mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon.
Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa
taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä,
huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he
itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui
leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin
olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan
laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme
kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.
Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka
ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia
jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli
yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin
kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut
meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti
ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.
Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen
mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla
lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku
hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.
Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän
alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä
näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja
palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat
kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina
suurta vieraanvaraisuutta.
Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin
unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria
unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta
malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni
yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä
tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota.
Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä
kehtoon.
Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia
seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan
päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin
ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista
unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta
hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille
talletettavaksi.
Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo
monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala
maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä.
Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon
saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet
valtauksemme.
Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai
meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja,
huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.
— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän
minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja
selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin... Olen metsästäjä ja kas,
se homma tyydyttää minua paljon paremmin.
Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä,
tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina
kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja
tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien
kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät
sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen
retkillään.
Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään
liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla
rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen
löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään
Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».
Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck
Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja
toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta
niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän
lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.
Mutta Sam Bagsby ojensi torjuen kätensä.
— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon.
En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni
tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.
Silloin McNally keksi keinon.
— Seuraatteko myötämme, jos maksamme teille palkan?
— Tietysti, vastasi turkispyytäjä arvelematta. Lähden aina sinne, missä
voin ansaita jotakin.
Bagsbyn palkkavaatimuksiin sisältyi ruoka, viisitoista dollaria
kullassa viikolta ja whiskytuikku kahdesti päivässä. Hän oli ainoa
tuntemani Kalifornian mies, joka todellakin halveksi rahaa. Hänen
myöntymyksensä sitten saikin meidät heti panemaan tuumasta toimeksi.
XXI luku.
LÄHDEMME POIS.
Meitä oli yhdeksän — Bagsby, Yank, Johnny Fairfax, minä, Don Gaspar,
Vasquez, McNaily, Buck Barry ja Missouri Jones. Meillä oli yhdeksän
hevosta. Yank, Bagsby Vasquez ja Jones lähtivät Sutter’s Fortiin
ruokatarpeita ostamaan, ottaen kahdeksan hevosta mukaansa. Don Gasparin
raudikko kieltäytyi jyrkästi rupeamasta kuormahevoseksi. Lähetimme
miesten mukana kultahiekkamme Talbotille toimitettavaksi. En tiedä
ollenkaan, paljonko kumppaneillani sitä oli — Talbotin osuus nousi
sataankymmeneen unssiin.
Päätimme ennen lähtöämme myydä huuhdontakehdot. Kävin kaupittelemassa
niitä kullankaivajille, jotka tuntuivatkin ostohaluisilta. Tarjoukset
nousivat sataan dollariin kappaleelta, mutta Johnnyn mielestä
olivat nämä tarjoukset liian alhaiset. Hän sai meidät raahaamaan
nuo hirvittävät kojeet kaupunkiin myöhään iltapäivällä, ja perille
päästyämme sijoitti hän ne keskelle katua, valmistautuen pitämään
huutokauppaa. Väkeä hän houkutteli paikalle paukuttelemalla
Colt-pistooliaan, ja sitten louskutti hän leukojaan, kunnes toinen
kehdoista kelpasi eräälle miehelle sadastakuudestakymmenestä
dollarista. Toinen oli mennä samasta hinnasta, mutta Johnny muutti
mieltään ja kohotti kätensä.
— Herrat gentlemanit! lausui hän. Luulenpa tosiaankin, ettette tiedä,
mikä kallisarvoinen kapine tässä on tarjolla. Tämä kehto on ihka sama
väärentämätön ja alkuperäinen laitos, johon tämä harvinaisen kookas ja
roteva nuorukainen — hän osoitti minua — oli melkein heittämäisillään
yli kolmen unssin painoisen kultamöhkäleen. Möhkäle oli suurempi
kuin ainoakaan aikaisemmin Hangman’s Gulchissa löydetty. Aivan viime
tingassa veti tämä herrasmies lapionsa takaisin ja tunki möykyn
taskuunsa. Ja tässä on juurimainittu historiallinen ja todistettavasti
oikea kehto. Kenen hyvänsä ostettavissa! Paljonko tarjotaan?
