niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.
— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se
on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.
— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä
lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös
pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.
— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun
muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä
espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo,
tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa
meitä jokea ylöspäin.
— No, siinä kuulette, mutisi vaaleahousuinen.
— Paljonko olette luvannut maksaa hänelle? kysyi Talbot.
Mies joutui hämilleen.
— Se ei kuulu teihin, vastasi hän.
— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti
muuan huvitetuista kuuntelijoista.
— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi
Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on
tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.
— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi
eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului
linnanväkeen.
— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini
johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.
— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen
haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.
— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä
teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen
huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko
myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette.
Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku
teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.
Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä
voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia
silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma
siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän,
välähtelevän loisteen.
— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile
oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä....
Johnny pärskähti äänekkäästi.
— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward,
suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.
Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään.
Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.
Talbot oli kääntynyt puhuttelemaan Johnnyä.
— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia
hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun
voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te
teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.
Johnny-parka punastui hiusmartoaan myöten.
— Olette oikeassa, änkytti hän.
Talbotin ilme kirkastui heti. Hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy.
— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää
olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun
tulimme. Mutta niissä on kirottu _mozomme_? Ahaa, te olette iskenyt
kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava
kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis,
muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.
Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen
ja laski kiväärinsä tukin maahan.
— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus
on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta
täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos
muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme
me samoin. _Sabe?_ Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria,
ellette vie meitä Crucesiin _poco pronto. Sabe?_ Nyt lähdettiin.
Soutumies päästi aika mölyn.
— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No,
poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.
Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia.
Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat
astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä.
Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku
vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi».
Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi
silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien
paukkuessa.
Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet
yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti.
»Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein
alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme
kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan
ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja
lähdimme liikkeelle.
V luku.
TROOPILLINEN JOKI.
_Padronemme_, kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa
kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki
pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo
ehtinyt hajaantua.
Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen.
Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet
muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja
palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta
niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä
näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja
pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten
valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita
ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja
sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös
nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset
ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat
ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot
ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon
varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla
ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien
ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä
katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt
niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin
nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa.
Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta
merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.
Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa
joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti
leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:
»Oo, Susanna, älä sure mua, armahain!
Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»
[Banjo = kitaraa muistuttava amerikkalainen kielisoitin. — Suom.]
Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat
olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.
— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on
kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.
— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet
matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.
Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin
oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme
lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia
ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä
ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta
vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekä _padrone_ että neekeri
jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille. _Padrone_
hoiti pankkia!
Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin
kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja
oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon
oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin
pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille
»tikkaille» liikaa.
Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun
riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa
huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea,
jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui
tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää
havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän
esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten
lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla,
että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä
ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä.
Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle
sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja
kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että
eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää
sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan
niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa
kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.
Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta,
vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta
yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti
katto kuin seula.
Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä
miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia
kokemuksia edellisenä yönä. _Padronemme_ näytti ensin halukkaalta
jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja
niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.
Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan
ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet
ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä
ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme.
Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku
nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään
rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti
ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle. _Padrone_ ja neekeri
leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin
hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin.
Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa,
niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian
kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet
tupakoidakaan kosteuden takia.
Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei
millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi-
kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan
verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä
toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti.
Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia.
Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla
rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti
siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan
ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa
tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään
alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen
»lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli
saatiin kuitenkin vältetyksi.
Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin
muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme
monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia
akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja
laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme
täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari
kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin.
Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä
kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että
hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse
hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani.
Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi
ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.
Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle.
Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan
edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa
oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu
jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme
sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin)
penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme
oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta
lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin,
purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä
hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.
VI luku.
VIIDAKKOKYLÄ.
Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa
vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää
kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan
yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita,
samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen
taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska
etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He
ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme
erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella,
silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli
tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.
Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi
meitä musliinipukuinen ent. _padronemme_, joka oli saanut maksunsa ja
puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja
hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.
— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman
sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja
taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen
kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä
monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä
paikan, missä voimme päästä katon alle.
— Jonkin alkuasukkaan täisessä sikolätissä, mutisin Johnnylle.
— Kaiketi te tulette, mairitteli _padronemme_, väläyttäen hampaitaan.
Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut
saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi
välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.
— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin.
Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani,
lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.
_Padronemme_ kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein
kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti
ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä,
kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan _alcalde_, saapui
meitä tervehtimään.
— Nämä ystävät minun, selitti _padrone_ englanniksi, ollakseen meille
höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.
_Alcalde_, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.
— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.
Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka
olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen
hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten —
elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti
Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme
kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin
ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut
häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee
hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein
takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen
ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä
tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki
herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja
Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin
ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät
pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava,
surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä
virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää
tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme,
ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet
tällaisesta seurustelusta nauttineet.
Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä
päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti
kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan
alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan
heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.
— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.
— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.
_Alcalde_ käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin
juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat
nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille,
räjähtäen sitten nauruun.
— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän
väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet.
Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei
tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa
sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt
toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!
Miesten tahto täytettiin. _Alcalde_ tuomitsi puolueettomasti kummankin
sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.
Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat
tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta
leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen
viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan
veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt
ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian
avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme
oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen.
Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin
tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen
koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja
pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.
Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä
suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvon _padronemmehan_
siellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen
nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.
— Hän olla ystäväni, esitteli _padrone_, ja hänellä olla muuleja.
Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut
kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän
tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä.
_Padrone_ seurasi keskustelua iloisen näköisenä.
— Minä olla erinomaine ystävä, sanoi hän.
— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot
painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea
mongertajamestari!
_Padrone_ oli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä
dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen
vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me
muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa
syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi
koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa
auttaakseen meitä.
Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista.
Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä
hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä,
hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta
huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli
ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti
siro _rebosa_, huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin
ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään
ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen
pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin
hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta
kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä
punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia.
Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan
ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa,
_rebosa_, viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen
kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain
se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.
Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme
olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei
kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä.
Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään
kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä
ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän
huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias.
Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat
ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä,
punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. _Alcalde_ ei ollut
millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.
— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.
Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.