riidaton, huomautti Johnny.
— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut
suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni
antoivat he sen minulle poliittisista syistä.
— Alueenne on varmaankin hyvin laaja? arveli Johnny.
— Kuudenkymmenen penikulman pituinen ja kahdentoista levyinen, vastasi
kapteeni Sutter.
Tarkastuskierroksemme oli nyt päättynyt. Olimme saapuneet eteläiselle
portille.
— Ikäväkseni en voi osoittaa teille vieraanvaraisuutta, sanoi kapteeni.
Asuskelen farmilla Feather-joen luona. Olen myynyt tämän linnakkeen
kauppamiehille. Nykyisten olojen vallitessa en sitä tarvitse.
— Teitä kaiketi surettaa, että olosuhteet ovat muuttuneet? tuumi
Johnny. Käsitän mainiosti, miten mielenkiintoista hommaa uuden
yhdyskunnan luomisen täytyy olla.
— Muuttuneet olosuhteet ehkä surettavat, mutta muutosta ei voi
ehkäistä, sanoi kapteeni Sutter tyynesti. Menneisyys oli kaunis unelma,
nykyisyys on todellisuutta.
Palasimme takaisin. Sutter vastasi lukuisiin tervehdyksiin
hyvänsuopaisesti ja arvokkaasti. Eräästä rupattelevasta miesjoukosta
keksi hän McClellanin, jonka heti kutsui luokseen. Meidät esiteltiin
hyvin juhlallisesti. — Nämä nuoret miehet, virkkoi kapteeni
Clellanille, joka kuunteli kulmat kurtussa, ovat minun tuttaviani ja
lisäksi ystäviäni, Pyydän teitä senvuoksi kohtelemaan heitä hyvin. He
ovat matkalla kultakentille. Teille, nuoret miehet, tahdon vain sanoa,
että iloitsen suuresti tapaamisestamme. Toivotan teille kaikkea hyvää.
Tulkaa käymään luokseni Feather-joelle. Olette aina sydämellisesti
tervetulleet sinne. Muistakaahan olla heille avulias, McClellan.
— Kapteeni kyllä tietää, että kapteenin ystävät ovat minunkin
ystäviäni, vastasi McClellan lyhyesti.
Puoli tuntia myöhemmin omistimme kaksi kuormahevosta satuloineen
päivineen, ja olimme lisäksi hankkineet muutakin varastoa.
— Varokaa hevosvarkaita, neuvoi McClellan. Espanjalais-amerikkalaiset
voivat väijyskellä teitä päiväkausia, päästäkseen eläimiinne käsiksi.
Ostakaa meksikolaisilta vahvaa nuoraa liekaköysiksi. Terve!
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt liikehommiinsa.
Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla
vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää
sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan
vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille
matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että
tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja
että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.
XV luku.
MATKA KULTAKENTILLE.
Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä
ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla
päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain
valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme,
laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.
Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat
kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän
korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput
lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli
meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen
läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa
rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.
Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja
istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti
koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme
purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme
ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka
yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen.
Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös
vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset
toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen
kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen
kulkue. Sitten saapui _cargadorien_ kuormastojono, kaksi- tai
kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä
asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä
uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat
leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti
satuloissaan.
Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen
polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don
Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena,
mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja
vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti
hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului
selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen
hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen.
Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat
hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut
olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen,
jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.
Espanjalainen ratsasti luoksemme ja tervehti kohteliaasti.
— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen
häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.
— Kaikin mokomin, Don Gaspar, vastasi Johnny nousten.
Ratsastajat kohottivat hattujaan ja vetäytyivät hieman syrjemmälle.
Espanjalainen laskeutui satulasta ja istuutui puun juurelle
polttelemaan savuketta. Hänen seuralaisensa piti huolta hevosista ja
ryhtyi sitten laittamaan leiriä.
— Vanha samettihousu karttaa työntekoa, jos hän vain voi, huomautti
Johnny.
— Tuo toinen on kai hänen palvelijansa, arvelin minä.
— Tahikka muuten riippuvassa asemassa, sanoi Johnny. Niillähän on
täällä jonkinlainen patriarkallinen järjestelmä...
— Älä käytä tuollaisia sanoja, Johnny, valitti Yank.
— Tarkoitan, että he antavat köyhien sukulaisten ja nuorempien veljien
huolehtia työnteosta, sanoi Johnny.
— Ahaa, ymmärrän. Toivoisinpa tietäväni, mitä he aikovat hevosilleen
yöllä. Varmastikin he tietävät, miten on meneteltävä. Jos olisin
hevosvaras, korjaisin ihan empimättä huostaani tuon kastanjanruskean.
— Voitnan mennä katsomaan myöhemmin, miten he tekevät, huomautin.
— Saamaan kuulan kallooni. Kyllähän se sopii! vastasi Yank.
Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken
hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme
piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.
Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme
autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat
männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen
hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa
kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta
sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä
sangen etäällä.
Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet
muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme
ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa
joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat
kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan
näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat
heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän
punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan
ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin,
mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat
joenmutkan toisella puolella.
Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta
tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin.
Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.
Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari
isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla.
Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s
Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien
tietä, joka veisi meidät kultakentille.
Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja
kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla
vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.
Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme
heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista
tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan
yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa
tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti
veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen
ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja
solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman
kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin
tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.
— Saammeko nähdä? pyysi Johnny.
Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään.
Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla
oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten
kimaltelevan.
— Onko tuo kultaa? kysyin varmemmaksi vakuudeksi.
— On varmasti, virnisti mies. Kun hän huomasi mielenkiintomme, kävi
hän puheliaammaksi ja selitti meille, että hiekka kuivataan ensin,
minkäjälkeen se puhalletaan pois. Vihdoin palasi hän kärsimättömän
kumppaninsa luo.
Talsimme vaivaloisesti kivenjärkäleitten ja rouhikon yli muitten luo.
Kuivuneessa joenuomassa työskenteli ainakin sata miestä. Havaitsimme
pian, että »pannujärjestelmää» pidettiin hyvin alkeellisena ja
yksinkertaisena kullanerottamiskeinona. Useimmat kantoivat soralla
täytettyjä, laakeita rauta-astioita veteen antaen virran huuhtoa
kevyimmät ainekset pois, minkäjälkeen he osaavalia kädenliikkeellä
kiepauttivat astiasta jälelläolevan soran, kunnes vihdoin vain
kullansekainen, hieno, musta hieta oli pohjalla. Muuan nelimiehinen
ryhmä huuhtoi kultaa oikein suuressa mitassa. He olivat rakentaneet
kojeen, joka muistutti kannaksilla varustettua kehtoa ja johon
kaadettiin soraa ja vettä. Kojetta liekutettiin tasaisesti, multaisen
veden roiskiessa laitojen yli. Pohjaan oli naulattu pienoja estämään
mustaa hiekkaa varisemasta.
Kullankaivajat olivat hyvin uutteria ja vähäpuheisia, mutta samalla
ystävällisiä. Saimme seurata heidän hommiaan niin läheltä kuin ikinä
halusimme. Enimmäkseen olivat he parrakkaita ja auringonpaahtamia
veikkoja ja heidän vaatteisiinsa oli tarttunut runsaasti punertavaa
liejua. Näimme myös pari hilpeätä nuorukaista, joiden yllä oli jätteitä
mitä hienoimmista puvuista. Kummallakin oli nuhrautunut silinterihattu
päässä. Kauempana uurastivat meksikolaiset ja kalifornialaiset. He
eivät vaivautuneet kantamaan hiekkaa joelle asti, vaan tyytyivät
viskomaan sitä ilmaan purjekangaspalan yläpuolella.
Katseltuamme hetkisen kullanhuuhtojia aloimme tuntea samantapaista
jännittynyttä levottomuutta kuin pikkupojat nähdessään uuden pyssyn,
jota eivät vielä ole saaneet koetella.
Lopulta rohkaisi Yank mielensä ja lähestyi muuatta miestä.
— Toveri, sanoi hän. Tämä kaikki on meille vallan uutta. Tahtoisitteko
sanoa, missä mekin voisimme koettaa onneamme?
Puhuteltu suoristautui ja mitteli Yankia katseellaan. Hän oli huvitetun
näköinen.
— Ellei teillä olisi tuota kahdeksantoista jalan pituista tykkiä
kyynärtaipeessanne ja vähän kylmänlaista kiiltoa harmaissa silmissänne,
ohjaisin teidät tuonne kukkulalle ja nauttisin sitten hikoilustanne.
Mutta nyt lienee minun parasta myöntää, että voitte kaivaa missä
haluatte, kunhan ette vain astu toisten päälle.
— Voimmeko yrittää tässä teidän vieressänne? kysyi Yank nyökäten
päällään vähän matkan päässä olevaa ehyttä maapalasta kohti.
Kullankaivaja kompuroi varovasti kolostaan, tutki kaikki taskunsa ja
kaivoi lopulta esille tupakkavehkeet. Kun hän oli saanut piippunsa
sytytetyksi, kumarsi hän syvään Yankille.
— Kiitos kohteliaisuudesta, sanoi hän. Huomautan vain kaiken varalta,
että tämä paikka ei ole erikoisen tuottava. Aion itsekin yrittää vähän
edempänä.
— Ettekö löydä ollenkaan kultaa?
— Aina jonkun unssin päivässä.
— No, se riittää minullekin aluksi, ratkaisi Yank. Tulkaa, pojat!
Kullankaivaja loikkasi takaisin koloon, mutta nosti tovin kuluttua
päätään ja huusi:
— Muistakaa pysyä viidentoista jalan päässä!
Otimme kiireesti kuokkamme ja lapiomme, nostimme esille rautasankomme
ja aloimme kaivaa kuin henkemme edestä.
