kullanvärisenä aamuna puolittain pilkallisesti uskoi Pojalle, tietäen
tämän sitä jyrkästi paheksuvan. Mutta Jabe oli tehnyt mielessään
päätöksen, eivätkä häntä Pojan syyt ja väitteet lainkaan liikuttaneet.
He olivat useasti perinpohjin pohtineet asiaa yleispiirteissään
ja molemmat pysyneet lujina omassa vakaumuksessaan, mutta tuossa
erikoisessa Punaketun asiassa takalistoerämies tunsi asemansa
harvinaisen varmaksi. Hän selitti, että mitä voimakkaampi ja viisaampi
iso kettu oli, sitä enemmän se kykeni tekemään vahinkoa ja sitä
suurempi oli tarve ottaa se kiinni. Tällä erää Poika myönsi olevansa
voitettu. Mutta kuva, joka muodostui hänen mieleensä kauniista,
viisaasta, satimen tai ansan ruhjomasta tai kuulan haavoittamasta
ketusta, oli sellainen, jota hän ei sietänyt. Vaikkakin hän
keskustelussaan oli joutunut tappiolle, ei hänen päätöksensä pelastaa
ainakin eläimen henki horjunut. Hän tahtoi taistella saadakseen
sopimuksen aikaan. Ja Jabe oli todella niin ylpeä saatuaan voiton
taitavasta ja tavallisesti voittamattomasta nuoresta vastustajastaan,
että hän oli tekemäisillään myönnytyksiä.
Myönnettyään tuon pääasian, että Punakettu piti vangita, Poika kosti
takaliston siveysopin kannalta kylläkin kohtuullisesti, alkamalla
epäillä erämiehen kykyä yrityksen toimeenpanoon.
"Luulette olevanne varsin viisas, Jabe!" sanoi hän vakavan ivallisena.
"Mutta _te_ ette voi tuota kettua puijata, vaikka koko talven
koettaisitte."
Juuri tässä suhteessa Jabella oli omat epäilyksensä. Ja hän oli liian
rehellinen sitä kieltääkseen.
"Varmasti minä osaan _ampua_ sen", vastasi hän tyynesti, "jos otan
tarpeeksi aikaa, odottelen ja pidän päälle! Kuka hupsu hyvänsä voisi
sen tehdä loppujen lopuksi, ellei hänellä olisi mitään muuta tehtävänä
kuin _vain_ pitää päälle. Se, mitä minä aion tehdä, on saada se
hirtehinen _satimeen_, jos osaan. Jos minä en osaa, et osaa _sinäkään_!"
"Ahaa, te annatte myöten, Jabe!" ivaili Poika. "Te ette sitä osaa.
Mutta minä osaisin, jos tahtoisin!"
Jabe Smithin pitkät kasvot kävivät ivallisiin kurttuihin ja hän puraisi
annoksen pikanellia, ennen kuin vastasi.
"Jos olet niin turkasen taitava", sanoi hän viimein, "annapa nähdä,
että teet sen. Puhua kyllä kelpaa."
Tätä kehotusta Poika oli juuri odottanutkin ja paikalla hän heitti
pilkallisen ilmeensä.
"Minä tahdon sen tehdä", sanoi hän vakavasti.
Erämies herkesi pureksimasta, sylkäisi sahapukin yli -- molemmat
istuivat puupinolla Jaben pihalla -- ja silmäsi nuorukaista
epäilevästi. Hän ei voinut uskoa kaunopuheisuutensa saaneen niin
valtavaa voittoa kuin nyt Pojan sanat näyttivät ilmaisevan.
"Näin se on, Jabe!" jatkoi Poika oltuaan muutaman minuutin ääneti.
"Minä tunnen tuon ketun vähän paremmin kuin te! Olenhan katsellut
ja tarkastellut sitä, ja niin olen ruvennut siitä pitämään. Olisin
kymmenestikin voinut sen ampua. Tunnen kaikki sen elkeet. Olen
roikottanut sitä takajaloista hartioillani..."
