KULTAA
Kirj.
Stewart Edward White
Englanninkielestä suomentanut
Eino Auer
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.
SISÄLLYS:
ENSIMMÄINEN OSA: PANAMA.
I. Oo, Susanna!
II. Ottelu..
II I. Matkalla.
IV. Kylä.
V. Troopillinen joki.
VI. Viidakkokylä.
VII. Taival.
VIII. Panama.
IX. Pohjoista kohti.
TOINEN OSA: KULTAINEN KAUPUNKI.
X. kULTAINEN KAUPUNKI.
XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria.
XII. Talbot peräytyy.
XIII. Virta ylöspäin.
KOLMAS OSA: KULTAKENTÄT.
XIV. Sutterin linnake.
XV. Matka kultakentille.
XVI. Kulta.
XVII. Työtä.
XVIII. Käräjät.
XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa.
XX. Kultaa huuhdotaan.
XXI. Lähdemme pois.
XXII. Porcupinen leiri.
XXIII. Intiaanit vierailevat.
XXIV. Ryöstö.
XXV. Tappelupukari.
XXVI. Italian Bar.
NELJÄS OSA: KOHTALO.
XXVII. Sadetta.
XXVIII. Paluumatka.
XXIX. Jälleen San Franciscossa.
XXX. Kohtaan Talbotin.
XXXI. Kultainen hämähäkinseitti.
XXXII. Miten Talbot ansaitsi.
XXXIII. Raharuhtinaita!
XXIV. Tulipalo.
XXXV. Tulevaisuus.
ENSIMMÄINEN OSA.
PANAMA.
I luku.
OO, SUSANNA!
Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi
yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt
pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi
muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla
monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden
toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun
täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä
aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden
miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että
juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta
nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen
ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo
on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.
Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt,
jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita
v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin
aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.
Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia
teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista
laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden
palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut
myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja
silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä
etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli
löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja
karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan
kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina
naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan,
julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä
kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan,
vaikka se kuulostikin sadulta.
— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja
San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä,
joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan
kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan
suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten
kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka
ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.
Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan
vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa
käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki —
palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat
höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä
ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin
näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet
perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat
tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin
taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.
Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi.
Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun,
voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo,
Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta,
ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu
kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka
ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan
tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin
jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen
hullujen kiljunta.
Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä
haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa
— siinä syy, miksi _minäkään_ en heti päässyt matkaan — ja toiseksi
oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään.
Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli
varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme
innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja,
joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja
kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme
kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran
pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen
hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’
heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli;
kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti
hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki
perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta,
kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin
saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin
yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin
monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät
kuitenkin yrityksemme »_Oo, Susannaan_». Kerran — muistan vielä
mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä
juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta
kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi
synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.
— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein
toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita,
mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin
vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin
tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi
enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.
Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.
II luku.
OTTELU.
Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria.
Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin
silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen,
mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä
lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan,
että saatoin häntä häiriintymättä katsella.
Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja
tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen,
niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan
ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti
muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli
nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan
liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen
kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina,
jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli
pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein
kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla,
joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit
ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat
lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti
mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja
vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin
hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat,
väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään
ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva
sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne
melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten
sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä
muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa,
joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan
selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi
tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt
selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan
oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä
arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä,
että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana,
henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen
nimi oli Talbot Ward.
Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen
vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja
vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan
valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni
askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja
ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön
hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla
oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa
ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani,
en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota
pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä
Kaliforniaan asti.
Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward
hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.
— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.
— Kuutisen kuukautta, vastasin.
— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?
— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en
pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.
Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja
harkitsevan näköisenä.
— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa,
virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.
Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.
— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.
— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi
yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna
Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein
sakilla. Lähtisittekö mukaan?
— Miksikäs en?
— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja
kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos
aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon.
Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin)
penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?
— Läntisellä Yhdeksännellä kadulla.
— Se on läheisyydessä. Onko teillä tilavaa huonetta?
— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin
kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.
Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa
yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut
ollenkaan.
— No, silloin teillä täytyy olla isohko seurusteluhuone. Montako teitä
on?
— Neljä.
— Pystyttekö antamaan selkään tovereillenne?
Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota
voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki
maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja
voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten
keskuudessa.
— Huomaatte kai, että olen melko roteva —, virkoin.
— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko
kykenevänne rökittämään minut?
Seisahduin jälleen hämmästyneenä.
— Mitä hittoa?
Hän nauroi ja pienet pirulaiset hänen silmissään hyppivät hauskasti.
— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä
mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin
toverinne?
— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui
innokkaasti käsivarteeni.
— Lähtekää sitten! huudahti hän. Läntiselle Yhdeksännelle!
Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja
rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen
päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa
oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.
Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa
sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen
varasto.
— Pannaanko painiksi vai nyrkkeilläänkö? kysyin vieraaltani.
— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on
sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.
— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja
kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.
— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua,
mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään
kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun
kunnon otteluksi.
Hän vapautui reippaasti viitastaan.
— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan
äreänä.
— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö
kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut
vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos
heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!
Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua,
jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin
määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.
Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä.
Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja,
vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret
ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan
paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun
täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä
kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa
ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus.
Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani
olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.
— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä
syntyy, näemmä, hupaisa leikki.
Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän
tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.
— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin
viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä
tavallisessa tappelussa?
Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein
olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai
sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua,
mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi
osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin
kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja
leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä
kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni.
Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että
luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla
varuillani.
Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti
toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet.
Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten
ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani
oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään
varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.
Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli
hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin.
Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen
suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta
tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas
tasoissa.
Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin
salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas
minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti
alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen
hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili
minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa
ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta
päästä häneen käsiksi.
Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti
taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt
suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin
mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana
kuin pantteri.
Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen
käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin
kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa.
Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi,
mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan
käteni.
Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui
olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut
mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin,
että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja
pysyttelin hänen kintereillään.
Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän
päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin
mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän
antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin.
Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta
minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti
tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän
vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.
Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä
sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos
asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää
sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta
näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään,
sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen
ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän
kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen
antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että
lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti
vastustajan saatua tällaisen otteen.
Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan
siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua
sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava
aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi
ylös, pidin pienen tauon.
— No? tivasin.
Hän ei vastannut.
Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton
hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt.
Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla —
väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin
hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen.
Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.
— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin
itsekseni.
Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan,
jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.
— Antauduttako? kysyin.
— En! pärskähti hän.
— No, sitten taitan käsivartenne!
Hän ei vastannut mitään.
Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se
ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin
oikein tosissani.
— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!
Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan.
Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne
oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta
muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin,
sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken
liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat
nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän
oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan
hievahtamatta.
Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja
virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.
— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.
Tuijotin häntä ällistyneenä.
— Vai en? Äskenhän makasitte tuossa minun armoillani!
— En ollenkaan.
— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne
murtunut.
— No, miksette vääntänyt sitten?
Olin edelleenkin ymmällä.
— Olisitteko te vääntänyt? kysyin, kun aloin ymmärtää.
— Tietysti, vastasi hän hiukan halveksivasti, nousten seisaalleen.
— Miksi sivalsitte minua ensin ilman minkäänlaista varoitusta?
— Tulevatko varoitukset kysymykseen oikeassa tappelussa?
En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui
kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu
että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä
jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta
jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan
kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne
ollessani Talbot Wardin seurassa.
— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.
Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.
Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.
— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni
sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.
— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti Talbot
Ward.
Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut
talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät
olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.
Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.
Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.
Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan
talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti
lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään
sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään
pahoin, että tosiaan _olimme_ jyrynneet aika tavalla. Kun tämä
asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn
niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi
odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta
samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins
nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.
— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata
ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe
matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.
III luku.
MATKALLA.
En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun
matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän
kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin
Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja
minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta
löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin
tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet.
Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut
kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani
sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine,
joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet
voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja
jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot,
huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan
ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään
silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan
ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.
Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.
— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen
purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli.
Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata
aikaa.
Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin
jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan
päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme
laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme
»Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen
tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit
vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme
laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta
tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin
hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.
Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään
ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja
matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän
kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen
Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan
miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina,
mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita,
lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi
partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä
kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei
ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En
ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla,
joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden.
Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin
ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme
keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista
ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä
mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä
ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten
kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin
liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja,
yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan
eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan
maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät
pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista.
Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.
Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla
ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut
tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui
säännöllisesti myöhään yöhön.
Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon,
jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui
aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla,
hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin
siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut
laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala.
Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja
kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo
oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin
kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja
jatkettiin keskustelua.
Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma
vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat
jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä
suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä
paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat
aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän
kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun,
äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen
kuva senaikuisesta nuorisosta.
En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista
matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista
ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista
siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko
joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin
neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin
nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa
siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan
leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin
erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat
sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet
muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi,
etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä
kultakentillä.
Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden
patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio-
ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.
Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin
varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten
kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme
viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava,
N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän
koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä,
mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta
kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää
kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli
hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut
kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen
ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin
kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me
uskoimme häntä.
Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat
suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin
ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli
matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen
meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa
loisteessa.
Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta
matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.
— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme
asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana
odottamatta.
— Varsin luonnollista, vastasin minä.
— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä
sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.
Minua suututti hieman.
— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi
ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?
— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta
kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi
syy ollut minun, eikä teidän.
Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin
tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä
huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen
oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä.
Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset,
ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti,
ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen,
peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka
eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas
mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai
oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun
taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen
symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä
kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka
hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä
tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin
erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei
poistunut kymmentä askelta edemmäksi.
Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny
keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli.
Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille
koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan,
kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja
toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut
horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.
— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli
hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin
arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä
— hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta
puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää,
merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan
kylliksi!
— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.
— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta,
varmuuden vuoksi.
Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa,
lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin
olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa.
Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään
eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian
kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin
olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin
sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä,
jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.
— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa
miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte
heitä?
— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny,
kangistuen heti.
— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun
ollenkaan.
Hän nauroi.
— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.
— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain
matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän
hyvin seurassamme.
Hän rypisti kulmiaan.
— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat
jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen
Etelän mainetta.
Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään
pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden»
korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä
pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä
»ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana,
jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka
aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.
Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi
noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin
puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme
paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret
huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut
kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli
lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.
He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis
välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että
nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.
Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan
matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti
monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa
koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä
sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän
otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten
vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan.
Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.
IV luku.
KYLÄ,
Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella
kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala
rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.
Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien
keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt
vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä
kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja
jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.
Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa
myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden
omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien
kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka
mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen
ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.
Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti
huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista.
Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme
taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella
olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi,
että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä
maihin.
Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle
linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että
minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta
korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä
olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja
rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset
ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä
suurinta mielenkiintoa.
Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä
luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille
espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän
englantia.
Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin
omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta
kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki
amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn
kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun,
juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.
Vihdoin tunkeutui Talbot luokseni.
— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme
jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista
dollarista miestä kohti.
— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin
muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.
Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys.
Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.
— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät!
huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin
tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!
— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.
— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä
tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle
näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa
tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa.
Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten
hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, _compadre_!
Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.
— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!
Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta.
Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä.
Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä.
Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon
yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin,
olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti
ne veneeseensä.
Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle
nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut
laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa
ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän
levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.
— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot
— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo,
vastasi Yank.
— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?
— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen
nuoralla sitaistun käärön.
Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa
merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet.
Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten
varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa
kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu
kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi
lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin
verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään.
Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia
ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi
pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän
mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan
nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan
parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti.
Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui
mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia
raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana
kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota
ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.
Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin
lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi
Ward.
— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä
tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa.
Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista
jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.
Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä.
Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja
huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja
kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt
suurestikaan huvittavan.
Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se
oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli
hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet
niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin.
Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme —
monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita
siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan
haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan
kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan,
leivän ja vesikulhon.
Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt
enempää kuin muitakaan veneenomistajia.
— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi
tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene,
johon tavaramme sijoitettiin.
Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman
että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne
oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin
yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.
Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen.
Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme
neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank
kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia
oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt
oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.
Johnnyn uljas ryhti katosi heti kun hän äkkäsi meidät.
— Mikä hätänä? kysyi Ward levollisesti.