paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se
riittää minulle, selitti hän.
Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa
kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden
ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden
vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen.
Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi
kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.
Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi
meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle
kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun
soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään
loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan
kojua.
— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö
nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä,
lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman
sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu
Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai
sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.
— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti
jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi,
kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä
olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan
sairastumaisillani jo.
Hän paiskautui makuulavitsalle ja sulki silmänsä.
— Olisi parempi lähteä raittiiseen ilmaan, neuvoi Talbot.
— Antakaahan soida, Yank! pyysi Johnny.
— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin,
että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin
minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini
äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen
vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin
merelle.
— Miksi? tiedusteli Johnny, raottaen väsyneesti toista silmäänsä.
— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko
tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken
takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.
— Varmasti! vakuutti Talbot painokkaasti.
— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä
kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne
kestivät loppuun asti.
— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää
sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.
— Miksi ette ottanut meitä mukaan?
— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän
aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran,
että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen
taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan.
Siihen tarvittiin monta kolikkoa.
— Paljonko? kysyi Talbot.
— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.
— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!
Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!
— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti
Johnny.
Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä
loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen
natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla
vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko
lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän
nauruun.
— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla
rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.
Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta.
Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme
ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.
TOINEN OSA.
KULTAINEN KAUPUNKI.
X luku.
KULTAINEN KAUPUNKI.
Varhain eräänä keväisenä aamuna liukui sitten aluksemme San
Francisco-lahteen. Raikkaat tuulet seurasivat meitä ja yläpuolellamme
kaartui taivas vielä sinisempänä kuin konsanaan kannaksella.
Oikealla puolella nousi vedestä valtavia paasia, joilla hylkeet ja
merileijonat paistattelivat päivää, ja paasien takana häämötti vaaleita
hietasärkkiä. Vasemmalla kohosi korkea, vehmaan kasvullisuuden peittämä
vuori, ja allamme poreili vesi sadoissa merivirran synnyttämissä
pyörteissä.
Kaikki matkustajat tungeksivat kannella kaiteitten vaiheilla.
Tuijotimme edessämme olevaa maisemaa suurin silmin. Saatoimme erottaa
kaksi saarta ja niiden takana vehreän maan ylänköineen laaksoineen.
Kukaan meistä ei tiennyt, millä kohdin San Francisco oli, eikä sitä
osannut kukaan arvatakaan. Laivan päällystöllä ei ollut aikaa vastata
kysymyksiimme. Siksipä hämmästyimmekin, kun pitkästä, ahtaasta salmesta
yhtäkkiä saavuimme väljään, melkein järventapaiseen lahteen.
Aluksemme kääntyi nyt etelään, sivuuttaen läheltä jyrkän kallioseinämän.
Kaupunki, suurimmalta osalta telttakankaasta rakennettu asumusrykelmä,
piileksi eräässä poukamassa. Kun saimme sen näkyviimme, luulimme
sitä jättiläisleiriksi. Tuhansittain telttoja ja majoja törrötti
kukkuloilla, ja taajaan oli myös tasangolle ja rantakaistaleelle pikku
tönöjä kyhätty. Kaupungin yllä leijaili tumma tomupilvi ja satamassa
lojui satoja aluksia ankkurissa.
Meitä ympäröi pian koko joukko veneitä ja kannelle tunkeutui miehiä.
Näimme ensi kerran oikeita kullankaivajia. Oli siinä toveria jos minkä
näköistä. Oli isoja miehiä, oli pieniä, oli puhtaita ja likaisia,
oli parrakkaita ja parrattomia, mutta kaikki he olivat tarmokkaampia
ja nopsempia kuin mitkään ennen tuntemani. Useimmat heistä olivat
pukeutuneet tuttuun, punaiseen paitaan; kaikilla oli pitkävartiset
saappaat ja leveät vyöt, joissa joskus koreili hopeasolki;
kiinalaisesta silkistä ommeltu kaulahuivi kuului myöskin asiaan, samoin
käyrä puukko ja lerppahattu. Joku teikari oli hankkinut itselleen
kiiltävän, suipon hatun, mutta punainen oli hänenkin paitansa.
He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista
ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin
vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä
tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla
mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme,
joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!
He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako?
Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita.
Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta
Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000
punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että
paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja.
— Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut
ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku
nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa.
Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta.
Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja
huusi:
— Sitä on paljon, paljon jälellä siellä, mistä tämä on tuotu!