"Hitto vieköön!" huudahti erämies, katsellen Poikaa hämmästyneenä ja
kunnioittavammin. Nuo kaksi tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät
voineet olla uskomatta toistensa sanoja.
"Niin, ja silloinkin se puijasi minut! Mutta nyt minä tiedän, kuinka
voittaisin sen, jos haluaisin. Mutta minä en halua. Mutta jos te nyt
olette pannut päähänne mennä sitä tavoittamaan, niin minä pujahdan
mukaan ja näytän teille, miten se on saatavissa, sillä ehdolla, että
säästätte sen hengen. Te saatte kunnian, Jabe, ja minä saan ketun."
Erämies sylkäisi tuumivaisena ja pyöritteli kysymystä mielessään. Se,
mitä hän sanoi Pojan "hullutteluksi" eläinten luonnollisen tappamisen
asiassa, sai hänet ajoittain kärsimättömäksi, eikä hän kernaasti
näyttänyt haluavan myöntyä hänen mielipiteeseensä. Mutta tällä kertaa
Poika todella mukautui puolittain, ja tahtoi tehdä hänelle mieliksi.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä sille lurjukselle, kun olemme sen saaneet?"
tiedusteli hän vihdoin epäillen jotakin sotajuonta.
Poika hymyili ymmärtävästi.
"No, en minä sitä ainakaan päästäisi irti ja hankkisi teille samaa
vaivaa uudelleen, Jabe! Älkää sitä pelätkö!"
"Enhän minä _sitä_ pelkääkään!" vastusteli Jabe häpeissään siitä, että
Poika oli päässyt selville hänen epäluuloistaan.
"No, hyvä", jatkoi Poika, "luulenpa, että tahtoisin pitää kettua jonkin
aikaa luonani, jos isä sen sallii, ja nähdä, voisinko sen kesyttää.
Se on niin viisas. Ehkäpä sitä ei olisikaan niin vaikea kesyttää kuin
muita kettuja. Mutta enpä luule, että hyötyisin siitä suurestikaan
sillä tapaa. Kaikki ketut ajattelevat itsestään liian suuria,
salliakseen kenenkään kerskua voineensa kesyttää niitä. Mutta tämä on
niin kaunis, että mikä näyttely tai eläintarha hyvänsä olisi peräti
ylpeä saadessaan sen ja huolehtisi siitä, että sitä kohdeltaisiin
hyvin. Minä myyn sen ja saan siitä kelpo hinnan, Jabe. Ja sen me
panemme tasan. Parempihan se on näyttelyssä, Jabe, kuin kuolleena --
mitä hyvänsä jotkut ihmiset sanonevatkaan."
"Enpä tiedä!" sanoi erämies katsoen ympärilleen pitkin tuttuja peltoja
ja vanhoja, päivänpaisteessa hohtavia puita. "Mieluummin olisin kuollut
kuin vangittu -- jolloin en enää koskaan näkisi tätä kaikkea!" Ja hän
pyyhkäisi kädellään kuin hyväillen tuota herttaista yksinäistä maisemaa.
"Pyh, Jabe!" sanoi Poika suorasukaisesti. "Sittenpä ei teillä ole
rahtuakaan mielikuvitusta. Panenpa veikkaa siitä, että Punaketulla on
sitä runsain määrin. Tiedän, mitä se varmasti valitsisi, jos sille
valintavapaus annettaisiin. Niinpä minä valitsen sen puolesta, jos te
siihen suostutte. Kuolema on ainoa asia, jota ei voi harkita uudelleen.
No, olettakaamme, että olisitte vangittu elinajaksi ja jonakin päivänä
tulisi maanjäristys ja särkisi rikki nuo kivimuurit ja päästäisi teidät
menemään suoraa päätä ulos! Puhuessani Punaketun puolesta valitsen
sirkuksen. Mitäs siitä sanotte?"
"Olkoon menneeksi", myöntyi siihen erämies verkalleen. "Mutta vangitaan
se nopeasti! Se on petkuttanut meitä jo liian kauan."
