen
lukemista irvistellen runsaille »tyylikukkasille», ja Johnny tuntui
oikein hilpeältä. Äkkiä aukeni ovi ja muuan roteva mies astui sisään
parin äänekkään toverin seuraamana. Hän oli punatukkainen ja parrakas,
ja hänen poskessaan oli sinertävä, tähden muotoinen arpi.
— Missä on se kirottu nulkki, joka aikoo ansaita pyydystämällä minut?
raivosi tulokas.
Jähmetyin paikalleni, sillä havaitsin heti, että olimme pahemmassa
kuin pulassa. Mutta Johnny oli tempaissut revolverinsa esille samassa
silmänräpäyksessä kuin ovi aukeni, ja nyt hän loikkasi keskelle
huonetta, tyrkäten aseensa riitapukarin leuan alle.
— Tuki suusi, koira, lausui hän hiljaa, mutta selvästi. En suostuisi
vastaanottamaan rahoja kurjasta ruhostasi muualla kuin ehkä
liimatehtaassa, jonne sinä muuten heti joudutkin, jos uskallat yrittää
edes irvistystä.
»Koira» oli ällistynyt pahanpäiväisesti ja seisoi kuin paikalleen
naulittuna.
— Aion jäädä tälle paikkakunnalle, ilmoitti Johnny, ja koska
vastaisuudessa haluan olla rauhassa teidänkaltaisiltanne roistoilta,
varoitan teitä nyt kerta kaikkiaan. Ensi kerralla ammun ehdottomasti!
Ja nyt — täyskäännös, mars!
Isokokoinen mies totteli vitkastelematta. Hänen seuralaisensa
kompuroivat tarjoilupöytää kohti. Johnny iski heihin kiukkuisen
katseen, joka pani heidät lisäämään vauhtia.
— Johnny, sinä olit loistava! ihastelin minä kadulle päästyämme. En
olisi koskaan uskonut sinulla olevan noin paljon sisua.
— Hitto soikoon! kiroili Johnny. Kylläpä taas piti käydä hullusti.
— Nutistit hänet joka tapauksessa?
— Huono alku. Nyt olemme merkittyjä miehiä täällä. Saamme hiipiä
varpaillamme koko ajan nahinaa välttääksemme. Voi, vieköön minut horna!
Kehoitin häntä lähtemään takaisin Porcupineen, mutta Johnny kieltäytyi,
kun kerran oli ilmoittanut jäävänsä tänne. Poistuminen olisi näyttänyt
paolta.
Kävimme illalla tapaamassa Yankia, mutta hän nukkui, ja palasimme
häntä herättämättä leirillemme. Siellä odotteli meitä eräs Danny
Randall-niminen naapuri, joka oli kuullut kerrottavan seikkailustamme
hotellissa. Randall oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kylmäveriseltä
näyttävä mies, ja häntä huvitti suuresti kertomuksemme »Koirasta».
Meistä tuli hyvin pian ystäviä ja sittemmin olimme useasti yhdessä,
toimiessamme olojen järjestämiseksi tällä lakeja ja järjestystä vailla
olevalla paikkakunnalla.
XXV! luku.
ITALIAN BAR.
Seuraavina viikkoina tutustuin melkein paremmin kuin olisin toivonut
Italian Barin — se oli kullankaivajakaupungin nimi — oloihin. Kaupunki
oli aivan erään alkuasukasten poskessa, ja siksi olivatkin kenties sitä
ympäröivät kulta-alueet löydetyt verrattain myöhään. Ne olivat olleet
ikäänkuin tarjottimella, minkävuoksi niitä ei heti huomattu.
Vakinaisesta asujamistosta työskenteli suunnilleen kolme neljännestä
kullankaivuussa. Kymmenet eri kansallisuudet ja yhteiskuntaluokat
olivat edustettuina. Illan tullessa painui suurin osa asumuksilleen
levätäkseen hiukan rasittavasta työstä, mutta toiset kuljeksivat yötä
myöten kaupungilla kaikenlaisissa pimeyden töissä. Toisinaan tapahtui
tappoja, usein varkauksia, mutta ajan mittaan ne eivät enää pystyneet
herättämään erikoista hälyä. Kenelläkään ei ollut niin lukuisia
ystäviä, että olisi voinut panna yleistä mellakkaa toimeen.
Kaikki tutkimukset suoritettiin sunnuntaisin. Kokousten
välinpitämättömät ja huolimattomat osanottajat langettivat melkein
aina saman tuomion: murha on tehty itsepuolustukseksi. Joskus
harrastettiin jonkinlaista summittaista oikeudenjakamista, joka pani
vereni kuohumaan. Kevytmielisyys löi leimansa kaikkeen. Meksikolaiselle
varkaalle saatettiin ensin ehdottaa raippoja, sitten esitti joku, että
tuolta syntiseltä kiskottaisiin korvat irti, ja lopulta annettiin
miehen »mennä helvettiin».