Joukko nauroi katketakseen. Ja tarjosi! Saimme kehdosta
kaksisataaviisikymmentä dollaria.
Muonanhankkijamme palasivat pari päivää tämänjälkeen. He kertoivat,
että hinnat Sutterin linnakkeessa olivat kohonneet tuntuvasti ja että
sinne oli kerääntynyt kosolti väkeä, sekä maitse patikoinutta että
vesitse San Franciscosta tullutta. Elintarpeet olivat niin kalliit,
että miehemme olivat tyytyneet hankkimaan vain hiukan kahvia, kuivattua
lihaa ja jauhoja. Lyijyä ja ruutia sekä ampuma-aseita pyssyttömille oli
myös ostettu, vaikka niihin olikin saatu uhrata runsaasti kultahiekkaa.
Kohosimme nyt tavaramme, köytimme ne kantamuksiksi ja paneuduimme
levolle.
Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja
laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.
Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan
pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki
ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui
erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa
leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain,
jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi.
Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.
Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä.
Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa
rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat
kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes
sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin
tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.
Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan,
jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi.
Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului
kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen.
Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän
oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä
riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi,
haluaisimmeko kuulla soittoa.
Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun
huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.
Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti
kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä
ja veikeä hymy huulilla.
Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen
synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot
ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin
matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon
ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa
liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät
ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta.
Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua,
ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme
laitumelle ruohikkoon.
Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin
tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet
tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että
muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta
vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar
selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät
vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa
hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin,
Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani,
tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian
kokemattomana vartiohommaan.
Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli.
Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle
päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa.
Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä
alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine
kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin
tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.
— Porcupine, ilmoitti Bagsby lyhyesti.
Katselimme laaksoa hetken ja ryhdyimme sitten vaivalloiseen
laskeutumiseen harjanteelta. Auringon laskiessa pääsimme lopultakin
rinteen juurelle ja saavuimme laajalle tasangolle, jolla siellä täällä
kasvoi tammia. Pieni puro mutkitteli poikki niittymaan jokea kohti.
Panimme leirin kuntoon, ja viskelimme hevosten kantamukset tuonne
tänne. Heti aterioituamme kietouduimme huopiimme ja vaivuimme makeaan
uneen.
XXII luku.
PORCUPINEN LEIRI.
Heräsimme myöhään seuraavana päivänä ja ryhdyimme heti aamiaista
valmistamaan. Syödessämme pohdimme suunnitelmiamme. Ensi työksi oli
tietenkin päästävä varmuuteen siitä oliko näillä tienoin kultaa, ja
sitävarten päätimmekin hajaantua eri tahoille tutkimuksia suorittamaan.
Bagsby jäi leiriin hevosia vartioimaan.
Kävelin hitaasti kuivuneen ruohikon yli virtaa kohden, valitsin
rantahietikolle päästyäni sopivan paikan ja iskin kuokkani maahan.
Ahersin otsaani hiessä koko päivän auringon armottomasti loimottaessa
selkääni. Ja kun ilta läheni, oli minun todettava, että olin yhtä rikas
kuin aamulla aloittaessani.
Tovereillani oli ollut yhtä huono onni. Kaikki saapuivat nuotiolle
väsyneinä ja allapäin.
— Niinpä niin, tuumi Bagsby tyynesti. Täällä nähtävästi ei ole mitään
löydettävissä, jatketaan matkaa huomenna. Ja niin paneuduimme levolle,
lähtien jälleen aamuvarhaissa liikkeelle.
Kuljimme monta penikulmaa joenvartta pitkin, teimme illalla leirin
kaltevalle ruohikkorinteelle, ja ryhdyimme seuraavana päivänä maaperää
tarkastamaan.
