sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme
arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana.
Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä,
kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.
XVII luku.
TYÖTÄ.
Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme
hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme
huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet
vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan
ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.
Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat
hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari
kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina
valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.
Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme
jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin,
mutta kellään ei ollut siihen halua.
— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin
niistä huolta eilen.
Johnny iski heti sanoihini.
— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä
minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.
— Eilen ja muina päivinä, sanoin.
— Häh? kivahti Johnny kiukkuisesti. En kuullut oikein hyvin. Sano
uudestaan.
Punoittavin kasvoin katselimme toisiamme hetken.
— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata,
eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan
tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.
Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli
aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja
komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin
olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua
samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.
— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet
täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa.
Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan.
Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin
kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on
oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan
verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!
— Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä, vastasi Johnny hetken kuluttua.
— Jatka. Paljonko siitä tulee miestä kohti?
— Noin kahdeksankymmentä, tietenkin.
— Kahdeksankymmentä viiteen osaan! jatkoi Yank.
— Kuusitoista.
— Kas niin! huudahti Yank ja hänen teräksenharmaat silmänsä välähtivät.
Kuusitoista dollaria päivältä on varsin hyvä tulos, mutta ei sen
vuoksi kannata järkeään menettää. — Hän irvisti meille. — Te ette ole
ajatelleet sitä ollenkaan, enkä minä liioin, ennenkuin eilen illalla.
— San Franciscossa voin ansaita puolet enemmän päivässä! sanoin.
— Ehkäpä jonkun aikaa, virkkoi Yank. Mutta täällä voimme löytää
malmisuonen milloin hyvänsä, ja sillävälin kiskomme maasta sievät
ansiot. Tuskin meidän kuitenkaan kannattaa tappaa itseämme työllä
silti. Tänään on sunnuntai. Tosin minä en ole mikään uskovainen,
mutta sopii minustakin sunnuntai hyvin lepopäiväksi. Painutaan siis
takaisin laittamaan leiriä. Sitten syömme tukevan aterian, katsastamme
naapureita ja lähdemme hiukan huvittelemaan kaupunkiin!
Näin haihtui ensimmäinen romanttinen kuvitelma kullan arvosta.
Päiväpalkaksi muutettuna ei saalis ollut ensinkään merkillinen.
Jatkoimme työtämme tyynemmin kuin tähän asti.
Yankin ehdotuksen mukaisesti kävimme tervehtimässä naapureitamme.
Viereisessä leirissä asusti Don Gaspar samettihousuineen. Hän tarjosi
meille hyvältä tuoksuvia savukkeita, jotka ällöttivät meitä, ja
esitteli seuralaisensa Vasquezin. Don Gaspariila ei ollut niin paljon
kultahiekkaa kuin meillä, mutta sitävastoin oli hänellä melkoinen
kultamöhkäle näytettävänä. Emme voineet käsittää häntä ollenkaan. Hän
ei näyttänyt köyhältä ja kuitenkin ahersi hän yhtä innokkaasti kuin
muutkin.
Keskustelimme hevosistamme. Don Gaspar kertoi intiaanien ja paisanojen
olevan alituisesti liikkeellä hevosia varastamassa. Olipa Andreas
Amijokin ja hänen rosvojoukkonsa nähty läheisyydessä.
Levottomuutemme kasvoi, sillä viime aikoina olivat hevosemme väsyneet
alinomaa seisoskelemaan samassa paikassa ja usein olimme saaneet etsiä
niitä tuntikausia, ne kun näet olivat oppineet taitavasti pääsemään
irti paaluista. Niinpä päätimmekin lyödä kamppeemme yhteen Don
Gasparin kanssa. Sovittiin, että Vasquez huolehtisi ruuanlaitosta ja
hevosista samoinkuin puitten pilkkomisesta ja veden kantamisesta. Muut
työskentelisivät parittain kullankaivuussa. Kulta jaettaisiin viiteen
yhtä suureen osaan.
Viiden unssin asemasta saimme nyt seitsemisen unssia tuota jaloa
metallia päivittäin. Johonkin muuhun työhön olisimme väsyneet aikoja
sitten, mutta kullan tenhovoima ei vähentynyt. Eräänä päivänä löysi
pari hollantilaista läheisyydessämme jostakin kallionkolosta enemmän
kuin kolmekymmentä naulaa karkeata kultaa. Innostuksemme sai uutta
yllykettä.
Useimmat kullankaivajat huuhtoivat kultansa laakeissa astioissa.
»Kehtojen» valmistamiseen ei heillä ollut enempää aikaa kuin
taitoakaan. Yank uskoi kuitenkin, että tuollainen kehto olisi meille
suureksi hyödyksi.
— Sillä käy huuhtominen neljä tai viisi kertaa nopeammin, sanoi hän.
— Mutta eihän täällä ole aineksiakaan saatavissa sellaista kojetta
varten, väitin minä.
