ja Punakettu reiällisessä, lujassa korissaan iloitsi jokaisesta
muutoksesta, joka tiesi poispääsyä synkästä tallin nurkasta. Vaihtelun
tullen saattoi koitua hyvä tilaisuuskin, ja saisihan ainakin kerran
vielä liikkua auringonvalossa ja ilmassa. Matka Ringwaakin asutuksilta
lähimmälle rautatieasemalle teki noin viisitoista mailia, joka
suoritettiin nopeakulkuisissa, postia kuljettavissa avonaisissa
vankkureissa. Kori, jossa kovaonninen Punakettu oli, köytettiin
lujasti muutamien raskaiden laatikkojen päälle, joten se saattoi nähdä
kirkasvärisen, ruosteenkarvaisen ja tummanpunaisen maiseman, josta
juuri parhaillaan tehtiin lähtöä. Kettu oli kerälle kiertyneenä korin
pohjalla, ja sen valppaat silmät tuijottivat älykkäinä ristikkojen
lomitse, jättämättä mitään huomaamatta, mutta lainkaan ilmaisematta
tunteita, jotka liikkuivat niiden kirkkaan ja syvän katseen takana.
Jonkin matkaa tie kulki läpi tuttujen metsien ja peltojen. Sitten
ympäristö muuttui oudoksi, mutta vanhan Ringwaakin korkealle kohoava
huippu, joka ketun koko elämänajan oli ollut sen rajamerkkinä, pysyi
näkyvissä. Sitten vankkurit saapuivat jyrkän harjun huipulle ja
laskeutuivat Ottanoonsiksen jylhään erämaalakeuteen, jolloin Ringwaak
peittyi näkyvistä.
Punakettu tunsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa ventovieras ja
maanpakolainen. Kun graniittikalliot ja hintelät, valkoiset koivut
ja tummat kuusitäplät ja alastomat, synkät, kuolleet puunrungot
sulkivat kapean tien keskellensä, tunsi vangittu eläin ensimmäisen
kerran menettäneensä vanhan vuorijonon ja mäenrinteellä sijaitsevan
pesän ja hennon, punaisen puolisonsa. Usko omaan älyyn katosi siltä
hetkeksi, ja se painoi kuononsa epätoivoisena käpäliensä väliin.
Vangista ja tuskinpa vähemmin hyvinpuetusta muukalaisesta, joka istui
penkillä ajurin vieressä, tuntui matka loputtoman pitkältä, kunnes
vihdoin saavuttiin yksinäiselle, pienelle takalistoasemalle; se oli
vain punaiseksi maalattu vaja, jonka lähellä oli korkea vesisäiliö.
Täällä muukalainen juotti Punakettua ja antoi sille aimo möhkäleen
tuoretta lihaa nautittavaksi, mutta ei yrittänytkään kehittää sen
hyväntahtoisuutta. Hän ei Pojan tavoin halunnut hillitä tai masentaa
ketun rajua luontoa.
Vihdoin tunnin odotuksen perästä juna saapui rämisten ja puhisten
raiteita myöten, ja Punakettu peräytyi asemasillalla korinsa seinää
vasten pullistunein silmin, kuvitellen mielessään, että maailmanloppu
oli yllättänyt. Kun äänekäs hirviö oli sivuuttanut sen ja pysähtynyt
ja kettu huomasi vielä olevansa elossa, värisi se niin, että tuskin
voi pysyä seisaallaan. Vähäarvoiselta tuntui se seikka, että kori
työnnettiin erääseen hirviön osaan ja sitä kiidätettiin pois mieltä
jännittävällä nopeudella, hämmentävä jyrinä korvissaan. Vasta lähemmäs
päivän matkustettuaan kettu saattoi pakottautua syömään tai juomaan.
Vähä vähältä se sitten, nähdessään ihmisten ympärillään elävän ja
olevan tyytyväisiä näyttämättä lainkaan pelkäävän hirviötä, se sai
takaisin tyyneytensä ja entisen rohkeutensa.
