mustaan karhuun, joka liikkumatonna seisoi onkalossa tiheälehtisen
pyökkipuun alla. Punakettu ei voinut käsittää, miksi se ei paennut muun
maailman tavoin. Mutta poikettuaan sivullepäin se näki karhun takana
ylen uupuneina maassa pitkällään sen kaksi pentua. Silloin Punakettu
ymmärsi. Se oli ilmeisesti kuljettanut pentujansa pitkän matkaa,
noiden pikku eläväin juostessa, kunnes ne enää eivät jaksaneet juosta
askeltakaan edemmäksi. Ja nyt lakattuaan yrittämästäkin saada niitä
pystyyn ja vaatimasta niitä kulkemaan se odotteli tyynenä tuomiotansa,
isolla mustalla ruumiillansa suojaten niitä niin kauan kuin suinkin
liekkien rynnäköltä. Pakolaiset vyöryivät sen ohi molemmin puolin,
mutta se ei nähnyt niistä ketään, epätoivon jännittämät silmät vain
vilkuilivat edes takaisin kohisevan liekin ja pentujen maassa makaavien
ruhojen välillä.
Levottomana Punakettu huomasi, että hänen omat poikasensa alkoivat
hidastuttaa vauhtiansa ja kompuroida juostessaan, tarviten valppaan
emonsa kaiken yllytyksen, pysyäkseen vauhdissa. Hetkistä myöhemmin
se näki punaisen vilkkeen heijastuvan vedestä aivan edessään. Se
haistoikin vettä, ja haistettuaan sitä uupuneet pennutkin saivat
rohkeutta uuteen nopeaan vauhtiin. Vielä muutama sekunti, niin ne
olivat kaulaa myöten tuossa virkistävän viileässä vedessä, kaksi
pesukarhua aivan vierellään ja kaikenlaisia metsänasujamia huohottaen
ja loiskutellen ympärillä.
Niin suuresti kuin kettuperhe inhosikin vettä, se kuitenkin osasi
uida tällaisessa hätätilassa, ja Punakettu opasti sitä suurimmalle
majavanpesälle, rosoiselle risu- ja mutakuvulle, joka oli lähellä
lammikon keskustaa. Useimmat isoimmista eläimistä, karhut ja hirvet,
polkivat, loiskuttivat ja uivat kaikkialla, kokoontuen lammen
etäisimmälle rannalle. Muutamia lammikon yli riippuvia puunoksia
myöten ryömi metsäkissoja ja pari ilvestä, jotka pelkäsivät koskettaa
vettä, jota ne kammosivat. Kaiken sekasorron ja pelottavien äänten
keskellä majavat, jotka yleensä ovat arimmat villieläimistä, puuhasivat
kylmäverisinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota ympärillään rientäviin
kirjaviin laumoihin. Ne tiesivät, että pitkäaikainen kuivuus oli
paahtanut niiden asumusten katot taulaksi ja nyt ne kiireen vilkkaa,
mutta hyvässä järjestyksessä peittivät niitä lammikon pohjaliejulla. Ne
ainakin aikoivat olla suojattuina.
Nyt oli kuumuus äärimmillään, ja liekkien rätinä oli melkein
saavuttanut eläimet. Punakettu kuljetti perheensä ison majavanpesän
ympäri kauimpana olevalle puolelle, mutta vartioi itse paikassa,
mistä saattoi nähdä kaikki. Savu hulmahti nyt lammen pinnalle sakein
tuprahduksin, punaiset kipunat sähisten putoilivat siellä täällä
veteen, ja tulikielekkeet, jotka nuoleskelivat korkeita mäntyjen ja
kuusien runkoja, näyttivät kerrassaan hypähtävän ilmaan sytyttääkseen
palamaan puut yläpuolellaan. Koko kaakkoinen taivas muistutti nyt
valettua, hehkuvaa kuparimuuria, joka ulottui keskitaivaalle ja oli
syöksymäisillään maan päälle. Sitä vastassa viimeisenä toivottomana
varustuksena, joka jo alkoi horjua, seisoi mustana ja uhmaillen puiden
vedenrajassa oleva reunus.