— Tiedän, mistä neljälläkymmenellä dollarilla saamme kolme pulskaa
laatikkoa, ilmoitti Yank.
— Ei kehtoa kuokalla tehdä.
— John Semplellä on sahat ja vasarat. Hän on puuseppä. Pestaan hänet
työhön ja autan itse. Vasquez saa kaivaa minun sijastani.
Ja niin kävi, että Yank ja John Semple kaksi päivää myöhemmin olivat
saaneet valmiiksi pari kehtoa, jotka maksoivat meille pyöreissä
luvuissa puolitoistasataa dollaria.
Yank oli ollut oikeassa. Uudet kojeet helpottivat työtä suuresti.
Vuorotellen lapioimme nyt soraa toisten sillävälin »liekuttaessa
lasta». Tuotanto lisääntyi kahdella tai kolmella unssilla päivässä.
XVIII luku.
KÄRÄJÄT.
Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me
emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin
paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä
lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi,
että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous,
johon meidän odotettiin ottavan osaa.
Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi
edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat
rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului
pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa
jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne.
Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa,
vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä,
mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti.
Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä
»qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin
sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti,
samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä.
Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.
Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan
mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan
töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin
täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä,
sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat
pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä
heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän
ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.
Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla.
Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, ja
meidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari John
Semple eräälle laatikolle.
— John on tämän paikkakunnan _alcalde_, selitti McNally. Toiset
kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana
olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa
tukilla.
— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti.
Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni
kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän
nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä
äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois
ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että
möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät,
että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?
Kaksi miestä nousi äkkiä alkaen puhua yhtaikaa.
— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista.
Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut
asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta
puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!
Miehet tottelivat yrmeän näköisinä.
— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea
olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien
kuin kultamöykky löydettiin!
Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä,
sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa
kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja
jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan
auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja
istuutui.
— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska
kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää
meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei
kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin
parempia ehdotuksia?
— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi
muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin
tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän
kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut
lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt
taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.
— Tuo sopii jo paremmin meille, Vieläkö on kellä mitään esiintuomista?
Kukaan ei vastannut.
— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi,
vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.
Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö
hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.
— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä
on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän
kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa
puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin
epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista,
siirrymme toimittamaan äänestystä.
Äänestettiin ilman muuta Shirttailin menettelytavan puolesta.
— Sitten, jatkoi Semple, on muutama »keskidii» käynyt valittamassa,
että heidän valtaukseensa tai leiriinsä on tunkeuduttu. Parasta lienee,
että virkamerkillä varustettu Jim menee toimittamaan tunkeilijat pois.
Suuriruhoinen, hidas mies kömpi jaloilleen, sihautti taitavasti
syljen keskelle muuatta puunrunkoa, mörähti jotakin ja lähti pois
puolenkymmenen rähisevän ranskalaisen seuraamana.
— Vielä, sanoi Semple, on pari meksikolaista saatu kiinni varkaudesta.
Buck Barry ja Missouri Jones heidät yllättivät, niin että todistajia ei
tarvita. Kysymys on vain: mitä varkaille tehdään?
— Mitä he varastivat? tiedusteli ääni joukosta.
— Tietenkään eivät mitään, vastasi kookas, vankkaleukainen mies, joka
luultavasti oli Buck Barry. Ei mitään varastettu, sillä minä satuin
paikalle.
— Niin, mutta mitä he aikoivat varastaa? intti toinen.
— Saapasparin, paidan, vähän tupakkaa ja sensellaista, sanoi Buck Barry
halveksivasti.
— Miehet tänne! komennettiin.
Tuokion kuluttua raahattiin pari räsyistä meksikolaista paikalle.
Seurasi hetken hiljaisuus. Vihdoin lausui muuan harmaapartainen vanhus:
— Jos joku on niin syvälle vajonnut, niin köyhä ja kurja, että antautuu
saappaita ja paitoja ja tupakkaa puhaltamaan, niin minusta on hänen
karkoittamisensa leiristä paras rangaistus. Sellaisen miehen täytyy
kuulua yhteiskunnan pohjasakkaan. Mikseivät Buck ja Missouri Jones
antaneet heille muutamaa tukevaa potkua sensijaan että vaivaavat meitä
mokomalla asialla?
Buck ja Jones nousivat vastatakseen, mutta Semple keskeytti heidät.
— He aikoivatkin kuitata koko jutun potkulla, mutta minä kehoitin heitä
esittämään asian kokoukselle, sillä tämänkaltaisista epäkohdista on
tehtävä loppu. Kultamme on tähän saakka saanut olla rauhassa, mutta
kohta ei uskalla liikahtaa askeltakaan leiristä ottamatta omaisuuttaan
mukaan.
Samassa palasi sheriffi Jim. Hän nojasi tyynesti selkänsä puunrunkoon
ja pureksi ruohonkortta.
Päätettiin, että varkaat oli ruoskittava ja sitten ajettava leiristä.
