olemassa. Kuulkaapa! Kun olin myynyt lehteni, käyskelin plazalla kädet
taskuissa ja jouduin lopulta _El Doradon_ lähistölle. Tuon paikan
vieressä on kurja röttelö, joka hädintuskin pysyy pystyssä. Seisoin
sitä töllistelemässä kun pari miestä saapui paikalle. Toinen oli
talorähjän omistaja, toinen sanoi olevansa lakimies. Omistaja tarjoutui
vuokraamaan talon lakimiehelle kahdestasadastaviidestäkymmenestä
dollarista kuukaudessa ja lakimies puolestaan tuntui halukkaalta
kauppaan. Kun he olivat menneet matkoihinsa, mittasin askelilla
röttelön lattiapinta-alan, ihan huvikseni vain. Kahdeksanviidettä
neliöjalkaa, pojat! Ja korkeus arviokaupalla sanottuna kuusi jalkaa.
Painuin rantaan puhuttelemaan liikemiehiä. Kaikki ne tavarat, jotka
olette nähneet rannassa lojumassa saapuvat tänne konsignatiolähetyksinä
asiamiehille. Sopivien säilytyspaikkojen puutteessa myyvät nämä miehet
suurimman osan tavaroista huutokaupalla. Senvuoksi ovatkin muutamat
tavaralajit käyneet niin halvoiksi, että niitä voidaan käyttää katujen
laskemiseen. No niin, puhuttelin eräitä tavarain omistajia ja sanoin
heille, että heidän olisi saatava omaisuutensa katon alle, kunnes
markkinat vakaantuisivat. He olivat aivan samaa mieltä ja kertoivat
aikovansa rakennuttaa tavaravajoja ensi tilassa — siis joskus ehkä — ja
valittivat myös, että sade ja pöly tekivät heille hirveätä vahinkoa.
Sen vuoksi ei muka kannattanutkaan yrittää myyntiä muuten kuin
huutokaupalla.
— Jännittävää hommaa, huomautti Johnny. Olen kerran ollut tuollaisessa
huutokauppatilaisuudessa.
— Jatkoin matkaani rantaa pitkin. Poukamassa oli kosolti tyhjiä
laivoja. Mieleeni oli juolahtanut ovela tuuma. Vuokrasin veneen
ja käväisin muutamassa laivassa. Miehistöä en nähnyt missään,
mutta laivurit tapasin kyllä. He kertoivat joka sorkan lähteneen
kultakentille. Uutta miehistöä ei saanut hinnalla millään. Tarjouduin
vuokraamaan neljä tai viisi laivaa.
— Mitä? huudahdimme kaikki yhtaikaa.
— Niin, sanoin haluavani vuokrata jokusen laivan, toisti Talbot
kärsimättömästi. Ensin he eivät tahtoneet ottaa ehdotustani kuuleviin
korviinsakaan, mutta puhuin heidät lopulta pökerryksiin. Sain
vuokratuksi neljä laivaa viidestäsadasta dollarista kuukaudessa
laivalta. Maksu etukäteen.
— Anteeksi, sanoi Johnny nöyrästi, en haluaisi keskeyttää, mutta tuo
kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pyytäisin sinua kertaamaan
viimeiset lauseet.
— Tuki suusi, Johnny, neuvoi Yank. Tietenkään ei Talbotilla ollut
rahoja taskussa! Miten kävi, Tal?
— Sanoin heille, että suorittaisin maksun kello neljä, ja sillä tavoin
varasin itselleni tarpeeksi aikaa.
— Kaksituhatta dollaria? Jestanpojat! siunaili Johnny.
— Palasin kiireen kaupalla maihin, jatkoi Talbot, ja riensin heti
tapaamaan liikemiesystäviäni. Kahdessa tunnissa olin laatinut
kahdentoista äijän kanssa sopimukset, jotka yhteensä merkitsivät
kuuttatuhatta dollaria.
— Miksei kukaan heistä älynnyt mennä vuokraamaan laivaa itse? ihmetteli
Yank.
— Siksi, etten puhunut mitään »laivoista», ennenkuin kauppa oli tehty.
Minä takasin heille vain vedenpitävät, käytännöllisesti katsoen
tulenkestävät varastosuojat, jotka olivat heti käytettävissä. Useimmat
heistä luulivat kaiketi, että olin hullu. Mutta koska ei yrittäminen
maksanut mitään, tekivät he sopimuksen.