Vihdoin tuo hauras varusmuuri sortui ja reuhtova tulimyrsky raivosi
valtoimenaan lammikon yllä. Tuskan ja pelon vallassa monet eläimet
polkivat toisensa veden alle. Toiset, jotka pelkäsivät uppoamista,
tappoi hellittämätön kuumuus. Kettuperheen jäsenet, jotka olivat hyvän
matkan päässä taajimmasta ja mielettömimmästä joukosta, upottivat
ruumiinsa vallan veden alle, nostaen hetken päästä kuonojansa,
voidakseen hengittää.
Punakettu itse päättäväisen uteliaana, olipa hätä millainen tahansa,
piti päätänsä vedenpinnan yläpuolella niin kauan kuin suinkin ja
sujahutti sen veden alle niin vähäksi aikaa kuin mahdollista, kärsien
kuumuutta, kunnes silmät tuntuivat kärventyneen ja sieraimet olivat
melkein rakoilla, jotta huomaisi kaikki mitä tapahtui. Se näki suuren
ilveksen, jonka turkki oli siinä määrin korventunut, että se näytti
tuskin puoleksikaan niin suurelta kuin tavallisesti, kiljahtaen
harppaavan kauas veteen, josta ei enää noussut. Toisten isojen
kissaeläinten se myöskin näki uivan vimmatusti ja kapuavan ylös tuosta
oudosta olopaikasta hirvien ja karhujen selkään, näiden kiinnittämättä
lainkaan huomiota oudon ystävällisiksi käyneihin taakkoihin. Eräs
suurenpuoleinen metsäkissa, joka oli pahasti kärventynyt, pääsi lopulta
majavan pesän huipulle, missä se kyyristeli muristen ja sylkien
liekkeihin, sillä välin kun tavalliset ja juovikkaat oravat parveilivat
sen ympärillä estelemättä. Sukelluksesta läpimärkänä sen tuuhea
turkki näytti vastustavan kuumuutta jonkin aikaa. Sitten tuli järki
sille avuksi, ja se hiipi jälleen veteen, silmät tuijottaen suurina
mielettömästä kauhusta.
Minuutissa tai parissa olivat liekit kiitäneet ympäri lammikon molemmin
puolin ja yhtyneet jälleen, ympäröiden veden kuohahtelevalla ja
kohisevalla tulimuurilla. Etäisemmälle rannalle kokoontunut eläinten
alhaiso hyökkäsi nyt ulvoen ja raivoissaan takaisin lammikon keskustaa
kohti, ja Punakettu valmistui huolekkaana viemään perhettään pois
riehuvan joukon tieltä. Mutta onnettomat olennot, jotka olivat liiaksi
yhteen sulloutuneet voidakseen uida, polkivat vain toisensa alas ja
useimmat niistä hukkuivat, ennen kuin pääsivät lammen keskelle. Isommat
ja vahvemmat selvisivät tietysti hengissä taistelusta, mutta monet
näistäkin sortuivat pian liekkeihin ja savuun. Niin oli Punaketun
pelkäämä hyökkäys täysin ehkäisty. Vain muutamat harhailijat pääsivät
keskustassa oleville majavan pesille, missä märästä liejusta kohosi
höyrypilviä.
Lammikko ei enää ollut täyteen ahdettu, vaan näytti melkein autiolta
hirveässä verenpunaisessa hehkussaan, sillä kaikki eloonjääneet
joko uivat keskuksen ympärillä, sukeltaen vähän päästä, estääkseen
päänsä palamasta, tai kyyristelivät muuten Punaketun tavoin tuon
suojaavan aineen alla. Viisaat majavat vain olivat täysin tyytyväisiä
vesimajojensa sisäpuolella, samoin kuin piisamitkin syvissä koloissaan
ja vesikko, joka piileskeli rämeisten, esiin työntyvien äyräiden alla.
Jonkin ajan kuluttua kuumuus tuntuvasti väheni, kun alusmetsä, oksat
ja pienemmät puut lammikon tuulenpuolisella rannalla paloivat loppuun
tuimassa tuulessa, joka jätti vain korkeammat puunrungot loimuamaan ja
lepattamaan puoleksi kuluneiden soihtujen lailla. Tuuli vei tietysti
osittain mukanaan kuumuuden suojanpuolisesta hehkuvasta alusmetsästä.