Väestön hylkyainekset kokoontuivat vihdoin erään Morton-nimisen miehen
ympärille, ja kun tämä näin sai voimansa vahvistetuksi, katosivat pian
viimeisetkin turvallisuuden ja järjestyksen rippeet. Ryöstöt ja mitä
raaimmat murhat alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Muuan Tom Cleveland
ammuttiin keskellä katua. Morton oii julistautunut sheriffiksi ja
otatti murhaajat kiinni. Hän valitsi myös valamiehet oikeudenistuntoon,
toimien itse puheenjohtajana. Valamiehet vapauttivat murhaajat, ja
väkivallanteot kukoistivat entistä rehevämmin.
Yank oli vähitellen parantunut sikäli, että pääsi jotenkin liikkumaan.
Kaupunkiin hän ei kuitenkaan vielä jaksanut kävellä. Siksipä
kokoonnuimmekin tavallisesti iltaisin hänen asunnolleen aikaa tappamaan
ja asioista keskustelemaan. Johnny oli yhdessä Danny Randallin ja Vanha
Pinen kanssa antautunut tavarankuljettajaksi, ansaiten sieviä summia;
minä taas huuhtelin kultaa vanhaan tapaan. Iltahetkinä kerroimme
päivän aikana näkemistämme ja kokemistamme, ja kun tarinoimiseen
kyllästyttiin, pistettiin lauluksi. »Oo, Susanna!» kaivettiin kätköstä
esille ja opittiin toinenkin renkutus, josta nyt enää muistan vain
kaksi kamalaa säkeistöä:
Rampa Jesse, rautakatto, harrasti vain pahaa;
pikkusormen perkeleelle möi.
Silti oli Rampa Jesse aina ilman rahaa;
ilmaiseksi atriansa söi.
Rampa Jesse kuoli pois ja hänet vietiin hautaan
aivan kuten viedään kaikki muut.
Manalassa piru kytki Ramman Jessen rautaan,
mullan alla mätänivät luut.
Viikot kuluivat ja Yankin tervehtyminen edistyi ripeästi. Ryhdyimme jo
tulevaisuudensuunnitelmiin, kunnes yhtäkkiä, eräänä yönä, tapahtui
jotakin, joka teki kaikki lähimmät aikomuksemme tyhjiksi. Mortonin
sakki murhasi Yankin isäntäväen ja ryösti toverimme omaisuuden. Yank
oli, Herran kiitos, murhan sattuessa kaupungilla.
Tämä murha ja sitä lähinnä seuranneet tihutyöt saivat vihdoinkin
kunnollisimmat miehet liittymään yhteen. Muodostettiin
turvallisuuskomitea, jonka johdossa oli Danny Randall, ja nyt
aloitettiin suuri puhdistustyö, joka kesti viikkoja. Morton ja
hänen rikostoverinsa hirtettiin julkisella paikalla ja järjestys
palautettiin. Johnny, Yank ja minä olimme Danny Randallin lähimpiä
miehiä, samoin McNally, ja koetimme parhaamme mukaan tukea häntä hänen
toimissaan. Rohkeimmat roistot yrittivät vielä jälkeenpäinkin uhkailla
rauhallisia asukkaita, mutta heidän suunsa tukittiin heti. Yhteiskunta
oli oppinut tuntemaan itsensä, ja pelko oli poissa.
NELJÄS OSA.
KOHTALO.
XXVII luku.
SADETTA.
Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet.
Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin
äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.
Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet
kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät
olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään
iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi
kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi
lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa,
lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.
Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin
suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien
rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot
vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella
Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain
ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.
Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.
— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi
Johnny.
— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.
Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa,
että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.
Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.
Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti
vihaisesti.
— Minähän makaan suossa! huusi hän.
Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina
permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.
— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.
Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet
sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet
telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat
turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää
pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.
— Onko kellä jano? kysyi Cal.
— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.
— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa
teltta pian kuin seula.
— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.
— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät
teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä
olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.
Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi,
mutta pelastunut hengissä.
Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen
viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.
Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme
mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli
kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.
— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen
lohdutus, mutisi uninen Johnny.
Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä
mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme
suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme
säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta,
vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.
Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että
kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt
tyhjennettiin niskaamme.
— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa
jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan
altaaseen, saatikka pilveen.
— Ja mihin se joutuu? lisäsin minä.
— Ehkäpä tasangon väestö tietää, virkkoi Yank hymyillen.
Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty
kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti
häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita
ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt
näyttämään korkokuvilta.