— Et siis kantanut heiltä mitään ennakkomaksua? kysyin.
— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset
sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla
saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli
koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en
tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella.
Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis
ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman
pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»
— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet
kultamöhkäleestäni.
— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa, _El
Doradoa_, tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi
ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa
rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta
kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»
Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten
arvasin hänen tekevän:
— »Sam Brannan.»
— Mitä tiedätte hänestä?
— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli
heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan.
Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan,
joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848,
eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä
mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin
aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi
saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis.
Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen
mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin,
vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa
nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat
olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No,
löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.
— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut
hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.
— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka,
karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan
vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi
rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi.
Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani.
Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme
laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava
maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä
sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.
— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta
noita laivoja itse.
— Ei mikään — kuukauden kuluttua, vastasi Talbot.
— Ja mikä estää Brannania pistämästä koko voittoa omiin taskuihinsa?
— Sitä et käsitä, Frank, tuhahti Talbot. Meidän kaltaisemme miehet
eivät käyttäydy sillä tavalla.
— Minun laskelmieni mukaan sait tämän asian järjestetyksi kello kahteen
mennessä, puuttui Johnny puheeseen. Sitten kai lepäsit hiukan?
— Selviydyin hommasta neljännestä vailla kaksi, oikaisi Talbot. Olin
matkalla tänne hotelliin kun satuin kulkemaan Montgomery-kadulla
olevan tiilirakennuksen ohi. Silloin muistui mieleeni lakimies,
josta äsken mainitsin, ja talorähjä, jonka hän halusi vuokrata
kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Minusta tuntui,
että tässä oli laskettu hiukan väärin. Seisoin paraikaa muhkean
tiilirakennuksen edessä, rakennuksen, joka oli ahdettu täyteen
kauppatavaraa ja joka olisi sopinut ihmisasunnoksi paljon paremmin
kuin tuo pieni mökkirähjä tai laiva. Menin sisälle rakennukseen
keskustellakseni hieman. Tarjouduin vuokraamaan yläkerroksen
ja huomautin, että oikeastaan vain alakerros soveltui tavarain
säilytyspaikaksi. Vastattiin, että yläkerros tarvittiin varastoksi.
Tarjouduin edelleen sijoittamaan yläkerrokseen kasatut tavarat
varmaan paikkaan lähistöllä. He halusivat nähdä tuon paikan. Minä
en luonnollisestikaan suostunut, vaan sanoin, että he voisivat joko
hyljätä tai hyväksyä sen sitten kun sopimus oli tehty. Yläkerros oli
tosiaankin pullollaan tavaraa. Viimeksi tein uljaan tarjouksen:
— Kuulkaahan, sanoin, jos nyt saan vuokrata tämän yläkerroksen
kohtuulliseksi ajaksi, sanokaamme vuodeksi, niin ostan kaiken, mikä
tuolla ylhäällä olevista tavaroista jää jälelle. He hätkähtivät.
Joko myyn tavarat huutokaupalla, vaikkapa pienellä tappiollakin, tai
kuljetan ne johonkin laivaan. Riippuu tietenkin siitä, mitä tavaraa
siellä on. Minulla on luettelo taskussani, mutta en ole tutkinut sitä
vielä. Aion laittaa väliseiniä tuohon varastohuoneeseen ja sitten
vuokraan siitä toimistohuoneita ja niin edespäin. Kaupungissa on
lukuisia lakimiehiä, jotka etsivät huoneustoja. Maksan kolmetuhatta
kuukaudessa koko yläkerroksesta.
Johnny huokasi raskaasti.
— Mutta arvioin saavani siitä vähintäin kahdeksantuhatta. Se korvaa
tavaroista ehkä koituvan tappionkin.
— Ja mitä maksavat tavarat? kysyin hiljaa.
— En tiedä ihan tarkkaan. Siinä kymmenen- parinkymmenentuhannen välillä.
— Milloin on maksu niistä suoritettava?
— Kolmannes on maksettava käteisellä, loput järjestetään velkakirjalla.
Korko on huimaava täällä lännessä, valitti Talbot.
— Mistä luulet saavasi rahaa? tiukkasin vielä.
— Rahaa, rahaa! murisi Talbot äreänä. Täällä on rahaa kuin roskaa. Sitä
virtaa tänne kultakentiltä ja kaikilta maailman kolkilta. Ei rahasta
ole puutetta!