"Tiedättekö", sanoi Poika, "että se on vasta kumma otus! Olen tavannut
sen jälkiä talonne ympärillä -- vaarallisin paikka sille koko
asutuksella -- useammin kuin missään muualla. Ettekö te ole?"
"Olenpa tietenkin!" vastasi erämies. "Ja metsissäkin se on ottanut
ilvehtiäkseen kanssani. Näyttää siltä kuin sillä olisi jotakin kaunaa
minua vastaan. Mitäs luulet sen aikovan?"
"Ehkäpä se erikoisesti pelkää teitä ja tahtoo siitä syystä pitää teitä
silmällä. Tai kenties tietäessään teidän jo olevan paha vihamiehensä se
pitää varmempana varastella _teidän_ kananpoikianne kuin antautua uusia
vihollisia hankkimaan, varastamalla jonkun muun kananpoikia!"
"_Vielä_ se ei ole saanut minulta ainuttakaan!" ilmoitti erämies
painokkaasti.
"Sittenpä lyön vetoa, että siihen ei ole muuta syytä kuin ettei se
ole tahtonut sitä", sanoi Poika. "Olen nähnyt sen katselevan tilanne
ympärillä ja makaavan pensaissa vartioiden, kun kanat pyydystivät
heinäsirkkoja pellonsängessä kymmenkunnan askeleen päässä, mistä se
saattoi kahmaista ne suuhunsa ilman vähintäkään vaivaa. Olen myös
nähnyt sen istuvan takakintuillaan kanakopin takana, tirkistelemässä
sisään rakosesta -- luultavasti jotakin kanaa pesässä. Jos se on
säästänyt teitä, Jabe, on se tapahtunut vain siksi, että se tahtoi
tehdä niin. Olkaa varma siitä. Sillä on ollut jokin erityinen syy
viisaassa, punaisessa kallossaan."
"Sen olisi paras kiiruhtaa sitten!" murisi Jabe. "Sillä ei ole enää
paljoa aikaa jäljellä. Mitäs nyt luulisit, että olisi paras tehdä,
pettääksemme tuon tuholaisen?"
"Tulkaa pois, niin minä näytän!" sanoi Poika, astellen Jaben
kanahuoneelle päin.
Sattui niin, että kookas, pitkä erämies erikoisesti piti hyvästä
siipikarjasta. Hän oli useita kertoja hankkinut itselleen
puhdasrotuisten kanojen munia. Ja kun hänellä oli ollut hyvä onni
niiden hoidossa, omisti hän nyt hyvin kauniin ja harvinaisen
kanaparven, josta saattoi ylpeillä. Epäilemättä siellä juoksenteli
sekaisin keltaisia Cochin-, Plymouth Rock-, valkeita Leghorn ja mustia
Minorca-rotuisia, ja rotujen vapaa sekaannus sai aikaan ihmeellisen
moninaisia tuloksia. Mutta kaikesta sekaantumisestaan huolimatta niitä
oli iso parvi ja ne saivat aikaan ihmeitä munimisessa. Ja Jabe Smith
ylpeili parven hyvästä asunnosta. Kanahuone oli yksinkertainen, mutta
varsin uudenaikainen muodoltaan, sillä se oli huolellisesti jäljitelty
_Colonial Farmerissa_ olleiden mallien mukaan. Pitkän, aurinkoisen
etusivun kummassakin päässä oli pieni sisäänkäytävä "tipuja" varten, ja
yöksi ne suljettiin liukuvalla laskuovella.
"Tässä, Jabe", sanoi Poika, potkaisten varpaallaan toista näistä
pikkuovista, "on teidän satimenne!"
Pikaisen käsittämisen loiste välähti erämiehen silmiin, mutta hän
vaikeni viisaasti.
"Ja tuolla", jatkoi puhuja, heilauttaen kättään hajallaan olevaa
kanaparvea kohti, joka söi, kuopi tai pölytti siipiään päiväsessä, "on
teidän syöttinne". "Mitähän syötti siitä pitänee?" kysyi Jabe. "Voi,
syötti ei siitä välitä!" vastasi Poika hilpeästi. "Odottakaahan vain ja
katselkaa!"