Vähitellen palokeskus siirtyi edemmäs ja hyppivät tulikiemurat
liikkuivat eteenpäin, jättäen jälkeensä sakeaa savua ja punaisena
hehkuvia hiilipuikkoja ja pylväitä pimeyttä valaisemaan.
Pensaitten jäännökset pitkin rantaa, joita vielä eloisan ilkeät
kipinät näykkivät, paksu sammal ja maatuneet lehdet, jotka mattoina
verhosivat metsän lattiata, kytivät hehkuvan turpeen lailla. Kuumuuden
vähitellen lientyessä monet eloonjääneet eläimet pyrkivät rantaan,
mutta epäonnistuivat, kun rantaäyräs poltti jalkoja. Liian viisaana
tuollaisia turhia yrittelemään Punakettu vei perheensä majavanpesän
katolle ja odotteli maltillisesti kamalan yön loppumista. Kuukausilta
tuntuvien tuntien jälkeen vihdoinkin tuo kamala hehku luoteisella
taivaalla alkoi hälvetä aamunkoiton lähetessä, ja puhtaita, keltaisia
ja vaaleanpunaisia viirejä pujahteli varkain tuon kauhean hävityksen
poikitse. Keskipäivällä, vaikka tuli yhä kulki kytien sammalessa ja
pistävä savu tuprusi sakeana joka puolella ja siellä täällä mustuneet
oinaanpeitset yhä kytivät oikullisina, olivat tuhotut puut kyllin
viileitä Punaketun viedä perheensä niiden lomitse, kun se huolellisesti
harkitsi kulkunsa. Ponnistellen oikealle käsin se tuli viimein, jalat
arkoina, kärventyneenä ja janon tukahduttamana ensimmäiselle alemmista
laitumista, joka nähtävästi oli ollut liian laaja liekkien mennä yli.
Laitumen toisella puolen oli puita, vielä vihreitä, varjokkaita,
vahingoittumattomia. Kuin hurmion vallassa riensivät ketut tuon mäkisen
ahon poikki ja syöksyivät suinpäin siunattuun vilpoiseen varjoon.
15. luku
PUNAISEN SAKSANHIRVEN NENÄKKYYS
Metsäpalon jälkeen saapuivat pitkät, liottavat sateet, jotka
sammuttivat kytevän sammalen ja puunkannot, täyttivät purot ja lammet,
palauttaen toivon ja elämänilon Ringwaakin maahan. Mutta se jätti
jälkeensä hirmuisen mustan arven yli maiseman, kallionharjanteen
ylemmille rinteille, ulottuen alempana sijaitsevien järvien tienoolta
kaiken matkaa, aina viljelemättömään Ottanoonsis-laaksoon asti. Se oli
arpi, jota vasta toisiaan seuraavat keväät parantaisivat pensaiden,
ruohojen ja lehtien palsamilla, vaikka kahden sukupolven työ tuskin
kykenisi sitä poistamaan. Punakettua asia suututti, koska laaja
ja rikasantiminen pyydystysalue nyt oli turmeltu. Pieni niitty ei
kumminkaan ollut kärsinyt korvaamatonta vauriota, sillä siellä ei
kasvanut pensaita tulenruoaksi ja siten eivät ruohojen juuret olleet
kokonaan palaneet. Heti sateiden jälkeen nousi niitylle yltyleensä
nuori, veres ruohopeite puron rannalta metsään saakka, ja se loisteli
jalokiven kaltaisena, ainoana nuoren, vihreän elämän merkkinä
mustuneella, hävitetyllä, avaralla alueella.
