ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä
kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois,
vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä
tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä.
He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät
tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat
äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti
joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen
nahkapussiin.
Lähestyessämme kohottivat he päitään ja nyökkäsivät iloisesti
Johnnylle. Kaikki he olivat tavallista valpasta ja varhaiskypsää
katupoikalajia, ja minun on aivan mahdotonta sanoa, miten ihmeessä
he olivat päässeet Kaliforniaan. Ehkäpä kajuutanvartijoina joillakin
satamassa olevista sadoista laivoista.
— Mitä te löydätte, pojat? kysyi Talbot tovin kuluttua.
— Kultaa, tietenkin, vastasi muuan heistä.
— Näyttäkääpäs!
Nahkapussia pitelevä poika näytti varovasti aarrettaan. Pussin pohjalla
oli sakealti kellankiiltäviä jyväsiä.
— Näyttää kullalta, virkoin epäuskoisesti.
— On kultaa, kivahti poika. Ja sillä saa ostaa vaikk’ mitä.
Töllistelimme tylsinä toisiamme.
— Kultaa keskeltä katua San Franciscossa, mutisi Yank.
— Myöhemmin päivällä olisi tuuli teille suureksi avuksi, vihjaisi
Talbot.
— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti
suutahtanut miehenalku.
— Paljonko saatte kokoon tällä tavalla?
— Hyvinä päivinä aina neljänkin dollarin arvosta.
— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta
merkillistä tämä on sittenkin...
Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet
eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen
kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme
itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä
katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi
houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä
tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista.
Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla
lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa
käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili
aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä
kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää
kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään
kapakoista lakaistuista rikoista.
Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin,
kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta
mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti
kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin
ja minä länteen.
Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä
sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon
kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin
hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä
viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi
sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä
tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.
Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä
muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne
eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei
kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä
kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen,
vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.
— John A. McGlynn, ilmoitti joku läheisyydessäni.
— Ja kuka hän on? kysyin minä.
Mies tuijotti minua ihmeissään.
— Ettekö tiedä, kuka John McGlynn on? sanoi hän. Milloin olette tullut
tänne?
— Eilen illalla.
— Ahaa! Kas, John omistaa kaupungin ainoat amerikalaiset
kuorma-ajopelit. Tuotti ne tänne kappaleina New Yorkista ja pani kokoon
hökötyksen itse. Sitten opetti hän neljä villiä kalifornialaista muulia
vetämään niitä. Hän on tämän kaupungin merkillisyyksiä.
En oikein käsittänyt, mikä tässä oli niin merkillistä, mutta loikkasi»
joka tapauksessa liejuiselle kadulle ja kiipesin vankkureille.
McGlynn käännähti ja sanoi:
— Rahti on kaksikymmentä dollaria tonnilta. Sen mukaan saatte maksaa
suunnilleen kolmekymmentä dollaria pikku ajosta, te likainen virtahepo.
Nämä muulit ovat lisäksi hiukan vilkkaita.
Kapusin tyynesti hänen viereensä.
— Haluan työtä! Vain päiväksi.
— Hetikö?
— Onko saatavissa?
— Ehkä. Osaatte kaiketi käsitellä muuleja?
— Maalla kasvanut.
— Kenties on teillä hajua ohjaustaidostakin? Tarkoitan, osaisitte ehkä
luovia noiden liejukuoppien välistä. Häh?
— Voinhan koettaa.
Hän pisti ohjakset kouriini ja laskeutui pyörän yli kadulle.
— Selvä on. Tapaan teidät kello kuusi ja suoritan palkkanne. Saatte
viisikolmatta dollaria.
— Entä mikä on tehtäväni?
— Ajatte rantaan ja etsitte käsiinne siellä olevan rahtitavaran.
Kun löydätte jotakin, johon on leimattu timantintapainen merkki
ja H-kirjain, nostatte sen vankkureille ja viette Howard Mellin &
kumppanille. Jos ette jaksa nostella kaikkea yksin, vaaditte H.M.
& kumppanin kitupiikkejä lähettämään miehen avuksi. Ellette tiedä,
missä H.M. & kumpp. on, otatte siitä selon. Ja jos tärvelette muulit,
nyljen teidät elävältä. Lopuksi pyydän vielä huomauttaa, että olette
hitonmoinen hölmö, kun suostutte tekemään työtä viidenkolmatta
dollarin päiväpalkasta, vaikkakin omasta puolestani olen iloinen, että
ilmestyitte tielleni.