Hän pureskeli lyhyitä viiksiään ja vaipui syviin ajatuksiin. Nousin
varovasti paikaltani.
— Johnny, sanoin matalalla äänellä, minun täytyy mennä suorittamaan
velkani McGlynnille. Lähdetkö mukaan?
Hiivimme melkein varpaillamme rakennuksen nurkan taa ja heittäydyimme
sitten ilosta huikaten toistemme syliin.
— Oi voi! huusi Johnny lopulta. Rahasta ei ole puutetta!
Kun hiukan olimme rauhoittuneet, vaihdoimme kultamöhkäleeni
kuhahiekkaan. Ostin nahkakukkaron ja lähdimme sitten McGlynniä
tavoittamaan. Postitoimiston edustalla oli yhä vieläkin pitkä miesjono
odottelemassa.
Kirjeet pistettiin pienestä seinään tehdystä ikkunasta itsekunkin
käteen. Jono liikehti hitaasti eteenpäin. Postia jakoi pikkuruinen,
pyylevä englantilainen. Huomasin McGlynnin seisovan jo verrattain
lähellä päämääräänsä. Menin hänen luokseen ja ojensin hänelle puolet
kultahiekastani.
Juuri kun McGlynn astui ikkunan ääreen, räväytettiin se kiinni ja
postiherra kiinnitti sisäpuolelle kortin, johon oli kirjoitettu:
»Posti suljetaan klo 9 ip.»
McGlynn koputti ikkunaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Silloin
jyristä hän nyrkillään puitteita. Ikkuna aukesi heti ja virkamiehen
punakat kasvot ilmestyivät näkyviin.
— Mitä haluatte? tiedusteli mies uhkaavasti.
— Onko kirjeitä John A. McGlynnille?
— Posti avataan klo 8.30 ap, vastasi punanaamainen, sulkien ikkunan.
Hetkeäkään epäröimättä ja ennenkuin mies ehti vetäytyä pois ikkunan
luota, iski McGlynn valtavalla nyrkillään ruudun säpäleiksi ja mojautti
englantilaista suoraan kasvoihin.
Väkijoukko oli odottanut kärsivällisesti, mutta nyt alkoi kuulua
ilkeätä murinaa. McGlynn kääntyi hitaasti ja virnisti ystävällisesti.
— Pysykää kukin paikallanne jonossa, pojat! huusi hän. Ei mitään hätää!
Tämä pikku englantilainen ei vain tunne vielä oikein tapojamme.
Postitalossa palasi pelästynyt palveluskunta jälleen työhönsä. Kuulin
myöhemmin, että jonon viimeinen mies oli saanut kirjeensä kello kolme
aamulla. Kerrottiin myös, että silloinen postinhoitaja Geary oli
kutsunut McGlynnin luokseen tekemään selkoa osuudestaan tapahtumaan,
mutta keskustelu oli päättynyt Gearyn nöyrään anteeksipyyntöön!
Kun palasimme hotelliin, seisoivat Yank ja Talbot yhäti parvekkeen
nurkassa.
— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta
ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.
— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi
täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet
asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan
Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi
voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi
panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja
sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä
tuumitte?
— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisi
Johnny.
— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut,
sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.
Ryömin vuoteeseeni väsyneenä ja vähän ymmälläni. Vaiherikas päivä!
XIII luku.
VIRTAA YLÖSPÄIN.
Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen,
huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja
valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen
lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla
oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen
taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen
keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin
vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin
siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.
Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden
sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului
hupaisa kohina.
Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli
hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot
taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat
merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja
lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla
kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla
leikki salaperäisiä varjoja.
Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen
niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin
kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa
elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen,
reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta.
Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene
liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli
hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen
vedestä.
Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin
puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.
Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi
ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa
ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi
sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä
ylänköjä.
Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me
ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta,
joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa
vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle.
Tänne päätimme yöpyä.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen
auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme
lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi
sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät
vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla
havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet
vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella
ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä
luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä
jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme
saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase
silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava
melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta
vahinkoa.
Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja
sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä
aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nyt _embarcadero_,
maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai
Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.
Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun
muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat
mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan
eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme
laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille
keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa,
teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».
Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä
kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä
taholla ne oikeastaan olivat.
Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista.
Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita
juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten
mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat
paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan
meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka
olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille
ensimmäisen kylmän suihkun.
He väittivät, että jutut kultalöydöistä olivat suuresti liioiteltuja.
Olihan siellä kultaa, sitä ei tainnut kukaan kieltää, mutta kovan
urakan takana kaikki. Oli työskenneltävä kymmenen dollarin edestä,
jos mieli saada dollarin arvosta kultaa päivänvaloon. Ja elintarpeet
maksoivat omaisuuksia. Sitäpaitsi oli kullankaivajaleireissä
usein sattunut taudinkohtauksia, ja kaikki parhaat paikat olivat
jo ehdottomasti vallatut. Kultainen unelmamme hajosi. Johnny oli
alakuloisen näköinen, ja luulenpa itsekin näyttäneeni sangen nuopealta.
Yank vain ei muuttanut ilmettäkään. Hän pureskeli mäillään yhtä
tyynesti kuin tavallisesti.
Jatkoimme kyselyjämme myöhemmin ja saimme hyvin ristiriitaisia tietoja.
Lähimmät kultakentät olivat, sanottiin, kuudenkymmenen penikulman
päässä. Voisimme hankkia kalifornialaisia kantajia kuljettamaan
tavaroitamme. Jos mieluummin halusimme hevosia, sai niitä ostaa
Sutterin linnakkeesta, missä oli puhuteltava McClellania.
Päätimme hankkia hevosia. Nukuimme seuraavan yön taivasalla ja
jatkoimme päivän valjettua matkaamme kolmisen penikulman päässä olevaa
Sutter’s Fortia kohden. Sää oli ihana. Korkealla taivaan sinessä
liiteli suurisiipisiä lintuja ja pensastoissa ja puiden oksilla
viserteli tuhansittain leivosia. Näimme monia eri varpuslajeja ja
tutustuimme töyhtöniekkaviiriäiseen, närkkääseen ja sievistelevään
pikku herrasmieheen, joka rohkeasti asteli edellämme polulla.
Yläpuolellamme paistoi aurinko herättäen nukkuvien kumpujen
lukemattomat pienet asukkaat ja kukat pitkästä unesta.
Tunsimme pakostakin rohkaistuvamme. Unohdimme pelokkaat tuumailumme
ja kuumeisen kullanhimomme. Rinnakkain taivalsimme eteenpäin rehevän
ruohikon läpi, hyräillen tuota typerää laulua, joka oli houkutellut
kullanetsijät tänne, kauas kodeistaan ja omaisistaan:
»Jo olen päässyt leirille
jälestä monen vaivan.
Nyt hyörin muitten mukana
ja kultahiekkaa kaivan.
Ma joet, vuoret puhdistan
ja tieltäin esteet kaadan,
Sä ällös mua murehdi,
sun hyväksesi raadan.»
Vanha Yank yhtyi loppukertoon, vaikka hänen äänensä kuulostikin
ruostuneen tuulimyllyn kitinältä. Lauloimme täyttä kurkkua:
»Oo, Susanna! Älä sure mua armahain!
Oon matkalla Kaliforniaan ja lapio on polvellain.»
Lähestyimme Sutter’s Fortia niin uljaina, kuin olisi aikomuksemme ollut
vallata tuo historiallinen paikka oikein rynnäköllä.
KOLMAS OSA.
KULTAKENTÄT.
XIV luku,
SUTTERIN LINNAKE.
Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin
rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta,
ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle
aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen
ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja
puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit
olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan
levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu
mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen
rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.
Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa
hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien
tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi
heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia
ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset
näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä
olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa
tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia,
kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan
otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.
Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo,
tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania.
Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies,
jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä.
Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät
saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta
vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai
melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.
Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen
kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies,
joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään.
Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti
hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:
— Kapteeni Sutter!
Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan
välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin
hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja
koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka
ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn,
tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut
sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.
— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi
Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut
pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä
teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.
— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin
poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.
— Poikapahanen vain, nauroi Johnny.
He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteli
Johnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don Gaspar
Martinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutter
osoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.
— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin
kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa,
ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.
Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli
kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin
suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa
intiaaniheimojen kanssa.
— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset
kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta
punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy
senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten
tunteitten aika on loppunut.
Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti
meidät yhtäkkiä.
— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten
kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita
eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka
tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin
hämäriä.