Tämä kehitys vei siltä runsaan toisen vuorokauden, ja silloin, juuri
kun kettu alkoi tuntea olevansa tilanteen herra, juna pysähtyi
pitkäksi aikaa ja kori nostettiin ulos vaunusta. Jälleen se asetettiin
vankkureihin ja vietiin ensin halki seudun, joka oli täynnänsä taloja,
tiheässä kuin puut metsässä, sitten miellyttävän maan läpi, missä
oli maatiloiksi laajenevia puutarhoja, ja lopuksi tie vei karumpaan
seutuun, jossa oli laidunmaita, rämeitä ja tiheämetsäisiä kukkuloita.
Pian vankkurit pysähtyivät matalan, punaisen rakennuksen eteen, jossa
oli laajat kylkirakennukset ja jonka tilavalla kuistilla maleksi
miehiä, satuloitujen hevosten seistessä portaiden edessä.
Täällä nostettiin kori alas, ja muukalainen alkoi innostuneesti
osoitella Punaketun kauneutta ja huomattavuuksia miesryhmälle, joka
oli tullut paikalle tutkimaan kuuluisaa saalista. Heidän ihailunsa oli
rajaton.
"Jos sillä on voimaa kauneuden verraksi", sanoi eräs, "niin se juoksee
nopeammin kuin mihin 'Merrybrookit' milloinkaan ovat tottuneet".
"Katsokaahan tuota rauhallista ja ovelaa silmää!" huomautti toinen. "On
sillä aivoja. Luulenpa sen toimittavan meille useamman kuin yhden ajon
ennen kuin tuo muhkea häntä riippuu seinällä!"
"Minä melkein sydämessäni toivon, että se puijaisi meitä
pahanpäiväisesti", huusi kolmas. Mutta tällainen typeränsuopea tunne
nosti sellaisen vastustuksen myrskyn, että mies kiiruhti lisäämään:
"Tarkoitan tietysti, että olisi tärkeätä meidän ketturodullemme ja
siksi myös seurallemme ja urheilulle yleensä, että tämä kettulurjus
saisi oivan tilaisuuden rotunsa levittämiseen." Ehdotus sai joitakin
kannattajia, jotka esittivät, että Punakettua pidettäisiin siitosta
varten, mutta kun oli suunniteltu suurta metsästysseuran kokousta
seuraavaksi tiistaiksi, juuri neljän päivän perästä, niin enemmistö
päätti antaa tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Merrybrook-koirien
viime ajo oli ollut hiukan epäonnistunut, ja nyt he eivät tietäneet,
tokko alueen lymypaikoissa vielä oli joku kettu. He halusivat joka
tapauksessa vielä yhtä kunnon ajoa, ja tässä nähtävästi oli otus, joka
sen heille soisi.
Metsästyspaviljongin edessä leviävän ruohokentän keskelle asetettiin
kori syrjälleen ja kansi otettiin pois. Samassa hetkessä Punakettu
hypähti esiin kuin metallijousen laukaisemana. Aivan sen edessä aukeni
laaja sileä keto, joka vei vaahtera- ja kastanjalehtoon. Mutta tietä
pitkin tultaessa Punakettu oli huomannut talon toisella puolella
laajalti viljelemätöntä maata, metsäistä ja pensasten peittämää. Tuolla
liian silmiin pistävällä vapauden tiellä se vainusi ansaa. Samalla
hetkellä, jolloin sen jalat koskettivat lujaa maata, se mutkitteli
suoraan taaksepäin katselijoita kohden, livahti sievästi erään
miehen säärien välistä, lähimmän hevosen vatsan alitse, suunnattoman
rododendronryhmän taakse tien poikki -- ja katosi, ennenkuin kukaan
ennätti muuta kuin katsoa töllistellä.
Muukalainen, joka oli tuonut Punaketun, säteili ylpeydestä.
"Oletteko koskaan nähneet moista vauhtia?" huudahti muuan.
"Ja moista rohkeutta?" lisäsi toinen.
"Sepä oiva otus, Mack!" huudahtivat monet yhtaikaa.
"Jos sillä on vähääkään onnea", huomautti ketun ensimmäinen puolustaja
kuivasti, "niin meidän ketturotumme saattavat sittenkin tulla
paremmiksi!"