— Mitä nyt on tekeillä, John? kysyi hilpeä ääni takaamme.
Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä
huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi
sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään
komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki
sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta
vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään
piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä
lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa
kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui
hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän
ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.
— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri
selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten
kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän,
sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen
lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin
kuukausipalkkaan.
— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän
juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät
tehtävänsä.
Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin
uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä
vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä
mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella
rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet
niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että
olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.
Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli
minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni
sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet
vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin
muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut
Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin,
ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.
Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni
muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle
kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen
saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan
ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot
tarkoittivat.
Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani
katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa
liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä
kohosi ilmoille hirmuinen huuto:
— Höyrylaiva! _Oregon_ saapuu!
Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin
alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta
tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin
tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin
ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että
sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki
lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt
soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle
taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan
purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet
perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.
Kellon lähetessä viittä saapui luokseni pikku poika.
— Ajakaa muulit McGlynnin tallille ja riisukaa ne valjaista, sanoi hän.
Opastan teidät sinne.
— Missä McGlynn on?
— Hän on postiaan noutamassa.
Ajoimme kaupungin etelälaidalle ja pysähdyimme kolmen huolellisesti
rakennetun teltan ympäri kyhätyn aitauksen luo. Vein eläimet laitumelle
ja ripustin niiden valjaat sopivaan paikkaan.
— McGlynn pyysi teitä tulemaan postitoimistoon. Hän maksaa palkkanne
siellä, ilmoitti oppaani.
Postitoimisto oli matala, auringon kuivaamista tiilistä rakennettu
talo, jonka edustalla oli täällä sangen tavallinen, kapea parveke.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui odottavien jono. Eräät heistä
olivat ottaneet tuolin tai tyhjän laatikon myötänsä ja istuskelivat nyt
kaikessa rauhassa sanomalehtiinsä syventyneinä.
Kuljin jonon sivua pitkin. Ihan alkupäässä seisoi Johnny. Hämmästyin
hiukan, sillä Johnny ei tietääkseni odotellut mitään postia tulevaksi
äsken saapuneen laivan mukana. Ennenkuin ehdin hänen luokseen oli
hän jo lopettanut keskustelunsa erään tuntemattoman miehen kanssa ja
luovuttanut tälle paikkansa!
— Heiskukkuu! huusi Johnny. Kuinka teitä vetelee, Frank?
— Siinäpä menee! vastasin. Olen tullut tänne tapaamaan miestä, joka on
minulle velkaa kaksikymmentäviisi dollaria.
— Hän on kyllä täällä, vakuutti Johnny. Kaikki kaupungin asukkaat ovat
täällä.
Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun
lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja
ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.
— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen
riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.
— Laskin ne laitumelle.
— Entä lieju? Monastiko juutuitte kiinni?
— En kertaakaan.
Hän tuijotti minua ihmeissään.
— Kukapa olisi uskonut! huudahti hän. Teillä kai oli kevyet kuormat.
— Oli niinkin.
— Veittekö kaikki tavarat perille?
— Vein.
— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika —
ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta
mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika
nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.
Näytin kai hiukan haluttomalta, sillä hän jatkoi heti:
— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita
hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä
sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette
äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin
kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän
omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari
kirjainta. Hän ojensi sen minulle.
— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän.
Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme
seuraavan kerran.
— Mutta minä lähden ehkä kaivoksille jo huomenna, sanoin.
— Jättäkää ylijäämä _El Doradoon_ Jim Recketiile siinä tapauksessa.
— Kukapa takaa, että suoritan takaisin sitä ollenkaan?
— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin
valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A.
McGlynn ei pane vastaan.
Johnny ja minä jatkoimme matkaamme hotellia kohden.
— En tiennyt teidän odottelevan postia, virkoin.
— Enhän minä odotakaan.
— Mutta tehän seisoitte jonossa.
— Niin, katsokaas, kun näin postilaukut, aavistin heti, että toimiston
edustalle ennenpitkää muodostuisi jono. Siksi kiiruhdin heti paikalle.
