höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli
ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain
viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään
laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan
saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti
jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana
— viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla
kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät.
Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja
sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan,
ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen
saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin
ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä
päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.
Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa
laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai
vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti.
Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot
kukoistivat vasta iltapuolella päivää.
Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta,
lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti.
Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he
liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun,
ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin
kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että
naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja.
Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän
kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit
oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia
näimme Panamassa vaikka minkä verran.
Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä
paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja
puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme
usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä
katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin
joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut
hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että
alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet
ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa
alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma
käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.
Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän
paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle
muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä
riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti
avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.
Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet
olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia
ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo,
läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella
kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut
näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.
Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen
takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen
kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen
vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.
— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.
— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme
jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita
kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.
Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon,
joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa
oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa.
Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.
— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.
Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme
komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla
luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme
hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine
pyssyineen.
Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen
emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka
kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi
hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti
amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli
Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken
jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta
itselleen tätä nautintoa.
— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni,
selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta
metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.
— Miksi ei? uteli Johnny viattomasti.
— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet
yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.
Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät
pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan
baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme
aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön
pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme
aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan
meksikolaiseksi _monteksi_ nimitetty peli ja senvuoksi saimme usein
odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.
Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin
hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevalla _plazalla_ vilkkaasti
keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet
olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi
ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta
pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen
tapahtuisi kello yksitoista.
Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä
arpojain rehellisyydestä?
Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla
tilaisuudessa läsnä.
Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa,
että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että
peli oli ollut rehellistä?
No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta
viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin
matkustaja nostaa yhden.
— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla
rähisevälle laumalle.
Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko
kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.
— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan
laatikosta! kuulutti virkamies.
Jännittyneinä ja suut selällään ryhmityimme hänen ympärilleen.
— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla?
huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!
Johnny ja minä kohotimme hänet hartioillemme.
— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes
melu vihdoin hetkeksi taukosi.
— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä,
että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä
tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta
esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin,
jolla ei ole siihen oikeutta.
— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet
purskahtivat nauruun.
— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se
juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta
saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?
— Hän on oikeassa! Hyvä! huusivat useat äänet.
Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että
arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella
olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä.
Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.
Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin
joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut.
Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras
henkilö puhutteli häntä sinä iltana.
Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon.
Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta
toimitettava taivasalla.
Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin,
sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale
laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta
jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti
matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei
lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.
Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin
tyhjän arvan.
Lähdimme kävelemään rantaa pitkin punnitaksemme tilannetta.
— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä
vain tälle linjalle, arveli Johnny.
— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot
hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on
tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?
— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua,
kukaties, lisäsi Johnny.
— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt
on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien
aikaansaamiseksi..
— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa
tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja
sillä aikaa korjaavat muut kullan.
— Onko mitään mahdollisuuksia? kysyin minä.
— Purjelaiva, vastasi Talbot lyhyesti.
— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos
tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä,
kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.
— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen.
Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi
seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava
sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä
matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.
— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne
melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen
mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.
Talbot katsoi minuun kysyvästi.
— Mukiinmenevä ehdotus, nyökkäsin.
— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti
kulkemaan kaupunkia kohden.
Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti
luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän
kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.
Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään
purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei
tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire
johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.
— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown
oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman
epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta
Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.
— Mitä sanomista teillä olisi hra Brownille? kysyi konttoristi vihdoin.
— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana.
Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edut
kysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra Talbot
Ward New Yorkista haluaa puhutella häntä.
Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen
yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien
kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän
kuitenkin palasi.
— Hra Brown ottaa teidät vastaan, ilmoitti hän.
Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät
silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän
meitä tutkivasti.
— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin
matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan
lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan
ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme
takaisin.
Brownin ilme synkkeni.
— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle
ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien
kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.
— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa
miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan
heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin
pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.
— Sitä ei ole taattu kenellekään, huomautti Brown.
— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me
kuitenkin odotamme kaikki.
— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään
painaakseen soittokellon nappulaa.
— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin,
olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.
Brown veti kätensä takaisin.
— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on
aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki
tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään
henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat
rettelöitä.
— Onko tarkoituksenne peloittaa minua, herra?
— Minä vain totean eräitä asioita.
— Mutta te uhkaatte!
— Oo, se on ihan eri juttu.
Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän
lopultakin soitti.
— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.
Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin
kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa
odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen
kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot
Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.
— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown
melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.
— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot
nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että
olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet
muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he
neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti,
jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään
varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään
tapauksessa ole laverrelleet mitään.
— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta
enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.
Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin
epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut.
Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät
kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat
toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui,
että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä
laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa
oli sähköä.
Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan
poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta
illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.
IX luku.
POHJOISTA KOHTI.
Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta,
että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä
laivassa.
— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut
pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme
asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.
— Onko hän suorittanut vuokraosuutensa? kysyin viattomasti.
Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita,
joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme,
ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.
Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät
tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa
missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka
päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän
tai vähemmän ei merkinnyt mitään.
Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten
parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet
erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua
näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.
— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että
olemme valmiina.
Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja
valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli.
Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme
huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten
siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun
satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin.
Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.
Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana
päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta
suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen
hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari
ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet
sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä,
ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka
tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.
Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen
veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet
turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja
Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.
— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei,
iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta
noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat.
Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin
paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini
lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten
ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen
näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme
hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.
Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille.
Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo
puolimatkassa.
Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin
raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita.
Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen
neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä
keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.
Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse
asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi
kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat
korviinsa. Hän tyyntyi heti.
— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen,
pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta.
Kun luikkaan, pitää Johnny varansa. _Vamos_, Manuel!
Asetuimme paikoillemme ja soutaja istuutui tuhdolleen, tarttuen
airoihin.
Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni
eräs heistä yrittää mukaan.
— Jopa nyt jotakin...! mörisi Talbot, käyden mieheen käsiksi.
Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa
kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.
Manuel huudahti, kääntämättä päätään.
— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!
Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui
kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.
— Veneeseen! komensi Talbot.
Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat
kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme
helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.
Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän
rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo
kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin
pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita
noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella
myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.
Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti
siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä
kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä
veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.
— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme
kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin
jonnekin, missä voimme lämmitellä.
— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä
niskat nurin! uhkasin minä.
— Ihan tässä voi tulla huiluksi... jatkoi Johnny.
— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.
Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi
nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt
Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta
ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme
huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli
Yank.
Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle
pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas
laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla,
mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi
meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla
varustettuna.
— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja
heilutimme käsivarsiamme.
— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.
Hihkuimme jotakin vastaukseksi.
— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.
Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin
olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä
uteliaisuutta.