Riensimme maihin pyörällä päästämme kuin humaltuneet.
Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä
jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa
ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan
kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut
hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä
nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina-
ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin.
Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin
patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet
laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi
kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.
Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme
korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä
keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme
käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.
Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä,
joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa
tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo
läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu.
Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia
huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita.
Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet
tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.
Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli
yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt,
mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä
puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa
minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä
oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä
oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta
ilmiöstä.
Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun
oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai
viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä
astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi
jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima,
josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään
kaupunkilaisen.
— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät
ilmeemme.
— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri,
joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi
kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli
pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta
— ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei
aavistanut sitä itse.
Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli
kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino
olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat
olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa,
joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota
ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota
oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen
»kuivalle».
Laskimme taakkamme maahan ja levähdimme.
— Saatte kymmenen dollaria ananaksistanne, tarjosi muuan ohikulkija.
Toverimme suostui kauppaan heti.
— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan
virnistäessä.
Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua
kulkevalle kumppanilleen:
— Charley! Kipaisehan tänne!
Puhuteltu murahteli, mutta suostui lopulta kävelemään yli kadun
luoksemme.
— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä
osoittaen.
— No, mutta hellanletta, mistä sinä nuo olet onkinut? ihasteli Charley.
— Myytkö?
— Aion pitää niistä osan itse, mutta kolme saat ostaa.
— Paljonko?
— Viisitoista dollaria.
— Anna tänne!
Ensimmäinen ostaja hymyili herttaisesti toverillemme.
Tämä seurasi miehiä lähimpään kauppaan, saadakseen osuutensa
kultahiekasta. Hän oli miettivän näköinen.
Tuokiota myöhemmin saavuimme _plazalle_, joka sittemmin on saanut nimen
Portsmouth Square. Noihin aikoihin oli se tuulinen, ruohoa kasvava
aukea, joka puolelta rakennusten ympäröimä. Taloista oli Parker House,
matala tiilirakennus, jossa oli jonkinlainen tullitoimisto huomattavin.
Myöskin »City Hotel» oli silmiinpistävä. Näiden välissä oli rykelmä
hökkeleitä. Aivan Parker Housen kupeella näimme ison teltan, jonka
kylkeen oli maalattu sanat _El Dorado_.
Plazalla suorastaan vilisi kansaa. Enimmäkseen puna- ja sinipaitaisia
kullankaivajia tietysti, mutta muitakin, kuten kiinalaisia kauppureita,
jotka verkkaisesti maleksivat tungoksessa, kädet piilotettuina
avaroihin brokaadihihoihin. Keltainen rotu herätti mielenkiintoamme,
sillä tähän asti olimme nähneet sen edustajia varsin vähän, ja siksi
tuijotimme silmät sepposen selällään noita hiljaisia vinosilmiä,
heidän sinipunervia, sinisiä ja purppuranvärisiä vaatteitaan ja pitkiä
hiuspalmikoitaan. Alempiin kasteihin kuuluvia, siniseen palttinaan
verhottuja kiinalaisia kuleksi siellä täällä kantaen koreja pitkissä
saloissa. Myöskin alkuasukkaita, Kalifornian laiskoja espanjalaisia,
näimme lukuisasti. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä, koreisiin
samettinuttuihin, lumivalkoisiin röyhelöihin ja kalvosimiin ja
pehmeisiin kannusniekkasaappaisiin pyntättyjä keikareita. Hitaasti
astelivat he edestakaisin, tuprutellen ruskeaan paperiin kääräistyjä
savukkeita. Paitsi kiinalaisia ja kalifornialaisia äkkäsimme
vielä muitakin vetelehtijöitä, jotka joko pysyttelivät ylhäisessä
yksinäisyydessä tai kuljeksivat parittain. He olivat vahankalpeita
ja aina siististi pukeutuneita mustaan hattuun, valkoiseen paitaan,
pitkään mustaan takkiin ja kiiltonahkasaappaisiin. He suhtautuivat
erittäin välinpitämättömästi yleiseen nieluun ja vastasivat perin
pidättyvästi tervehdyksiin.
— Ammattipelureita, esitteli Talbot.
Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä
ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan
haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla
oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja
samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme
tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli
nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta,
vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta
kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja
vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen
suhahti ohi.
— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan
vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.
— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi
vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä
kyllin.
Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän.
Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät
ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä
toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.
Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman
ala oli otettu käytäntöön.
— Kauanko aiotte viipyä? kysyi isäntä.
— Emme tiedä; ehkäpä muutamia päiviä.
— Vai niin. No, kuusi dollaria mieheltä.
— Pitkästäkö ajasta?
— Ensi yöstä.
— Ehei — kuulkaahan, vastusti Talbot, siihen emme voi suostua. Ei
tällaisesta kortteerista kuutta dollaria makseta. Eikö teillä ole tilaa
alakerroksessa?
Isäntä unohti kiireensä ja istahti vuoteen laidalle.
— Luulin teidän tulleen kultakentiltä, pojat, sanoi hän. Tämä ystävä
— hän osoitti Yankia — oli vähän sen näköinen. Mutta kun nyt katselen
teitä tarkemmin, havaitsen kyllä, että olette ihan uusia tulokkaita.
Olette kaiketi saapuneet tänään. Haluatteko tupakkaa?
Hän kaivoi taskustaan pivollisen sikareja sytyttäen niistä itse yhden.
— Olemme saapuneet vastikään, virkkoi Talbot silminnähtävästi
huvitettuna isännän esiintymistavasta. — Mitenkähän olisi, jos
järjestettäisiin yösija alakertaan?
— Sanonpa teille pari asiaa, pojat, jutteli isäntä. Suoritan
alakerroksesta sellaisenaan vuokraa kuusikymmentätuhatta dollaria
vuodessa. Talon vieressä oleva teltta on lankoni omaisuutta. Se on
viidentoista jalan pituinen ja viidenkolmatta jalan levyinen, ja hän
kantaa siitä vuokraa neljäkymmentätuhatta.
— Ammattipelureilta? vihjaisi Talbot.
— Aivan. Käsitätte siis, ettei minulla ole teille yösijoja alhaalla.
— Mutta eihän tällaisesta asunnosta voi maksaa kuutta dollaria yötä ja
miestä kohti, voihki Johnny. Täytyy yrittää muualta.
— Miten haluatte, sanoi isäntä sopuisasti. Saatte samanlaisen
vastauksen kaikkialta. Voitte jättää tavaranne tänne siksi kunnes
olette järjestäneet asian. Ja mennään nyt alas ottamaan tuikku
murheeseen.
City-hotellissa oli yösijan hinta aivan sama kuin Parker Housessa.
Lisäksi oli isäntä töykeä ja haluton keskustelemaan. Jatkoimme
tiedustelujamme etäämpänä, missä jalka upposi nilkkaa myöten mäkien
hiekkaan. Kehnoja majoja oli häthätää rakennettu sinne tänne ja
kaikki talousaskareet toimitettiin niiden läheisyydessä taivasalla.
Itsepäisinä teimme kyselyjä jokaisessa hiemankin siistissä paikassa,
mutta tuloksetta. Lähdimme aika tavalla masentuneina rantaan noutamaan
raskaimpia tavaroitamme.
Parker Housen isäntä tervehti meitä palatessamme muuttumattomalla
hyvänsuopaisuudella.
— Arvaanpa, miltä tuntuu, pojat, sanoi hän. Hyvin monet ovat
samanlaisessa asemassa kuin tekin nyt. Eiköhän teidän ole parasta
jäädä tänne yöksi? Huomenna voitte sitten ryhtyä toimiin leiriin
sijoittumista varten, jos kerran aiotte viipyä täällä kauan. Olette
kaiketi matkalla kultakentille? Siinä tapauksessa tarvitsettekin useita
päiviä asioita järjestääksenne. Kun taas palaatte, ei teidän tarvitse
ajatella mitään sellaista.
— Siellä on kai paljon kultaa? uteli Johnny.
— Säkittäin.
— Miksi ette siis tekin lähde sinne?
— En tarvitse parempaa kultakaivosta kuin on Parker House, muhoili
isäntä.
Maksoimme hänelle neljäkolmatta dollaria.
Ilta oli tulossa. Tuuli oli tauonnut, mutta merenpuoleisten kukkuloiden
ylle oli kohonnut pehmyt utupilvi. Päivä piiloutui sen taakse ja ilma
jäähtyi. Tohina plazalla hiljeni.