Olihan sinne jo ehtinyt miehiä ennen minuakin, mutta pääsin silti
alkupäähän. Möin paikkani tuntia myöhemmin viidestä dollarista.
— Jo olitte ovela, ihastelin minä. Enpä olisi kuunaan keksinyt mitään
tuollaista. No, miten teitä muuten on luonnistanut?
— Kurjasti. Koko aamupäivän vaaniskelin jotakin kunnollista
työtä, mutta lopulta oli otettava, mitä eteen sattui. Olen ollut
asiapoikanakin — ansaitsin kaksi dollaria kantamalla matkalaukkua.
— Paljonko olette kaikkiaan ansainnut?
— Viisitoista. Teillä kai on koko »osuutenne»?
— Ei enempää kuin viisikolmatta.
Johnnyn ilme kirkastui. Yhteiset kärsimyksemme tuntuivat ikäänkuin
lähentävän meitä toisiimme. Kummastakin tuntui oikein helpottavalta
kuulla, ettei toinen ollut onnistunut paremmin kuin toinenkaan.
Satuimme samassa kulkemaan erään pelihuoneuston ohi.
— Poikkean tänne, virkkoi Johnny äkisti.
Hän astui sisään avoimesta ovesta ja minä seurasin hänen kintereillään.
Huoneessa oli niukanlaisesti väkeä. Silmäilin ympärilleni ja hämmästyin
aika tavalla. Ulkoapäin oli rakennus yhtä vaatimaton kuin heinälato,
eikä siinä ollut mitään huomiotaherättävää havaittavissa, mutta
sisäpuolella pisti ääretön upeus heti silmiin. Huoneen pitkällä sivulla
oli kiiiloitetusta mahongista tehty tarjoilupöytä, jonka takana
valtavat kultakehyksiset peilit heijastivat valoja. Hiotut lasit ja
pullot oli järjestetty somiksi pyramideiksi ja seinillä riippui paitsi
peilejä monta arvokasta taulua ja seinäkudosta. Kauimpana nurkassa oli
vähäinen koroke, jolla laiskotteli neekerisoittokunta banjoineen ja
helistimineen. Lattiaa peitti paksu matto. Sikin sokin pitkin huonetta
oli siroteltu mukavia, osittain nahalla päällystettyjä nojatuoleja,
ja katossa riippui kallisarvoisia kristallikruunuja. Pelipöydät oli
sijoitettu keskelle lattiaa. Niitä oli kuusi. Kaupungin alkeellinen
tila ja tämä loisto muodostivat ihmeellisen vastakohdan. Omasta
puolestani tunsin heti sisään astuttuani likaisten saappaitteni,
vanhojen pukineitteni ja nahkavyöni olevan täällä vallan liikaa.
Pelipöytien takana istuivat herrat pelinhoitajat välinpitämättöminä ja
uneliaina. Heidän apurinsa kyyköttivät korkeilla tuoleilla haukotellen
sanomalehtiensä takana. Olipa heidän joukossaan nainenkin, nuori
ja sangen sievä. Tarjoilupöydän ääressä vetelehti muutamia miehiä
odottelemassa naukkuja, joita eräs edeskäypä paraikaa sekoitti ihmeen
taitavasti. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli peli käynnissä. Johnny
ohjasi kulkunsa sinne ja minä seurasin taas hiukan epäröiden.
Ruletti siinä pyöri. Johnny ja pankinpitäjän apuri tunsivat toisensa
entuudestaan päättäen silmäniskusta, joka heidän välillään vaihdettiin.
Johnny katseli pyörivää levyä tovin ja laski sitten kaksikolmatta
dollaria eräälle numerolle. Muut osanottajat käyttivät kultahiekkaa
panoksina. Ruletti hyrräsi ja pikku pallo hyppelehti iloisesti. Kaksi
miestä hävisi ja heidän kultahiekkansa tyhjennettiin pöydän alla
olevaan laatikkoon. Kolmas oli voittanut. Ruletinhoitaja suoritti
hänelle voitto-osuuden pieninä kultamöhkäleinä. Sitten noukki tämä
tärkeä virkailija laatikoistaan kymmenkunnan kultarahaa siirtäen ne
Johnnylle. Vasta nyt käsitin, että Johnnyn oli onnistunut voittaa
panoksensa kymmenkertaisena.
