kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa
istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli
kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki
tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja
kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön.
Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat
perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen
parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli
jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä,
solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen
ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen
sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt
sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli
punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin
saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja
mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine
viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.
Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan.
Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla
oli _rebosa_, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi
muutama amerikkalainen.
Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset
järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin
tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja
äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä.
Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla
tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa
käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan
esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä
tekivät esiintyjäin jalat tenän.
Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava
kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi
syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.
— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot,
kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.
— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä
katseillaan.
— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!
Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui
ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi
käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja
välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä
suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä
ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin
etäisyyteen. Tanssi alkoi.
Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi.
Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin,
pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin
uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta
periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.
Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin
kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi
hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän
vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin
huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin
olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat
täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille,
oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin
ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen
hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.
Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi
yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta.
Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi
hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja
pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa
kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon
viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse
olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan
uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin
tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet.
Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat
otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista
enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta
omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa
tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen
suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon
liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja
keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa
käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki
tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että
pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen
ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat
himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi
hänen poskillaan.
Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että
lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.
— Haluaisin jutella muutaman sanan kanssanne, virkkoi hän hiljaa.
Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin
nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa
ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle
tielle.
Johnny kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja pysähtyi.
— Mitä tahdotte, herra? kysyi hän tärkeästi.
— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain
yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään
kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.
— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme
ulkopuolelle, kivahti Johnny.
— Ei käy laatuun, koska juuri nuori nainen on keskustelumme aiheena.
— No, heretkäämme puhumasta sitte.
— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyi
Ward muina miehinä.
Jatkoimme hitaasti kulkuamme. Pian pysähtyi Johnny uudelleen.
— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä
yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa
minua suuresti.
— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa
teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin,
jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari
huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole
läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on
ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin
lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä
maksavan vaivan.
Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt
hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden
seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa
kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä
tohinasta ympärillään.
— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi
tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni!
Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.
Mies oli kuollut.
Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme.
Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan
tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet
perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen
henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman
muuta. Tahdoin ilmoittaa asiasta _alcatdelle_, mutta Talbot ei siihen
suostunut.
— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän.
Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun
turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen
on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli.
Parasta kun pidämme suumme kiinni.
Palasimme verkkaisesti _alcalden_ taloon. Siellä tanssittiin
edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa
nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa,
Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.
Kerroimme Yankille seikkailumme.
— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä
innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.
Ward taivutti päätään.
— Ja hänen kuolemansa oli niin turhanaikainen, niin hyödytön.
— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi
melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä
hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin
edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.
— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta
jälkeenpäin.
VII luku.
TAIVAL.
Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja
kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta
menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella
oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää
meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä,
vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan
asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli
meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville
siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku
yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.
Kun olimme suorittaneet maksun _alcaldelle_, lähdimme taipaleelle.
Mercedes ei näyttäytynyt. _Padronemme_ heitti jäähyväiset kylän
laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn
maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti,
täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe
oli meistä mainio.
Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli
meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina.
Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti.
Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden
selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui
melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina
sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että
noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen
alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi
uteliaana oppaaseemme.
— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän
kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.
Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä,
vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta.
Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.
Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme
kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan,
havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme
tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa
vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan
ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia
tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka
olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian
laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän
tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen.
Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä
odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan
silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.
Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin
uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan
suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä
oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan
melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä.
Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin.
Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme
vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei
mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan
minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä
savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun
ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä
maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut
kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän
oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas.
Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.
Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin
kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei
ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää
alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti.
Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.
Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi
käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.
— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt
ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa.
Minä seurasin esimerkkiä.
Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta
kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin
asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän
toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan
Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin
uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.
— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta
teillä on ehkä varastettu ratsu.
— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että
olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan
minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.
Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät
he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä
revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä
hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin.
Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme
käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.
Silloin kuulimme takaapäin Talbot Wardin äänen.
— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän
kädestä.
Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti
katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä
myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.
— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät
sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän
aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.
Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue
ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet
kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme
heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme
lokaista taivaltamme.
Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita
muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun
paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita,
ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin
paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät
ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita
aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme
hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui
kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut
koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja
sinne jätimme hoidokkimmekin.
Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla
kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta
tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui
matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme,
että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys
toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli
rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä
oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa
ja veti sitten housut ylleen.
— Tuo näyttää minusta rohkaisevalta oireelta, virkoin Johnnylle.
Hetkistä myöhemmin olimme Panamassa.
VIII luku.
PANAMA.
Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen,
sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa
Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa
mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo
muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä,
pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen
moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui
kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta
tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine
ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli.
Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja
ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille.
Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä
korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu
valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien
pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien
kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho.
Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui
minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti
kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset
rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen
yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut
ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin
jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.
Totta puhuakseni pidin kuitenkin aina tuollaiset mietteet omana
salaisuutenani.
Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet
talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että
niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä
nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma
pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta
aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka
odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet
täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat
amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten
oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen
»verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä
hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä
ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli
ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda
Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot
olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset
etupäässä huolehtivat ravintoloista.
Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että
odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme
pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan
muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun
rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja
sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan
puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä
komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa
siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua
sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät.
Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina
lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.
Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen
toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen
aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka
tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa,
lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista
oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle,
ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin.
Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.
Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin
hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut
ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa
paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi
vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän
pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin
puolin mukavaksi.
Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta
ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua.
Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.
Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui
Yank luoksemme.
— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen
kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana
piilee.
— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin
viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle
dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin,
»maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta
entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin.
»Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai
jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.
Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa
varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä
oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi
osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta,
järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon
puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli
tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella
amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne,
joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina.
Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta
uhria.