Kuitenkin levisi joukkoon vakaumus, että tämäntapaiset varkaat olivat
säälittäviä, kurjia olentoja ja niin koottiin meksikolaisille pieni
rahalahja, joka annettiin heille sitten kun he olivat kärsineet
rangaistuksensa.
— Ja nyt, ystäväiseni, lausui Semple, hajaantukaa kertomaan hauskaa
uutista. Miten kävi, Jim? kysyi hän, sheriffiin kääntyen.
Jim siirsi ruohonkorren oikeasta suupielestä vasempaan.
— Eipä heidän varuksiensa takia kannattanut pitkälle kulkea, vastasi
hän lyhyesti.
— Montako tunkeilijaa siellä oli?
— Kaksi — ja pyssy, selitti Jim.
— Eipä niille tarvinne muuta kuin huutaa: »Laputtakaa tiehenne!»
huomautti ääni joukosta.
Jim naurahti.
— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot
varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin
keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua
koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua
häiritsijöistään.
Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi
ratkaisevasti:
— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian
hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että
voimme lopettaa tällä erää.
— Eikö mitään tutkimuksia? kysyi joku.
— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on
päättynyt?
Ja vahvistukseksi napautti nikkari revolverillaan tynnyrin kylkeä.
XIX luku.
SUNNUNTAI HANGMAN’S GULCHISSA.
Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille
etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät
avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset,
joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle
Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa
epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista
äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta.
Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu
kansajoukko.
— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä,
ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski
kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja
paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et
tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun
minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti
ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.
Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha
ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo
aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt
hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän
samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja
kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas
mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.
Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin
imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa
pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:
— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä
erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan
suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain
kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän
päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään.
Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä
ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan
kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä
silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja...
— Ja vielä mitä, sinä halju? karjui kullankaivaja vimmastuneena.
Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä
isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara
romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti
vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea
tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut
kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan
yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan
ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa,
tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki
tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta
ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni.
Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli
livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka
kutsui meidät illalliselle.
— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko
levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt
ryypylle.
Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle
tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea
mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko
sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä
sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen
ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento
purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja
katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois.
Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva
soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää
kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.
Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin
merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi».
Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin
kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä
lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman
häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita.
Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka
silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.
— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja
naiset tänne. Ja nyt valssiksi!
Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen
ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun.
Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.
— Menkää tuolle puolelle, neuvoi McNally. Minä jään tänne, sillä minä
olen nainen.
— Miksi? kysyin minä.
— Kaikki, joilla on paikatut housujen takamukset, ovat naisia, selitti
McNally.
Ja aivan kuin seuraelämässä, olivat naiset täälläkin enemmistönä.
Tanssittiin vinhasti ja tömistettiin lattiaa. Vanha Yankkin keikisteli
ja tepasteli ja hoilasi, jotta ihan meitä hämmästytti. Lopetimme
vihdoin henkeä haukkoen ja ryntäsimme anniskelupuolelle, joka sinä
iltana varmasti ansaitsi toisenkin dollarin.
Laskettiin leikkiä ja mekastettiin, ja tietysti oli siellä
riitapukarikin joukossa, kuinkas muuten? Kukaan ei kiinnittänyt häneen
erikoista huomiota, mutta toiselta puolen varottiin joutumasta liian
lähelle häntä. Lopulta hän tyrkkäsi McNallya, joka juuri sytytteli
nysäänsä. McNallyn vasen käsi piteli whiskylasia, oikea palavaa
tulitikkua. Kiirehtimättä viskasi hän lasin sisällön riitapukarin
takkuiseen tukkaan ja pani tulen »tappuroihin». Pirtu syttyi palaamaan
sinisellä liekillä, tekemättä sen suurempaa vahinkoa.
— Mies palaa! Mies palaa! huusi McNally. Ajakaa hänet ulos!
Kullankaivajat ajoivat riemumielin miehen kadulle niin
perusteellisesti, ettei häntä sen koommin huoneustossa näkynyt.
Kello kymmenen maissa aloimme väsyä. »42 kaliberin whisky» oli
nähtävästi tehnyt tehtävänsä. Etsimme käsiimme Johnnyn, joka yhä oli
syventynyt faraopeliin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä
makuulle. Niinpä jätimme hänet rauhaan ja vaelsimme asuntoomme,
leppoisan yötuulen leyhytellessä kuumeisia kasvojamme. Yllämme kaartui
tähtitaivas, ja puitten pimeistä varjoista kuului valveilla olevan
linnun heikko ääni.
XX luku,
KULTAA HUUHDOTAAN.
Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän
kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä
yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että
»oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt
koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta
kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don
Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin
huostaani Talbotin osuuden.
Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje
saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez
punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti
toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.
Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan
kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita
ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me
olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!
Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti.
Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli
pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti
kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen.
Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.