Minä sain tehtäväkseni tutkia mäkien kupeet. Kompuroin siis lähimpään
rotkoon ja ryhdyin kääntelemään kiviä. Tuskinpa olin siinä häärännyt
vielä montakaan hetkeä, ennenkuin katseeni osui maljamaiseen
syvennykseen erään vierinkiven takana. Vesi oli nähtävästi äsken
haihtunut kolosta. Raaputin hiukan rakosia veitselläni ja pian
ilmestyi himmeä, keltainen metalli näkyviin. Polvistuin ja keräsin
puolenkymmentä kultanokaretta kämmenelleni.
Lähdin heti leiriin ilmoittamaan löydöstäni. Samanaikaisesti säntäsivät
Johnny ja Buck Barry paikalle joelta päin. Ja vähän myöhemmin saapuivat
muutkin. Olimme kaikki löytäneet kultaa, Yank jopa oikein aimo
möhkäleen, jonka havaittiin painavan yli naulan. Riemumme oli rajaton.
Olisimme mielellämme heti palanneet etsintää jatkamaan, mutta Bagsby
asettui jyrkästi vastustamaan meitä. Hänen mielestään oli nyt ensi
kädessä huolehdittava oikein kunnollisen leirin pystyttämisestä,
hevosaitauksen rakentamisesta ja ruokalistan hankinnasta. Eikä
meidän auttanut muu kuin tunnustaa, että hän oli oikeassa, ja niin
pantiin toimeksi, joka mies. Hevosia varten laitettiin tuotapikaa
tarha. Hirsihökkeli oli niinikään pian valmis. Kyhäsimmepä muutamia
kehtojakin kullanhuuhdontaa varten. Bagsby ja Vasquez toivat kotiin
moniaan maukkaan hirvipaistin ja linnustuskin sujui heiltä mainiosti.
Aterioimme kuin ruhtinaat, pysyimme terveinä ja nukuimme öisin
vanhurskaan unta.
Alitajunnassamme väikkyi kuitenkin alituisesti kulta. Kulta kimmelsi
unissamme, kulta lisäsi voimiamme. Kun rakennustyömme läheni loppuaan,
tunsimme kaikki hienoista kaipuuta. Odotuksen lumous oli poissa.
Työmme leirillä päättyi eräänä iltapäivänä. Emme malttaneet odottaa
aamuun, vaan riensimme heti, Yankin kehtoa mukanamme raahaten, joen
rannalle. Kahdessa tunnissa saimme huuhdotuksi lähes kaksi unssia kultaa.
Sinä iltana selviteltiin tilannetta oikein perinpohjaisesti. Yank,
Bagsby, Don Gaspar ja Missouri Jones, joukon vanhimmat, äänestivät
kumoon nuorimpien ehdotuksen, että kullanhuuhdontaan heittäydyttäisiin
päistikkaa.
— Leiristä on huolehdittava kunnollisesti, sanoi Yank. Jonkun on aina
oltava täällä, hevosia hoitelemassa, ruokaa laittamassa ja muita
leiritöitä tekemässä. — Bagsby nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Ja
jonkun on hankittava lihaa ja kalaa. Meitä on yhdeksän miestä, ja
kaikki tarvitsemme ruokaa. Yksi mies leiriin, kaksi metsälle, kuusi
kultaa huuhtomaan. Eikö kolme miestä kehtoa kohti riitä?
Yank sai muiden kannatuksen ja asia oli selvä. Yhtymän viralliseksi
metsästäjäksi valittiin yksimielisesti Bagsby. Me muut suostuimme
vuorottelemaan leiri- ja kullanhuuhdontatöissä. Kehdoista päätettiin
toista käyttää rantahietikolla huuhtomiseen, toinen vietiin lähelle
rotkoa, josta olin löytänyt ensimmäiset kultajyvät.
Don Gaspar oli työskennellyt seppänä, taitamattomana tosin, ja nyt hän
oli ylen uupunut, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Olimme alkaneet
suuresti ihailla tätä tarmokasta herrasmiestä hänen muuttumattoman
kohteliaisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi. En oikeastaan koskaan
voinut käsittää, miksi hän oli antautunut näihin voimia kysyviin
ponnisteluihin, sillä rahan puutteessa hän ei ollut, ja tavallisesti
karttavat hänen rotunsa miehet aina kovaa ruumiillista työtä. Ehkäpä
oli hän perinyt vanhojen conquistaderien seikkailunjanoisen hengen,
ehkäpä houkutteli kullan ihmeellinen taikavoima...