Asia oli nyt hyvin yksinkertainen. Poika tiesi, että Punakettu oli
yöllä tarkastellut taloa perinpohjin ulkopuolelta ja olisi epäilemättä
yhtä hyvin tutkistellut sitä sisältäkin päin, ellei yön tullen kaikkia
ovia olisi suljettu. Hän väitti, että tuo ovela eläin odotti joskus
löytävänsä erehdyksestä auki jätetyn oven. Nyt oli aika tuon erehdyksen
tapahtua. Pojan suunnitelman yksinkertaisuus ja tehokkuus pakottivat
erämiehen heti sen hyväksymään.
Poika lyödä naputteli kokoon pienen, noin kolmen neliöjalan suuruisen
lavan kevyistä laudoista ja asetti sen lattialle juuri toisen pienen
oven sisäpuolelle. Siitä hän juoksutti ylös narun kummaltakin puolen
ovea kahden ylhäällä olevan naulan yli ja yhdisti ne keskeltä. Tähän
hän varusti herkän liipaisinlaitteen saman renkaan yhteyteen, joka piti
liukuovea ylhäällä. Lavan reunan hän nosti tuuman verran lattiasta
ja yhdisti sen liipasimen sillä tavoin, että kevyinkin lisäpaino
laukaisisi pyydyksen ja saisi oven putoamaan alas. Kun Poika oli tämän
suorittanut Jabe Smithin ja hänen työkalujensa taidokkaalla avulla, hän
sovitti muutamia pieniä palikoita lavan alle tukemaan sitä ja estämään
sen liian aikaisin laukeamasta, kun kanat kulkivat siitä ulos ja sisään.
"No, Jabe", sanoi ylpeä sotajuonten punoja, kun he kahden seisoivat
katselemassa kättensä työtä, "nyt teillä ei ole muuta tehtävää kuin
odottaa, kunnes kaikki kanat ovat menneet orrelle. Sulkekaa sitten
toinen ovi ja ottakaa pois tuet lavan alta. Kun Punakettu tulee, niin
kuin se todennäköisesti tekee juuri kuunnousun aikaan, on se hyvin
mielissään huomatessaan, että kerrankin vihollinen on unohtanut oven
auki. Se pujahtaa suoraa päätä sisälle katsomaan, miltä kanakoppi
näyttää. Ovi putoaa alas -- ja siinä sen saatte!"
"Mutta kuinka kanojen käy?" kyseli niiden omistaja epäröiden.
"Kun se huomaa joutuneensa vangiksi, ei se enää välitä kanoista!"
nauroi Poika. Nyt, kun hän oli urheasti ryhtynyt tuohon uhkayritykseen,
alkoi luonnollinen, alkuperäinen Poika, jossa aina on jonkin verran
petoeläintä, hänessä herätä ja pitää puoliaan. Häntä rupesi asia
innostuttamaan.
Sinä iltana Poika jäi Jabe Smithin taloon illalliselle. Auringon
mentyä mailleen, kun kaikki kanat olivat orsillansa ja korkealla
vaaleanvihertävällä taivaalla viimeiset varikset lensivät kotiinsa
kuusimetsiin, viritettiin ansa, ja toinen kanakopin ovi lukittiin
lujasti. Sitten Poika ja Jabe kätkeytyivät mukavasti vastapäätä
sijaitsevaan heinäparveen, ison, avonaisen ikkunan taa, jonka kautta
heinät heitettiin sisään, ja sieltä he saattoivat täydellisesti nähdä
kaikki, mitä tapahtuisi.
Hitaasti hiipi hämärä yli karjapihan, kattojen ja kallionharjanteilla
kasvavien huippukärkisten puiden latvain. Viileätuoksuisen hämärän
mukana saapui jonkinlainen odottava hiljaisuus, äänettömyys, joka
tuntui kuin kuuntelevan. Ja heinäparveen piiloutuneet miehet puhelivat
vain kuiskaten. Parven alla olevista kytkyeistä erottui pelottavan
kovana rouskutus, karjan pureskellessa kuivaa heinää, ja silloin
tällöin kuuluivat syvät, puhisevat huokailut. Kun hiiri rapisteli
hiljaa heiniä parven toisessa päässä, kuului sekin ääni äkkinäisenä ja
kovin selvänä.