18. luku
HELEÄSTI HAUKKUVA KOIRAPARVI
Uusi maa, johon Punakettu nyt huomasi joutuneensa, miellytti sitä
suuresti, ja sen veri virtaili rajusti takaisinsaadun vapauden
sulotunteen vallassa. Sillä ei ollut syytä kaivata karua Pohjolaansa ja
Ringwaakin laajoja metsiä. Täällä oli tiheitä lymypaikkoja, suoalueita,
pitkiä, joskin kapeita metsäisiä taipaleita, joilla eräänlainen jäykkä,
juhlallisen pysty seetripuu kasvoi ketulle rakkaan kuusen ja männyn
sijalla, kirkkaan vihreitä niittyjä, joita kiviaidat ympäröivät, ja
kivikkoisia, huonosti hoidettuja laidunmaita riukuaitoineen, jotka
muistuttivat ketulle kotia.
Siellä täällä kohosi tasaiselta maalta jyrkkä, kivinen kumpu,
jolla kasvoi tiheässä puita, monet niistä Punaketulle vieraita. Ja
siellä täällä luikerteli puro, kaita, mutta syvänlainen, laajeni
lammikoksi, joka toi sen mieleen suuren villihanhiparven. Korkeimman
kummun harjalla sijaitsevalta kiveltä se näki, että tätä hänen uutta
miellyttävää piiriänsä melkein joka puolelta ympäröivät asutukset ja
savuiset kylät. Mutta näiden takana, pohjoista ja länttä kohti, levisi
purppuranpunainen vuorimuuri, joka oli yhtä jylhän näköinen kuin
ketun oma Ringwaak. Sen teki melkein mieli lähteä näitä vuoria kohti
heti paikalla, se kun ei oikein pitänyt sivistysvyöstä, jonka näki
ympärillään.
Mutta se oli vain ohimenevä oikku. Muuta vikaa se ei huomannut
nykyisessä alueessaan. Riistaa oli runsaasti, ja kuta enemmän se
samoili, tutkien noita erilaisia lymypaikkoja, sitä enemmän se niistä
piti. Ennen kuin ne olivat kolmea päivää olleet ketun hallussa, tunsi
se ne läpikotaisin. Läheisyydessä ei näyttänyt olevan mitään toimivia
vihollisia, ja miehet, joiden se näki maleksivan metsästyspaviljongin
kuistilla alueensa ulkoliepeellä, eivät todennäköisesti tuottaisi
hänelle mitään harmia.
Neljännen päivän aamuna kettu kuitenkin hämmästyksekseen huomasi
paviljongin edustalla hälyä ja puuhaa. Kumpunsa harjalta se ihmetteli
helakanpunaisiin takkeihin pukeutuneita ratsastajia, jotka nopeasti
kokoontuivat, niiden joukossa siellä täällä hoikempi, tumma hahmo,
joka salaperäisesti näytti asettuvan kiinni ratsuhevosen selän
laitaan. Mutta Punaketun mielenkiinto muuttui äkisti peloksi, kun se
näki koiraparven, ehkä kymmenen tai kaksitoista luvultaan (eihän se
laskea osannut), tulevan ylös paviljongin takaista mäkeä. Nämä koirat
muistuttivat hyvin suuresti takaliston ruskeaa sekasikiötä, jonka kettu
niin usein oli viekkaudella voittanut ja juoksussa jälkeensä jättänyt.
Punakettu käsitti nyt, mitä olivat nuo pahaenteiset, haukkuvat äänet,
jotka se useita kertoja etäältä oli kuullut, ja sekunnissa se oivalsi,
että nyt oli leikittävä vanha leikki uudella tavalla. Hän se itse oli
eikä kukaan muu, jota koko tämä homma tarkoitti. Tuokioksi sen mieli
masentui ja häntä painui alas. Mutta sitten luottamus palasi. Se istui
suorana, korvat eloisasti pystyssä ja pää kallellaan entiseen tapaansa,
silmäillen ovelasti ja puolittain pilkallisesti noita huolellisia
valmisteluja, joita hänen varalleen tehtiin. Sitten se livahti alas
vahtitornistaan ja lähti keskelle vaikeapääsyisintä rämettä.