— Kymmenen yhdestä — kaksisataakaksikymmentä dollaria, kuiskasi Johnny
minulle. Pelaajat sijoittelivat nyt uusia panoksia pöydälle. Johnnykin
uudisti yrityksensä. Tällä kertaa hän kuitenkin hävisi. Hän nousi äkkiä
paikaltaan ja me poistuimme yhdessä.
XII luku.
TALBOT PERÄYTYY.
Seurasin alakuloisena Johnnyä hotelliin, sillä nyt olin ainoa, jolla
ei ollut sovittua rahaerää koossa. Kuvaavaa on, ettemme hetkeäkään
epäilleet, enempää Johnny kuin minäkään, ettei Talbot olisi saanut
osuuttaan hankituksi. Johnnyn iloisuus oli palannut ja hän vihelteli
hilpeästi portaita noustessamme.
Saavuimme juuri illallisaikaan. Talbot ja Yank odottelivat jo
meitä. Yank oli yhtä tyyni ja vaitelias kuin tavallisesti ja hänen
tervehdyksensä oli jokseenkin välinpitämätön, mutta Talbot oli
merkillisen hermostuneen näköinen. Hänen kasvonsa punoittivat ja
pienet paholaiset hänen silmissään hyppelehtivät levottomasti. Hän oli
tavattoman puhelias ja melko ivallinen. Hän huilutteli kuin koulupoika
ja tahtoi välttämättä tilata oikein loistoillallisen samppanjoineen,
vaikka Johnnykin kauhistuneena pani vastalauseensa. Ja kun Johnny piti
jotakin tuhlaavaisuutena, oli totisesti aika pitää silmänsä auki!
— Tämä on minun asiani! Minä tarjoan! Älä puhu typeryyksiä, Johnny!
riehui Talbot. Täyttäkää lasinne ja tyhjentäkää ne sitten uuden
yrityksen, »Urakoitsijain kullankaivuuyhtiön», menestykseksi!
— Urakoitsijain? toistin minä.
— Juuri niin. Mutta voittehan kutsua sitä »Maamyyrien yhtiöksikin», jos
haluatte. Peruspääoma, tasan kahdeksansataa dollaria, on koossa, Vai
mitä, arvon herrat? — Hän silmäili meitä tutkivasti. — Ahaa, huomaanpa
ystävä Frank, että meidän täytyy tyytyä kirjalliseen sitoumukseen,
mitä teihin tulee. Taiteelliset sitoumuskaavat ovat kuitenkin vielä
kirjapainossa. Teillä on siis hyvää aikaa. Ehkäpä joku sukulaisenne
kuolee ja saatte perinnön.
— Ellen tietäisi varmasti, että asianlaita ei ole niin, sanoin
paheksuvasti, väittäisin, että olette humalassa, Talbot.
— Minä olen juopunut, vanha saarnaaja, vastasi Talbot, juopunut
lumouksen viinistä! Oietko lukenut persiankieltä? Etkö? No, siirränpä
sitten sanottavani englanninkielelle:
»Drink to me only with thine eyes,
And I’ll not ask for wine!»
[Katseellasi jos onnekseni juot,
viiniä en silloin ole vailla! — Suom.]
— Vai niin — tyttö! murisi Yank, joka käsitti kaikki kirjaimellisesti.
— Niin, maailman ihanin ja oikullisin nainen! huudahti Talbot,
nainen, jonka hymy huumaa ja jonka kulmien rypistys saattaa minut
epätoivoiseksi.
— Mitä sinä hourit? kysyin ymmälläni.
— Onnen jumalattaresta — ei muuta! Mutta tulkaahan!
Hän nousi ja muutti vaivattomasti puheenaihetta. — Liikeasioista voimme
keskustella parvekkeella.
Hän suoritti maksun ateriasta ja kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta
vastaan rahaa keneltäkään meistä. Huomasin, että hän oli hankkinut
itselleen nahkakukkaron ja että hän käsitteli kultahiekkaa suurella
tottumuksella.
Sytytimme piippumme ja istuuduimme rauhalliseen nurkkaan.
— Annahan kuulua nyt, Yank! kehoitti Talbot.
— Pääsemme kultakentille sekä maitse että vesitse, sanoi Yank. Joko on
ratsastettava Sutterin linnakkeelle tai Sacramenton kaupunkiin, mistä
pääsee vuoristoon, tahi sitten on matkattava veneellä Sacramentoon,
mistä pääsemme eteenpäin ratsain.