Vihdoin sitten varjojen laatu alhaalla pihalla muuttui. Ne kävivät
pehmeämmiksi ja läpikuultavammiksi. Hopeanhohto laskeutui puiden
latvoille vastapäätä olevalla harjanteella, hiipi alaspäin ja valoi
ihmeloistoa metsien lukuisiin mäntypuihin. Silloin kanahuoneen kattokin
kävi hopeankarvaiseksi, ja salaperäinen, kirkastava valaistus näytti
laskeutuvan alas pihaan, tehden sahapukista, kaivonvivusta ja rattaista
kauniita, aavemaisia esineitä. Sekä Jabe että Poika katselivat tuota
muutosta sanattoman ihastuksen vallassa. Ladon takaa purjehti esiin kuu.
Tuskin oli sädeloisto vallannut karjapihan, kun varjonkaltainen hahmo
äänettömästi liukuen tuli kanahuoneen nurkan takaa. Laudoituksessa
olleesta raosta kanakopin takaseinässä Punakettu oli nähnyt, että
toinen noista pienistä ovista oli auki. Tilaisuus -- ei välttämättä
tappaa kananpoikasia, vaan tutkistella kanakoppia sisältä -- oli
lopulta tullut. Se kurkisti varovasti sisään. Siellä istuivat kaikki
kanat orsillaan ja nukkuivat sikeästi. Niiden joukossa ei ollut
yhtään tappelukukkoa. Se tunsi nämä hoikat, kauniit Cochin- ja
Minorca-rotuiset, jotka olivat ylpeitä, mutta vaarattomia. Se riensi
luottavasti aukosta sisään. Seuraavassa hetkessä ovi putosi alas
sen takana kovasti kolisten ja puristi ja nipisti kipeästi kauniin
häntäsudin päätä.
Salamana kettu pyörähti ympäri, kiskaisten häntänsä vapaaksi. Mutta ovi
sopeutui varmana kouruihinsa, niin etteivät raivoisasti raapivat kynnet
eivätkä epätoivoisesti repivät hampaat voineet saada sitä paikaltaan
hievahtamaan. Hiljaisen raivon vallassa se kiiti toiselle ovelle. Sekin
kieltäytyi liikahtamasta. Sitten se hyppäsi ikkunaa kohti, litistäen
kuononsa lasia ja ikkunakehyksiä vasten. Mutta ei ollut mitään
ulospääsytietä. Se pysähtyi, kyyristyi maahan tuon petollisen oven
viereen ja pani ovelan älynsä epätoivoisesti ponnistelemaan.
Sillä välin olivat kanat heränneet oven putoamisen johdosta, ja
vangin ilveilystä suuresti kiihtyneinä ne alkoivat vimmatusti
metelöidä, kirkua ja kaakattaa. Kukot olivat erikoisesti äänessä,
mutta päinvastoin kuin urhea tappelukukko ne eivät liikahtaneetkaan
tullakseen alas ja taistellakseen tungettelijan kanssa. Tehoton ei
niiden aikaansaama melu kuitenkaan millään muotoa ollut. Ensi äänen
siitä kuultuaan molemmat parvessa piiloilijat viskautuivat alas ja
syöksyivät kiireesti kanakopille.
Kanakopin pääovi sijaitsi toisessa päässä. Poika avasi sen varovasti,
pitäen jalkansa ja säärensä aukossa, sillä välin kun Jabe Smith
kurkisteli hänen päänsä yli. Se, mitä he nyt näkivät, sai Jaben
päästämään hämmästyksen huudahduksen ja Pojan nauramaan viekkaasti.