Oli kuitenkin yksi asia, jota Punakettu oveluudestaan huolimatta ei
oivaltanut, se nimittäin, että koirien harjoittaja tiesi yhtä ja
toista ketuista. Hän tiesi, että tuo kivi kummun harjalla oli juuri
senlaatuinen paikka, jonka vieras kettu, jos oli ovela, todennäköisesti
valitsisi tähystyspaikakseen, kun oli tekeillä jotakin tavatonta. Hän
suuntasi sen tähden ajon sinne ja pani koiraparven juoksemaan oikopäätä
sitä kohti, toivoen tosiaan heti löytävänsä ketun. Tuore haju löytyi
tietysti melkein paikalla. Ja uljas koiralauma ryntäsi eteenpäin
äänekkäästi kuorossa haukkuen, pää ylhäällä ja takaruumis alhaalla
vainuten hajua ilmasta, oikopäätä rämettä kohti, koko metsästysseurue
perässään.
Se, mitä Punakettu ennenkin oli kuullut, oli yhden ajokoiran ääni,
johon sekaantui ärtyisän sekarotuisen luskutus. Syvä, kellonheleä
kuoro, joka nyt sen korviin sattui, ilmoitti sille varoittaen, että
tuolta tulossa oleva hätyyttäjä oli ihan uusi ja sangen pulmallinen.
Jotta osaisi sen vastaanottaa, se tunsi tarvitsevansa tietää siitä
enemmän kuin tiesi. Tekemättä enää solmuja suohon koirien avattaviksi
se livahti suon takimmaiselle reunalle, juoksi vinhasti puolentoista
mailin verran suoraan eteenpäin rosoisimpia paikkoja pitkin ja
mutkitteli sitten takaisin, tehden suuren kierron sekä kiipesi viimein
toiselle kummulle havaintoja tekemään.
Niin tavaton oli sen nopeus ollut, että se ennätti nähdä alapuolellaan
jo poikki niittyviilloksen juoksevan koiralauman, joka juuri oli
sukeltanut suosta esiin, sekä koreavärisen metsästysseurueen tulevan
koirien jäljestä ympäri rämeen reunoja. Se katseli tätä kaikkea mitä
suurimman mielenkiinnon vallassa. Se ihmetteli tuskaa tuntien noiden
mustien ja nahanväristen koirien nopeutta, jotka juoksivat niin
lähekkäin toisiansa ja näyttivät niin hyvästi tietävän mitä aikoivat.
Vielä enemmän se ihmetteli ihmisiä hevosten selässä, jotka nopeasti
seurasivat koiralaumaa. Se oli nähnyt vaivaa punoakseen tielle
kaikki mahdolliset esteet -- jokaisen korkean kiviaidan, jokaisen
kiemurtelevan aidan, jokaisen ojan ja rämeen, jokaisen polveilevan
puron kiemuran. Nämä eivät sille, keveän ketterä ja sitkeä kun oli,
merkinneet mitään. Mutta ketun mielen täytti kummastus nähdessään sen
tavan, millä ihmisolennot -- nuo hennot, tummat hevosten selässä,
samoin kuin nuo punaisetkin, jotka ratsastivat tavalliseen tapaan --
kulkivat urheasti yli esteiden.
Jotkut tosin astuivat maahan esteen tullen ja toiset poikkesivat
syrjään yhtyäkseen myöhemmin taas metsästykseen, mutta useimmat
pysyttelivät koirien mukana, kulkien suoraan eteenpäin, suoriutuen
pukinhypyillä muutamista vähäpätöisistä esteistä, mutta toisista taas
suurenmoisin, korkealle kantavin loikkauksin. Punaketun mielestä
nämä ihmisolennot erosivat suuresti hänen ennestään tuntemistaan
-- Jabe Smithistä ja Pojasta sekä pitkäkoipisista, kömpelöistä,
välinpitämättömistä maanviljelijöistä.
Se syventyi siinä määrin uteliaisuutensa tyydyttämiseen, että oli
unohtaa sen tärkeän osan, jota itse näytteli tässä pelissä, ja
ennen kuin kettu tiesikään, oli haukkuva koiraparvi melkein hänen
kintereillään. Punakettu kiiti alas kummun tiheintä puolta ja juoksi
voimainsa takaa aukeaman yli -- mutta se ei ennättänyt niin pian, että
olisi voinut pysyttäytyä näkymättömissä. Äänekäs voitonriemun huudahdus
pääsi metsästysseurueelta, ja koirat lähetettiin oikopäätä pellon
poikki, joten niiltä säästyi paljon aikaa ja matkaa.