— Paljonko maksaisi venematka? kysyi Talbot.
— Ainoastaan purjevene tulisi kysymykseen. Maksaisi neljäkymmentä
dollaria mieheltä.
— Kauanko matka kestäisi?
— Vesitse viisi tai kuusi päivää.
— Pianko pääsee hevosella Sutter’s Fortiin.
— Jokseenkin samassa ajassa.
— Sitten riippuu kaikki siitä, ovatko hevoset halvempia täällä vaiko
siellä.
— Siellä ovat halvempia. Voimme myös saada meksikolaisia kantamaan
tavaroitamme, jolloin saatamme lähteä jalkapatikassa.
— Parasta vuokrata vene.
— Olen jo vuokrannut sellaisen, vastasi Yank.
— Hyvä! huudahti Talbot. Sinä olet juuri mieleiseni mies. Mitenkäs on
käynyt Johnnyn?
Johnny kertoi kerskaten elämyksistään ja näytteli
kahtasataakahtakymmentä dollariaan.
— Hyvä onni, tuumi Talbot kylmänlaisesti, Epävarmaa hommaa muuten!
Teenpä kysymyksen: jos olisit hävinnyt rahasi, niin olisitko ollut
valmis kärsimään seuraukset?
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Olisitko suostunut eroamaan yhtymästämme?
Johnny tuijotti häntä pitkään.
— Tarkoitan, sanoi Talbot ystävällisesti, ettei sinulla ollut oikeutta
yrittää voittaa rahoja pelissä, ellet olisi ollut valmis kantamaan
seuraukset epäonnistumisesta. Se ei ollut rehellistä meitä kohtaan.
— Ymmärrän, vastasi Johnny hitaasti. Enpä tosiaan tullut ajatelleeksi...
— No, onni oli myötäsi, naureskeli Talbot, joten annamme tämän jutun
raueta. — Johnny otti vastaan huomautuksen nöyrästi, mutta olisipa
sen vain antanut joku muu kuin Ward, niin olisi nuorukainen varmasti
raivostunut.
— Entä mitä on Frank hommaillut? kysyi Talbot.
Kerroin muutamin sanoin työstäni ja näytin kultamöhkälettä.
— Siinä kaikki, mitä olen saanut aikaan, sanoin lopuksi, ja puolet
tästä kultamöhkäleestä on sitäpaitsi toisen omaisuutta. Mutta parissa
päivässä haalin kokoon osuuteni. Täällä on työtä yllinkyllin. Ja ellen
ryhdy samanlaiseen uhkayritykseen kuin Johnny, on minun jäätävä tänne
joksikin ajaksi.
Talbot tuijotti minua punnitsevasti. Kun vihdoin tunsin kiusaantuvan!,
käänsi hän pois katseensa.
Sinulla kai on määrä koossa? sanoi Yank hänelle tovin kuluttua.
— Tietysti, vastasi Talbot kuin unesta heräten.
— Taisivat olla aika urakan takana?
—Puolessa tunnissa minä osuuteni ansaitsin. Arvelin että täkäläiset
ihmiset mielelläänkin haluaisivat uutisia muusta maailmasta ja niin
kokosin sanomalehtivarastostani sievän nipun, joka meni vallan
mainiosti kaupaksi. Onneksi aloitin lehtien myynnin siksi aikaisin
päivällä, ettei _Oregon_ ehtinyt tärveliä markkinoita.
— Paljonko sait niistä? uteli Johnny?
— Dollarin kappaleelta useimmista, mutta toisista maksettiin vain
viisikymmentä senttiä. Kaiken kaikkiaan haalin sillä tavalla kokoon
kaksisataaseitsemänkymmentä dollaria. Kun tähän lisään Frankin ja minun
aikaisemman omaisuuden, on minulla kuusikymmentä dollaria yli määrätyn
summan.
Johnny nousi tuoliltaan ja potkaisi itseään tukevasti.
— No, jopa olen minäkin ollut aasi, sanoi hän. En käsittänyt ollenkaan,
miksi pidit niin hyvää huolta lehdistä. Mutta jätkähän, Talbot!
Talbot nojautui eteenpäin ja innostui samalla tavalla kuin aiemmin
päivällispöydässä.