Siinä lattialla, puolittain kuunvalossa, puolittain varjossa, makasi
iso kettu, elottomaksi ojentuneena orsien edessä, joilla kaakattavat
kanat ojentelivat pitkää kaulaansa sitä katsellakseen. Salaliittolaiset
astuivat sisäpuolelle ja sulkivat oven jälkeensä. Kanat hiljensivät
hälinäänsä tyytyväisinä siitä, että apu oli tullut.
Poika odotteli viisaasti hymyillen. Mutta Jabe, koskettuaan pitkää,
pehmoista ruumista varpaallaan nosti sen ylös hännästä ja tutki sitä
arvostelevasti.
"Hitto vie!" huudahti hän viimein äänellä, joka ilmaisi hämmästystä.
"Eikös se vain olekin pudonnut päistikkaa ja taittanut niskansa!"
"No", sanoi Poika, ottaen taskustaan koiran pienen kaulahihnan ja
vitjat, jotka Jabe oli hänelle lainannut, "luulenpa, etten pane
itseäni vaaralle alttiiksi". Ja hän rupesi kiinnittämään vitjoja ja
kaulanauhaa. Sitten hän sitoi elukan veltot, hervottomat jalat yhteen
lujalla köydellä.
Jabe virnisteli hänelle kuivasti, mutta Poika piti päänsä.
"Ei sitä koskaan voi tietää, Jabe", sanoi hän salaperäisesti.
"Punakettu on kuolleena viisaampi kuin useimmat muut eläimet elävinä,
ja jotakin voisi tapahtua kotimatkalla. Se voisi äkkiä parantaa tämän
taittuneen niskansa, nähkääs -- ja sitten -- hui-ii! -- ja Punakettu
olisi tiessään!"
"Jos ei tuo elukka tuossa ole kuollut", vastusti erämies, "syön vanhat
lapikkaani".
"Älkää lupailko liikoja, Jabe", pilkkaili Poika.
"Voitte tarvita niitä lapikkaita talven tullen! Jos annatte minulle
vain vanhan kaurasäkin, johon kietoisin tämän kovanonnen uhrin, lähden
kotiin, ennen kuin tulee myöhempi. Ja kukaties, jos tulette meille
huomisaamuna, tapaatte Punaketun temppuilemassa takapihallamme!"
"Luulenpa, että lähden nyt kanssasi", sanoi Jabe. "Elukka on liian
omituinen antaakseni sinun mennä yksin sen kanssa."
17. luku
VIERAAN TAIVAAN ALLA
Turvallisesti kaurasäkkiin kiedottuna, josta vain kuonon musta kärki
pisti esiin, Punakettu ei näyttänyt elonmerkkiäkään loputtoman pitkän
matkan aikana Pojan kotiin. Pojan jäntevän, nuoren käsivarren alle
puristettuna se kesti tuskallisen otteen horjumattoman sankarillisesti
eikä kertaakaan jäykistänyt tai nykäissyt lihastakaan. Mutta jos noiden
ylpeiden voittajien mieleen olisi pälkähtänyt yhtäkkiä kurkistaa
säkkikangaskäärön päähän mustan nenänipukan ohi, olisivat he huomanneet
ovelan ja valppaan silmän selkoselällään.
Vanki ei aikonut menettää tarpeettomasti yhtäkään tilaisuutta.
Kurkistellessaan ulos tulvivaan kuutamoon se hyvin huomasi, mihin
vangitsijat sitä veivät. Katkeruutta oli sen sydämessä, kun se näki
hopeisten puiden, peltojen ja aitojen menevän ohi -- katkeruutta ja
nöyryytystä, raivoa ja pelkoa, mutta ei millään muotoa epätoivoa.
Sillä hetkellä avuttomana ollen se tiesi, ettei häntä ikuisesti
voitaisi tuolla tavoin kuljettaa. Täytyi tapahtua jokin muutos. Sen
pää oli täynnä suunnitelmia. Eikä se ajatellutkaan hävinneensä tässä
uhkapelissä.