Vauhti, jonka Punakettu nyt otti, oli kerrassaan suurenmoinen
kaikkien niiden mielestä, joilla oli onni se nähdä. Mutta kun pitkät
vankeusviikot olivat heikentäneet sitä, maksoi se sille liian paljon.
Se juoksi yhä suoraan eteenpäin läpi läheisen siimeksen, yli seuraavan
aukeaman ja leveän leppäsuovyön keskitse. Mutta kun se seuraavan kerran
ilmestyi näkyviin, niin se, joka olisi ollut lähellä näkemässä, olisi
huomannut, että häntä riippui masentuneena ja kirkas sievä turkki oli
märkyydestä tumma. Kettu pysähtyi tuokioksi vetämään hiukan henkeä;
sitten se ryhtyi koettamaan muutamia vanhoja kepposiansa.
Kaatunutta nuorta koivua myöten kettu meni puron poikki ja juoksi
parikymmentä metriä vastavirtaan. Sitten, vaikka niin vihasikin
jalkojen kastumista, se palasi samaa tietä vedessä, lähellä rantaa,
virtaa alas kenties viidenkymmenen metrin päähän. Täten se mielestään
saisi runsaasti aikaa hengähtää ja tarpeen vaatiessa alkaa leikin
vaikka uudestaan. Mutta helisevä haukunta kuului jälleen läheltä
takaapäin. Kettu ravasi leppäsuon etäisimpään kolkkaan, hankkien
siten itselleen ovelasti tilaisuuden nopeasti ja salaa kiitää poikki
niittyjen seuraavaan piilopaikkaan, ja livahti rohkeasti eteenpäin.
Ketun kauhuksi oli siellä ratsain joukko noita punapukuisia miehiä,
jotka nähtävästi odottelivat häntä. Heidän hirmuisen huutonsa
kajahtaessa se tiesi kaikkien noiden huolellisten puuhiensa menneen
hukkaan -- ja hyvin paljon kallista aikaa oli tullut tuhlatuksi.
Hetkisen Punakettu epäröi, aikoen kääntyä takaisin. Mutta takaa-ajavien
koirien haukunta kuului jo leppäsuolta. Ponnistellen tarmoaan se
ryntäsi suoraa päätä ratsumiesjoukon läpi -- joka osoitti myrskyistä
suosiotaan äänekkäin huudoin -- ja juoksi lähimpään metsäsarkaan.
Päästyään sinne ja leppoisten varjojen kerran vielä suojatessa se
tiesi, ettei saanut pysähtyä, vaikka sydän uhkasi haljeta. Se pelkäsi
enempää koetella vanhoja juoniansa näitä uusia ja liian lukuisia
vihollisia vastaan. Se vain juoksi suoraan eteenpäin uskoen keksivänsä
jonkun uuden keinon ahdingosta päästäkseen.
Koirat ärhentelivät nyt vähemmän, sillä ne eivät hengästykseltä saaneet
haukutuksi. Ja se vähän rohkaisi kettua. Läpi viidakkojen se livisti,
yli pienen laitumen, jossa ei ollut mitään paon mahdollisuutta.
Laidunta ympäröi etäämpänä paksu kiviaita, joka ulottui niin pitkälle
kuin kettu saattoi nähdä molempiin suuntiin Ketulla ei ollut
vähintäkään aavistusta, mitä aidan toisella puolen oli. Mutta olipa
siellä mitä tahansa, ei se varmastikaan voinut olla pahempaa kuin se,
mitä oli tällä puolen. Sillä oli tuskin kylliksi voimaa hyppäykseen,
kun se yritti aidan harjalle ja putosi alas toiselle puolen.
19. luku
VOITTO
Punakettu huomasi nyt olevansa pölyisellä tiellä, joka kierteli
kummallakin puolella kohoavien kiviaitojen ja Lombardian-poppeleitten
jäykän jonon välitse. Se juoksi eteenpäin noin kaksikymmentä metriä
pitkin tien keskikohtaa, kun se tiesi, ettei haju tarttuisi kuivaan,
kovaan maahan. Silloin se kuuli laiskasti hölkyttelevän valjakon
lähestyvän ja piiloutui korkeiden puiden suojaan, antaakseen valjakon
mennä ohi. Ketun kieli riippui pitkällä suusta. Se oli nyt jo aivan
näännyksissä. Koiraparven äänet se kuuli laitumen takaisesta metsästä.