Johnny piteli sankoa ja Yank ja minä kilpailimme siitä, kumpi ensiksi
saisi lapiollisensa siihen tyhjennetyksi. Seurauksena oli, että sanko
täytyi oikein kukkuramitalla, ja meidän täytyi kaataa siitä paljon
hiekkaa pois. Sitten riensimme kaikki kolme joelle ja vuorottelimme
sangon sisällyksen möyrimisessä, aivan kuten olimme nähneet muidenkin
kullankaivajien tekevän. Se oli aikamoinen urakka, ja lopulta
havaitsimme, että sangon pohjalle oli jäänyt paksu kerros pieniä kiviä
ja soraa.
— Emme muistaneet siivilöidä sitä! huudahdin.
— Eihän meillä ole siivilääkään! huomautti Johnny.
— Perataan käsin koko roska, ehdotti Yank.
Päätimme tehdä niin, ja kädenkäänteessä oli sanko typötyhjä. Ei niin
jälkeäkään tuosta hurmaavasta, mustasta hiekasta.
— Ehkei sitä tule joka kerralla, sanoi Johnny pettyneenä. Koetetaanpa
uudestaan!
Yritimme uudestaan. Ja yhä uudestaan, Tulos oli aina sama.
Kätemme turposivat ja kävivät verisiksi ja mielemme muuttui yhä
alakuloisemmaksi.
Menimme parisataa askelta kauemmaksi, mutta meitä ei onnistanut sen
paremmin.
— Ehkä pitäisi yrittää syvemmältä, tuumaili Yank.
— Mutta nuo toisethan näyttävät löytävän kultaa ihan pinnaltakin,
väitti Johnny.
Otimme suurimmat kuokkamme ja kalvoimme parisen jalkaa syvemmältä.
Aurinko poltti selkää ja käsiin ilmestyi kipeitä rakkuloita. Yank ja
minä olimme kuitenkin tottuneet tuollaiseen työhön paremmin kuin Johnny
parka, joka mahtoi kärsiä kovasti. Karkeimman soran alta ilmestyi pian
näkyviin hienompaa hiekkaa. Päätimme taas yrittää huuhtomista. Tulos
oli kuitenkin yhtä masentava kuin edellisilläkin kerroilla.
Siirryimme jälleen vähän kauemmas. Muutamalla kivellä istui
sinisilmäinen, pitkäpartainen ystävämme piippuaan imeskellen.
— Onkos teillä tupakkaa, pojat? kysyi hän. Minulla ei ole
hiukkastakaan, ellen saa teiltä lainaksi.
Yank onki esille tupakkakäärön, josta mies täytti nysänsä.
— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen
raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista
kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.
Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta
sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä
kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä
kaivettava syvemmältä.
— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras
tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen
kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin
syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin
yrititte.
Yank suoristautui.
— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme
on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa
katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin
hullut kanat. Huomennakin on päivä.
Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme
työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä
myötätuntoisesti.
Hän otti sankomme, käveli työpaikalleen, täytti astian soralla ja
palasi.
— Menkäähän nyt huuhtomaan! kehoitti hän ystävällisesti.
Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli
nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu.
Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!
Ystävämme tarkasteli saalista,
— Kahdentoista sentin saalis, luullakseni, sanoi hän lyhyesti.
Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä
lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin
mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin
hyvä.
Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja
mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia,
mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne
ja ruokavaranne?»
Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään
kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja
kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli
meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian
ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet
vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun
vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.
Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja
siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja
kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut
livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella
avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.
XVI luku.
KULTA.
Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan,
jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri
auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana.
Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein
hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme
itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden
käytössä.
Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen
ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja
tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja
loikkasi koloonsa.
Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin
sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi
ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista
hiukan.
— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette
löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista
soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.
Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä
kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme
lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle.
Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka
suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.
Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni
hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me
tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen
oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme
päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina.
Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja
lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.
Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät
huutaen ja kysellen.
— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on
valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!
He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me
selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet
lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.
— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti.
Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet
hourujenhoitolasta.
Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin
meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta
toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena
loukkauksena.
— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä»
[keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. —
Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.
Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin
kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme.
Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:
— Miltä tuntuu sankarina esiintyminen?
Johnny näytti murhanhimoiselta ja mies katosi liukkaasti.
Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten
varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen
lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me
olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina.
Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta
katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.
Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean
takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat
yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa
hoiteli lapiota.
— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa
kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?
— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään,
sanoi Yank.
— Ja minä olen varma siitä, ettei hän tee sitä kauan, lisäsin minä.
Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet
kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan
hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi
hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet
lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa
lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut
lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten
taa.
Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme
kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa
alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja
samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä
oli nähtävästi naapureita.
Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää
tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat
sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä
valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan
kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme
pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja
pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:
— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako
kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!
Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin
haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin
olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.