Työskentelin Johnnyn ja McNallyn kanssa rotkossa. Se oli vaivalloista
hommaa, sillä sora oli kannettava suurissa säkeissä vedenpartaalle.
Jokaiseen säkkiin mahtui kuusi- tai seitsemänkymmentä naulaa soraa,
eikä liukkaitten kivien yli kompuroiminen sellaisen taakan kanssa
suinkaan ollut leikintekoa. Varsinainen huuhtominen kyllä sujui
nopeasti.
Koko aamupäivän olimme ahkerassa työssä. Pusertui siinä irti toinenkin
hikipisara.
— Ellei tästä sorasta lähde vallan erikoisen paljon kultaa, äänestän
kaivuuta yksinomaan rannalla, puhkui McNally. Tätä ei kestä kukaan.
Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän
näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti
eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.
— No, mutta katsokaapas tuota! huusi hän.
Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet
mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle,
ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita
paistavan kastilialaisylimyksen.
— Katsokaa hevosia! neuvoi McNally yhä ärtyneempänä.
— Entäs sitten? tokaisi Johnny.
— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä
itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi:
— Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat
työskentelevät kuin hevoset.
Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme
kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle.
Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän
tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla
ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.
— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan,
jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.
XXIII luku.
INTIAANIT VIERAILEVAT.
Luola jäi kuitenkin löytämättä ja pian huomasimme, että ensimmäisten
päivien saavutuksia lukuunottamatta saaliimme täällä jäisi melko
vähäiseksi. Omaisuutemme lisääntyi silti tasaisesti.
Kuukauden päivät saimme työskennellä rauhassa ja olimme jo melkein
unohtaneet koko muun maailman, kunnes eräänä päivänä leirivahtina
ollessani näin miesjoukon lähestyvän hirsimajaamme niityn puolelta,
Miehet tuntuivat epäröivän hiukan ja olivat vielä niin kaukana etten
selvästi heitä erottanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi varoittaa
tovereitani ja senvuoksi laukaisin revolverini. He ryntäsivätkin heti
paikalle.
Hitaasti tulivat vieraat lähemmäksi ja pian huomasimme että he olivat
intiaaneja. Heidän johtajansa kantoi pitkää salkoa, jonka nenään oli
sidottu valkoisia höyheniä. Yhtäkkiä alkoivat he hyppiä ja tanssia,
säestäen tätä toimitusta merkillisellä laululla. Eivät olleet järin
peloittavan näköisiä nämä veikot, eikä heillä ollut juuri muita
aseitakaan kuin nuolet ja jouset. Vain kolme heistä heilutti pitkiä
espanjalaisia musketteja.
Buck Barry riensi vieraita vastaanottamaan. Hetken kuluttua kyyköttivät
he nuotiomme ympärillä, ja rauhanpiippu pantiin kiertämään. Huonolla
espanjankielellä selittivät he sitten saapuneensa kaupantekoon,
mutta meidän oli pakko ilmoittaa heille, ettei meillä ollut enempää
elintarpeita kuin ammusvarojakaan liiemmäksi. Lahjoitimme heille
kuitenkin hevosloimen, pari, ja saksanhirven lavan. Vietettyään yönsä
naapuristossamme lähtivät he seuraavana aamuna jatkamaan matkaansa.
Lähinnä seuraavina päivinä järjesti Bagsby leirin vartioinnin entistä
valppaammaksi, mutta kyllästyimme pian sellaiseen hommaan ja riensimme
jälleen huuhdontatöihin. Nauroimme Bagsbylle kun hän huolestuneen
näköisenä pudisteli päätään.