Koetimme olla säästäväisiä illastaessamme, mutta kuitenkin maksoi
atriamme kahdeksan dollaria. Tarjoiltiin oikein ruokalistan mukaan,
ja ruokia oli sellaisia kuin karhunpaisti, antilooppi, hirvi, sorsa
ja hanhi. Karhunpaisti taisi maksaa dollarin ja neljänneksen. Kun
päätimme syöntimme, oli jo pimeä. Valot sytytettiin ja kansa alkoi
taas kerääntyä koolle. Suurimmat rakennukset ja hotellimme kupeella
oleva teltta upeilivat valomerenä. Soittoa ja laulua kaikkialla.
Juhlatunnelma.
Johnny ja minä olisimme kovin mielellämme lähteneet ulos, mutta Talbot
pidätti meitä. Yank kannatti häntä noikkaamalla tarmokkaasti päätään.
— Täällä on paljon hauskutuksia, sanoi Talbot, mutta meidän on ennen
kaikkea ajateltava omia asioitamme. Meidän on katsottava totuutta
kasvoihin. Tulkaa tänne parvekkeelle, niin jutellaan. Paljonko teillä
on jälellä rahaa, Yank?
— Kaksisataakaksikymmentä dollaria.
— Frank ja minä olemme kumppanuksia, joten meidän asiamme tunnen,
selitti Talbot tahdikkaasti. Entä Johnny?
— Hitto vieköön minut, jos tiedän, vastasi nuorukainen. Pitäisi minulla
vielä olla toinenkin dollari. Rahat ovat tavaramytyssä.
— Menkäähän katsomaan, paljonko niitä on, neuvoi Talbot.
Johnny meni, viipyen hyvän rupeaman. Polttelimme hiljakseen ja
kuuntelimme sekavaa soittoa.
Johnny palasi aivan kuohuksissaan.
— Minulta on varastettu! huudahti hän.
— Varastettu? Ovatko kaikki rahat poissa?
— Ei ihan — on siellä hiukan jälellä...
Talbot naurahti levollisesti.
— Istukaa ja tyyntykää, Johnny, kehoitti hän. Jos teiltä olisi
varastettu, ei teillä olisi ropoakaan jälellä. Mutta selviydyittekö
ehjin nahoin meksikolaisesta _montestanne_?
Johnny irvisti, punastuen vahvasti.
— Arvaan, mihin tähtäätte, sanoi hän, mutta väärässä olette. Minä
pelasin vain pienillä panoksilla.
— Ja hävisitte häviämästä päästyänne! Satuinpa seuraamaan pelin kulkua
hetkisen. Mutta sama tuo! Paljonko ovat voronne jättäneet?
— Kaksitoista dollaria lukuunottamatta kolikoita taskussani. Yhteensä
yksikolmatta.
— Hyvä. Olette rikkaampi kuin Frank ja minä. Tässä koko meidän
omaisuutemme! Ja Talbot laski polvelleen kymmenen dollaria kullassa
ynnä hopeakolikon.
— Tämä hopearaha, jatkoi hän, ei ole täällä minkään arvoinen.
Neljännesdollaria pienempiä kiluja ei täällä käytetä. Käsitätte siis,
että tilanne antaa aihetta pohdintaan. Frank ja minä emme tule toimeen
päivääkään näillä rahoilla.
— Meillä on tarpeeksi... aloitti Yank.
— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta,
oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän
on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä
tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon.
Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank,
omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna.
Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla,
mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin
edespäin.
— Oikein, myöntyi Yank.
— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan
huomisiltaan mennessä.
— Millä tavalla? kysyin aivan ymmälläni.
— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja
— on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja
otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!
— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin
rahakkaalta pyssynpiipun avulla.
XI luku.
ANSAITSEN VIISIKOLMATTA DOLLARIA.
Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten
makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu,
niin etten hetkeen voinut nukkua.
Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta
hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka
lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että
olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli
kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä.
Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja
nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin
loppuyön vallan mainiosti.
Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi
kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö
karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun
tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut
sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti... Täällä ei kuitenkaan
ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä
tiennyt.
Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä
kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat
sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat
pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti
askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen
näköisenä.
— Arvatkaapas, mitä nuo vekarat tekevät?
Vastasimme höylisti, ettemme voineet sitä aavistaakaan.
— He etsivät kultaa.
— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan
joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.
— Niin, mutta he löytävät myös kultaa, pamautti Johnny
— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on
vähän liikaa.
— Ei ollenkaan. Lähtekäähän mukaan.