Kun Poika oli kierittänyt ketun ulos säkistä ja kiinnittänyt sen
ketjuilla renkaaseen tilavan aitauksen nurkkaan tallissa ja päästänyt
irti sen jalkoja kahlehtivat siteet, makasi Punakettu yhä velttona,
jokainen jänne niin äärettömän hervottomana, että pitkä erämies entistä
varmemmin uskoi elukan jo aikoja kuolleen. Mutta kaikkiin pistosanoihin
Poika vastasi vain: "Tulkaa aamulla takaisin katsomaan!" Ja pian,
väsymykseen asti ihailtuaan tuota tuuheaa turkkia ja onniteltuaan
itseänsä nopean voittonsa johdosta, voittajat lähtivät pois, sulkien
ladon oven jälkeensä.
Pienestä ikkunasta tuli kuunvalo tulvehtien sisään, valaisten
kirkkaasti tallin keskuksen ja jättäen nurkat syvään pimentoon.
Samalla hetkellä, jolloin tiesi olevansa yksin, veltto hahmo lattialla
heräsi virkeään elämään, tehden aimo hypyn, jolla tunnusteli ketjujen
kestävyyttä. Mutta se tunsi voimakkaan tempaisun taaksepäin ja
tuupertui lattialle. Se riitti vakuuttamaan sille ketjujen kestävän.
Saatuaan varmuuden tästä asianhaarasta ja lisäksi vielä ketjujen
pituudesta, mikä oli lähes pari metriä, se alkoi nyt tunnustella niitä
tarkasti kuonoin ja hampain, pitäen niitä maassa etukäpäliensä välissä
ja tutkistellen jokaista silmukkaa seinässä olevaan renkaaseen saakka.
Löytämättä virheen vikaa tai heikkoa kohtaa missään osassa tuota kylmää
terästä, joka teki pahaa ketun hampaille, se ryhtyi lähinnä kiskomaan
kaulanauhaa päänsä yli. Vetäytyen taaksepäin se ponnisteli ja kiskoi
kaikin voimin, mutta onnistui vain siten kuristamaan itseänsä, kunnes
silmät ja kieli olivat ulkona päästä. Tämän jälkeen juolahti sen
mieleen muisto isosta ilveksestä, joka ansassa tukehtui, ja se pysähtyi
paikalla läähättäen ja haukkoen ilmaa.
Niin pian kuin kettu oli tointunut tästä pakokauhun puuskasta ja taas
hengitti ihan rauhallisesti, iski uusi ajatus sen aivoihin. Pilttuun
nurkassa oli kasa akanoita ja hienoja olkia sekä pari heinätukkoa.
Näihin se huolellisesti peitti löysän osan ketjuja, ja työn tehtyään
hiipi hiljaa pois, uskoen jättäneensä itsepintaisen kiduttajansa sinne.
Mutta nähtyään tuon käärmemäisen esineen hellittämättä sukeltavan
piilostaan esille ja tuntien sen vieläkin kerran lujasti kiskaisevan
kaulasta se näytti huomaavan yrityksensä järjettömyyden. Muutamiksi
minuuteiksi se istahti takakintuilleen pohtimaan. Huomatessaan, ettei
tällä kertaa mitään muuta voinut tehdä, se sitten kiertyi kerälle
nurkkaan ja paneutui päättävästi nukkumaan.
Kun Poika tavallista varhaisemmin aamusella tuli talliin mukanaan
vesiastia ja houkuttelevan näköinen palanen punertavaa, tuoretta lihaa,
loi Punakettu häneen pitkän, sanomatonta halveksumista ilmaisevan
katseen, vetäytyi arvokkaasti soppeensa ja jätti käynnin päättäväisesti
huomioonottamatta. Se oli nälissään ja kovin janoissaan, mutta vihatun
vieraan läsnä ollessa se pilkallisesti jätti näyttämättä kumpaakaan
niistä tarpeista. Pojan tullessa liian lähelle se näytti hänelle
valkoisia hampaitaan, ja tumma, leimuavan vihreä väri tuli sen
silmiin, jotka olivat melkein hämärät, ja näytti kuin koko silmäterää
olisi verhonnut kalvo. Tämä oli merkki, joka sanoi: "Pysy poissa!"