Pian ilmestyivät tienmutkasta isot, jykevät maalaisvankkurit kahden
hevosen vetäminä ja ajaja puolinukuksissa penkillään. Tilavissa
vankkureissa oli laatikkoja, tynnyri, viljanpohtamiskone, muutamia
ruokasäkkejä, kimppu kuivaa, suolaista turskaa ja pakka jonkinlaista
karkeaa kangasta. Näky muistutti Punaketun mieleen ne tavarat, jotka
olivat seuranneet hänen korinsa mukana matkalla takalistoasutukselta
asemalle. Niissä vankkureissa hän oli ollut turvassa. Miksi ei
näissäkin? Ei ollut aikaa epäröintiin. Koirain äänet kuuluivat jo
meluten aukealla laidunmaalla. Äänetön loikkaus vankkureiden kulkiessa
ohi -- ja se oli kiivennyt pehmeästi vankkureiden perälaudan yli ja
kiertynyt kerälle pohdinkoneen alle, erään ruokasäkin taakse pois
näkyvistä.
Ennen kuin kaksi minuuttia oli kulunut, saapuivat koirat tölmäten
yli aidan tielle. Viidenkymmenen metrin päässä piilopaikassaan
Punakettu kuuli äkillisen muutoksen niiden äänissä, kun ne huomasivat
erehtyneensä. Kierrellen, kaarrellen, juosten edestakaisin ja yli aidan
toiselle puolelle, ne etsivät kadonneita jälkiä, vikisten hämmentyneen
pettymyksen vallassa. Tässä oli jälki, kevyt, mutta varma, keskellä
tietä. Ja tähän se loppui, ikään kuin Punakettu olisi saanut siivet
ja hypännyt ilmaan. Koirat, jotka tunsivat hyvin kettujen kepposet,
hajaantuivat nyt ja muutamat juoksivat yhtäälle, toiset toisaalle,
molempien aitojen harjaa pitkin ja myös etäisemmän aidan suuntaisesti.
Tällä tavoin niiden olisi lopulta varmasti pitänyt löytää jäljet --
mutta toiveessaan pettyneet koirat valtasi hämmästys.
Pian metsästysseurue tuli kiirehtien ja hyvin kiihtyneenä paikalle.
Jotkut ylistivät otuksen oveluutta, toiset sadattelivat koirien
typeryyttä, ja ihmettelevä puheensorina kävi yhä kovemmaksi. Mutta
sillä välin Punakettu, pieneksi keräksi kiertyneenä kulkeutui
viskuukoneen alla yhä edemmäs pois turman tieltä, joka oli ollut hänet
saavuttamaisillaan. Ja vihdoin nuo pahaenteiset äänet häipyivät hänen
korvistaan. Vielä kerran ketun kohtalo ja äly olivat yhdessä toimien
pelastaneet hänet.
Nelisen tuntia isot vankkurit kulkivat rämisten ja täristen eteenpäin
kiirettä pitämättä. Ja kaiken aikaa Punakettu makasi aivan hiljaa
kooten voimia. Se tahtoi päästä niin loitos kuin suinkin taitavasta
koiralaumasta ja hirmuisista helakanpunaisista metsästäjistä.
Lopuksi kuitenkin vankkurit seisahtuivat ja ajaja astui raskaasti
maahan. Kuullessaan hänen ryhtyvän hevosia irroittamaan -- toimitus,
jota se usein oli katsellut entisestä piilopaikastaan jollakin
syrjäisellä pellolla -- Punakettu kurkisti varovasti ulos. Se huomasi
vankkureiden seisovan keskellä avaraa, hyvin hoidettua karjapihaa.
Mutta noin kahdenkymmenen askeleen päässä oli puutarha, missä kasvoi
taajassa pensaita ja korkeita, puoleksi kuihtuneita kasveja -- ja
puutarhan takana se näki metsäsaran. Siellä olisi helposti saatavissa
lymypaikkoja. Hiljaa kettu pudottautui vankkurien perälaudalta. Ajaja,
iso mies, jolla oli hiekanvärinen parta ja leveälierinen olkihattu
päässä, sattui samalla hetkellä kääntämään päänsä ja nähdessään,
minkälaista matkustajaa oli kuljettanut, hän hämmästyksissään päästi
suustaan karkean kirouksen. Seuraavassa hetkessä Punakettu oli kadonnut.