Punakettu perheineen palasi niityn yläpuolella olevalle pesälle ja
löysi sen turmeltumattomana. Sitä ympäröivä hävitys teki sen todella
vain huomiolta ja hyökkäykseltä turvatummaksi. Muutamien lähiviikkojen
aikana poikaset, jotka nyt olivat emonsa kokoisia ja mieleltään hyvin
tuntuvasti isänsä lailla itsenäisiä, hajaantuivat, tullakseen toimeen
omin neuvoin, ja helpotuksen tuntein Punakettu lyöttäytyi takaisin
niihin elämänsä mieluisiin tottumuksiin, joita sillä ennen poikasten
tuloa oli ollut. Se vieraili nyt maataloissa useammin kuin ennen,
koska tiesi sekasikiökoiran kadottaneen kaiken mielenkiintonsa ajoon
toverinsa, mustanvalkoisen sekarotuisen, kuoleman jälkeen. Se tähysteli
varovaisesti ympärilleen, välttääkseen joutumasta yhteen Jabe Smithin
kanssa. Mutta muun väestön ja heidän omaisuutensa suhteen se empimättä
käyttäytyi liian vapaasti. Kerran tosin sekasikiö keksi hänen tuoreen
jälkensä ja seurasi sitä jonkinlaisella entisajan innolla. Mutta kun
Punakettu leikkiin kyllästyneenä pyörsi ympäri, näyttäen hampaansa
ryhtyäkseen vastarintaan, niin koira muisti jonkin tärkeän, talossa
toimitettavan asian ja riensi huolehtimaan siitä.
Ison ketun jokapäiväinen elämä oli nyt jonkin aikaa vailla seikkailuja,
vaikkakin se hänestä itsestään oli täynnä loputonta mielenkiintoa. Sen
herruus, missä se tuli kysymykseen, oli niin varma ja tunnustettu, ja
se tunsi niin hyvästi vanhat vihollisensa, että tavallinen varovaisuus
riitti sitä turvaamaan. Tosin se tällä elämänuransa asteella tarvitsi
kaiken sen ymmärryksen terävyyden, mitä luonto ja Punaketun oivalliset
esi-isät olivat sille niin auliisti antaneet, sillä sen varmat voitot
kaikenlaisissa tiloissa olivat täyttäneet sen mielen itsetietoisella
ylpeydellä, joka usein osoittautuu ansaksi omistajalleen.
Syyskuun viimeisellä viikolla eräänä iltana auringonlaskun aikaan
Punakettu juuri oikoi jäseniään mielihyvin, torkuttuaan katajapensaan
alla, kun näki suuren, korkeasarvisen punaisen saksanhirven seisovan
noin kymmenen jalan päässä ja tuijottavan ilmeestä päättäen
vihamielisen uteliaasti. Nyt oli kiima-aika, jolloin -- sen Punakettu
tiesi -- saksanhirvet aina haastoivat riitaa. Mutta se tiesi myös,
että tuolla kauniilla, ylpeännäköisellä eläimellä ei voinut olla
mitään syytä riitaan hänen kanssansa. Huolettomasti se sen tähden
lakkasi venyttelemästä, istahti sitten takakintuilleen ja töllisteli
vierasta varsin hyväntahtoisesti. Kettu varsin hämmästyikin, kun
saksanhirvi, nähtävästi vihoissaan siitä, että tuo pieni punainen eläin
katajapensaan luona ei näyttänyt pelkäävän, yhtäkkiä hypähti Punakettua
kohti kauniin ja ylevän hurjana ja suuntasi terävät etukavionsa kettua
kohti.
Ei olisi Punakettu pahemmin hämmästynyt, jos joku noista isoista,
mustista mäenrinteen puunkannoista olisi hyökännyt hänen kimppuunsa.
Mutta hämmästys ei saanut sitä ymmälle. Salamana se livahti syrjään,
ennen kuin murhaava kavio laskeutui. Suuttunut saksanhirvi ajoi sitä
takaa, ponnahdellen suuren pallon tavoin ja yhä uudelleen hyökäten
pientä sutihäntäistä elukkaa kohti, joka niin notkeasti sen edessä
väisteli. Joka kerta epäonnistuessaan se kävi yhä vihaisemmaksi, mutta
vihdoin, rajujen ponnistustensa hengästyttämäna se pysähtyi ja suuret,
punaiset kyljet kohoilivat taajaan. Epävarmana se tuijotti Punakettuun
hetken, sillä välin kun kettu istahti kintuilleen kymmenen metrin
päähän ja tuijotti vastaan tyynin, välinpitämättömin ilmein. Sitten --
huomaten nähtävästi erehtyneensä -- tuittupäinen eläin pyörsi sirosti
ympäri ja asteli pois niityn poikki.
Mutta eipä se vain niin helposti päässyt tiehensä. Veri kiehui
Punaketun suonissa. Hyökkäys oli ollut aiheeton ja aivan mieletön.