Eräänä sunnuntaina löysivät Johnny ja MeNally noin puolen penikulman
päässä leiristä rotkon, josta tekemiensä tutkimusten perusteella
arvelivat voivansa löytää kultasuonen. Kun olimme käyneet paikalla
päätimmekin heti siirtää kehdot sinne. Muutto aiheutti kiivaan
väittelyn. Bagsby huomautti, ettei leiriä voinut pitää silmällä
rotkosta ja että vartijoita senvuoksi oli lisättävä. Kaksi miestä
leiriin ja kolme metsälle. Näin jäisi kehtoja hoitamaan vain neljä
miestä, ja se oli meistä liian vähän. Lopulta oli meidän kuitenkin
taivuttava.
Kului viikko ja me olimme jo unohtaneet intiaanivierailun. Eräänä
päivänä, kun molemmat espanjalaiset, Buck Barry ja minä olimme
kaivuussa, Yank ja McNally sekä Bagsby metsällä ja Johnny ja
Missouri Jones leirissä, tapahtui kuitenkin, että muuan Bagsbyn
ennustus toteutui. Buck sytytteli juuri piippuaan pensaston laidassa
kun yhtäkkiä nuoli vingahti hänen ohitseen. Karjaisten tarttui
Barry kuokkaansa ja sinkautti sen samaan suuntaan, josta nuoli oli
tullut. Näimme olennon kohoavan pystyyn, horjahtavan ja kaatuvan.
Silmänräpäyksessä oli Buck Barry heittäytynyt vihollisensa kimppuun.
Kuulimme hirmuisen intiaanikiljunnan ja leirin suunnalla pamahti pari
laukausta. Buck loikkasi pensaasta, etsi pyssynsä ja huusi:
— Tulkaa! Parasta lähteä lipettiin!
Juoksimme suunnilleen sata yardia niin nopeasti kuin jaksoimme ja
pysähdyimme vasta jokihietikolle pohtimaan tilannetta.
Tuokion kuluttua päätettiin, että lähtisin vakoilemaan. Lähdin
juoksemaan oikealla puolellamme olevaa mäennyppylää kohden. Päästyäni
sen rinteelle huomasin pian punanahkalauman kiirehtivän laakson
pohjalla joen vartta ylöspäin. Palasin tovereitteni luo. Kätkeydyimme
läheiseen pensaikkoon ja valmistauduimme käyttämään aseitamme.
Tärisin jännityksestä, mutta niinpian kuin ensimmäinen intiaani
vilahti mutkasta näkyviin, jähmetyin jääksi ja käteni oli aivan
vakava. Laukaukseni pysähdytti joukon hetkeksi. Kärkimies kaatui.
Seuralaisenikin pudottivat kukin punanahan satulasta. Laukaisin
toistamiseen ja silloin tuli villeille kiire. Pakokauhun vallassa
katosivat he tuulena vuoristoon.
Leirissä tapasimme Missouri Jonesin ja Johnnyn, joista viimemainittu
oli ollut jäädä intiaanien jalkoihin. Havaitsimme myös pian, että kolme
hevosistamme oli kadonnut.
Vasta keskiyön maissa saapuivat Yank ja Bagsby. Yank tiedusteli ensi
töikseen, olimmeko nähneet McNallya? Vastasimme kieltävästi.
— No, sitten hän kyllä pian tulee, virkkoi Bagsby. Hän eksyi meistä
pimeydessä pari tuntia sitten.
He istuivat käristämään itselleen hiukan lihaa. Johnny ja minä
kerroimme heille päivän seikkailuista. Molemmat metsänkävijät
kuuntelivat äänettöminä.
— McNally ei ole voinut joutua heidän kynsiinsä, selitti Bagsby
lopulta. Intiaanit ajavat hevosia edellään ainakin viisi tai kuusi
penikulmaa ja McNaliyhan oli meidän seurassamme tässä lähistöllä. Hän
kyllä palaa pian.
Mutta niin ei käynyt. Kului tunti, eikä McNallya näkynyt. Siiloin
päätimme lähteä häntä etsimään. Kello oli nyt yksi yöllä. Jätimme
malarianpuuskan saaneen Don Gasparin ja kiukkuisen Johnnyn vartioimaan
leiriä ja nousimme ratsaille. Bagsby rupesi oppaaksi.