Juostuaan puutarhan viinimarjapensaiden ja korkeiden koiruohoryhmien
läpi se pian saapui puiden luo, jotka muodostivatkin vain kaitaisen
metsävyön. Tämän takana oli aukea laidunkenttä, täynnä pieniä mäkiä
ja kumpuja, siellä täällä punaista, kaikessa rauhassa syövää karjaa.
Hyvin lähellä, aivan vastapäätä, laidunmaan toisella puolen Punakettu
näki kuitenkin vuoria. Niillä oli rosoiset, kallioiset hartiat, ja
mäntymetsä teki ne tummiksi -- hyvin tummiksi ja turvaisen näköisiksi.
Ja siellä, niin sanoi ketun sydän, oli se paikka, missä hänen piti
olla. Mutta niiden ja laidunmaan välissä oli hajanainen kylä, täynnä
vaaroja.
Hyvin varovaisena kettu kaarteli pellonliepeitä pitkin, peläten
näyttäytyä avoimella paikalla. Yksi tuosta punaisesta karjasta
huomasi sen kuitenkin ja tuijotti siihen harmistuneena, kunnes kaikki
muutkin kääntyivät ja tekivät samoin, laskien sarvensa maata kohden
ja vihamielisesti hiljaa äännähdellen. Tällaista huomaavaisuutta
Punakettu ei suinkaan halunnut, joten se heti suuttuneena peräytyi
metsään ja sivuutti siten laitumen. Sitten se tuli syvälle, rosoiselle
solalle, joka oli täynnä nuoria puita, rikkaruohoja ja villiviiniä
sekaisin. Ja sen toisella puolen oli kylän ensimmäinen talo. Tänne
kettu siis kätkeytyi ja makasi hiljaa, kunnes yö oli kunnollisesti
saapunut. Vihdoin, kun kylä oli käynyt hiljaiseksi ja useimmat
ikkunat pimenneet, kettu valmistautui matkalle, rohkeana mutta
varovaisena. Päästyään suoraan kylän läpi vievälle maantielle, joka
kulki samaan suuntaan, mihin kettukin halusi mennä, se seurasi tietä,
pysytellen sen keskivaiheilla, mihin haju ei tarttuisi. Kerran eräs
rakkikoira, joka tunsi kirpeän hajun tyynessä yöilmassa, hyökkäsi
ketun kimppuun vimmatusti haukkuen. Äänettömänä, mutta katkerana
kettu kuritti hyökkääjänsä niin kipeästi, että tämä pakeni takaisin
portaalleen äkäisesti luskuttaen. Mutta nyt rupesivat kaikki kylän
koirat haukkumaan, ja silloin Punakettu suuttuneena kiiti erästä kujaa
ylös, läpi puutarhan ja poikki takana olevien peltojen yhä pitäen
silmämääränänsä noita tummia vuorenhahmoja läntisellä taivaanrannalla.
Muutamissa minuuteissa kylän rakkien haukunta jäi jälkeen. Lopuksi
kettu meni matalan, solisevan puron yli, ja sitten alkoi maa kohota.
Kaikkialla ketun ympärillä oli villiä alusmetsää ja vanhoja puita,
ja pian se kapuili kivilohkareiden keskellä, jotka olivat terävämpiä
kuin kotoisen Ringwaakin kalliot ja kuin nurinniskoin sinne tänne
viskeltyjä. Vain kerran kettu pysähtyi -- kuultuaan jotakin pientä
vikinää puunjuurien keskeltä -- sen verran, että ehti siepata kiinni
metsähiiren, joka lievensi hänen pitkäaikaista nälkäänsä. Sitten
se ponnisteli eteenpäin yhä kiipeillen, kunnes se varhaisimmassa
harmaankeltaisessa läpikuultavassa päivänkoitossa saapui ulkonevalle
kallionkielekkeelle ja huomasi olevansa sydämensä toiveitten mukaisessa
erämaassa, mäkien ja kuilujen järeässä mylläkässä, minne koirat ja
helakanpunaiset metsästäjät eivät voineet päästä.