Ja ymmärtäen sen varsin hyvin Poika totteli. Heti hänen poistuttuaan
Punakettu latki ahnaasti veden ja kävi raa'an lihan kimppuun. Ei se
suinkaan aikonut tappaa itseään nälkään, mutta ei myöskään suostunut
antamaan Pojalle tyydytystä nähdä syöntiään.
Ja nyt alkoi onnettomalle vangille neljän viikon yksitoikkoinen, turha
odotus. Kahdesti päivässä, varhain aamulla ja heti hämärän tultua sillä
oli tapana käydä läpi pakoyrityksensä, tunnustella ketjuja rengas
renkaalta ja kätkeä ne toivehikkaasti akanoihin. Mutta yritystä kiskoa
kaulanauhaa päänsä yli se ei milloinkaan uudistanut, niin suuresti se
pelkäsi tukehtumista.
Sillä välin Poika pyrki uupumatta saavuttamaan komean vankinsa
luottamuksen: herkkupaloja syötäväksi, raitista vettä kahdesti
päivässä, lempeää puhelua ja hiljaisia, vähittäisiä lähenemisyrityksiä
-- kaikkea koetettiin uskollisesti ja varovaisesti, mutta tuiki
turhaan. Punaketun silmien pilkallinen ilme oli kuukauden lopussa
yhtä selvä ja järkähtämätön kuin ennenkin, sen tuima silmäys yhtä
viheriänuhkaava ja sen hampaat yhtä leppymättömästi paljastetut,
milloin vanginvartija vain tuli liian lähelle. Silloin Poika isänsä
neuvosta vaikkakin vastahakoisesti päätti, että kesytön vanki oli
myytävä.
Tähän aikaan -- sillä Punaketun maine ja juttu sen vangitsemisesta oli
levinnyt laajalti Ringwaakin ympäristöjen ulkopuolellekin -- ilmestyi
hyvinpukeutunut muukalainen asutukselle ja pyysi nähdä kuuluisaa
kettua. Poika suoritti ylpeästi isännän velvollisuudet ja tunnusti
pahoilla mielin kykenemättömyytensä kesyttämään kaunista ja ovelaa
elukkaa. Vieras pyysi heti saada ostaa sen.
"Mitä varten te sitä haluatte?" kysyi Poika epäilevänä.
Vieras silmäili häntä tarkkaan, ennen kuin vastasi, ja ymmärsi jotakin
hänen käytöksestään.
"Myydäkseni sen johonkin isoon eläintarhaan", vastasi hän kevyesti,
"missä sen arvo täysin oivalletaan". Suuresti tyyntyneenä Poika myöntyi
paikalla ja pisti taskuunsa hinnan, joka meni yli hänen hurjimpienkin
toiveittensa. Mutta jos hän olisi tietänyt ostajan todellisen
tarkoituksen, olisi hän harmistuneena evännyt kuinka korkean hinnan
tahansa ja luottanut lisäksi Jabe Smithin tukeen asiassa. Punakettu
oli suunniteltu, ei mihinkään loistavaan eläintarhaan, missä se tosin
olisi vanki, mutta hemmoiteltu ja ihailtu, vaan erään metsästysseuran
riistasta tyhjälle rauhoitusalueelle kauempana etelässä olevaan
valtioon, missä sen voiman ja oveluuden toivottiin suovan tavatonta
huvitusta, ennen kuin koirat lopullisesti repisivät sen kappaleiksi.
Jabe Smith samoin kuin Poikakin tunsi luontaista kauhua sellaista
ketunajoa kohtaan, joka suoritettiin pelkän huvin vuoksi, ja se
tuntui heistä säännöstellyltä ja pitkäaikaiselta kidutukselta. On
kuitenkin todennäköistä, että jos he olisivat kyselleet Punaketun omia
toivomuksia, niin tuo itsepäinen ja kesyttämätön eläin olisi lähtenyt
muukalaisen mukana, valiten vieraat lymypaikat kaikkine räikeine
ja pelottavine vaaroineen mieluummin kuin eläintarhan toivottoman
turvallisuuden.