Kettujen ja hirvien kesken oli aina vallinnut jonkinlainen
tavallisuudesta poikkeava rauha, niiden harrastukset kun eivät millään
tavalla olleet ristiriidassa keskenään. Punakettua halutti saada
tuo ylpeä eläin kärsimään tuhmanrohkeudestaan. Poiketen heimonsa
tavoista se nyt hiipi nopeasti eteenpäin -- kuten koira tekisi tai
susi ollessaan tekemisissä hirven kanssa -- ja näykkäsi kipeästi
saksanhirveä takajalkaan.
Syvästi loukkaantuneena saksanhirvi pyörsi ympäri ja ponnahutti kavionsa
julkeata hyökkääjäänsä kohti. Mutta Punakettu oli jo poissa sen
ulottuvilta. Parin turhan hyökkäyksen perästä se luopui yrityksestään
ja asteli taas ylevänä pois puuhiinsa sellaisin ilmein, kuin olisi
tuuminut, että ketut, jos sellaisia oli olemassa, olivat aivan hänen
huomionsa ulkopuolella. Mutta tuskin se oli kääntynyt, kun jälleen
tunsi Punaketun pitkät, kostavat hampaat takajalassaan.
Silloin tuskasta raivostunut saksanhirvi kääntyi vielä kerran. Mutta
tällä erää se teki vain yhden yrityksen tavoittaakseen ketterän
vastustajansa. Sitten se seisoi ja silmäili Punakettua ravistellen
komeita sarviansa ja polkien maata teräväsärmäisillä etukavioillaan.
Sen jälkeen Punakettu juoksi sen ympäri puolisenkymmentä kertaa eri
puolilta tietä sokaisevan nopeissa ympyröissä, joka sai tuon korkean
eläimen alinomaa käännähtämään hermostuneesti, ollakseen päin kettua.
Vihdoin kettu syöksyi sen luo niin ovelasti, että sai taas näykätyksi
sen takajalkaa. Nöyryytettynä saksanhirvi teki nyt hurjan hyppäyksen ja
lähti tiehensä pitkin loikkauksin, poikki niityn, yli puron ja toisella
puolella kasvavien korventuneiden puiden lomitse.
Tämä oli voitto, joka saattoi paisuttaa Punaketunkin sydäntä ylpeydellä
-- ja sen puoliso oli kaikkea tätä katsellut pesänsä suulta. Ainoa
tehtävä, mikä voittajalle nyt luonnollisesti ja ketun tapojen mukaan
kuului, oli olla tyytyväinen sellaiseen voittoon. Mutta Punakettu
halusi kostaa. Se oli lisäksi oppinut aika paljon koirien sitkeästä
jälkien seuraamisesta noina päivinä, jolloin ajokoira ja sekarotuinen
olivat sitä ahdistaneet. Ajokoiran tapaan se sen tähden lähti ajamaan
takaa pakenevaa saksanhirveä, seuraten sitä metsän alastomien
raunioiden lävitse.
Hyvin pian saksanhirvi aikaisempien ponnisteluittensa hengästyttämänä
pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Tuokiossa se huomasi matalan, punaisen
olennon, maha maata hipoen ja raajat ojossa tulevan hyvin nopeasti
kohti mustuneitten kantojen lomitse. Kauhun valtaamana se juoksi
eteenpäin taas, kunnes takaa-ajaja oli poissa näkyvistä. Sitten se
jälleen pysähtyi hengähtämään juosten takaisin vähän matkaa heimonsa
tavan mukaan, painuen maahan, kasvot vaaraan päin. Mutta niin pian
kuin se näin oli asettunut kylkien kohoillessa ja hienojen sieraimien
laajetessa, tuli punainen ahdistaja jälleen näkyviin, seuraten sitä
leppymättömästi. Sydän halkeamaisillaan kiusattu saksanhirvi hypähti
jaloilleen ja lähti taas pakenemaan puunrunkojen lomitse.
Kun tämä oli uudistunut kaksi tai kolme kertaa lyhenevin väliajoin
pakolaisen tuskan lisääntyessä, poikkesi ajo palaneiden puiden keskeltä
vahingoittumattomaan metsään. Punaketun verrattain huonon jäljillä
kulkemiskyvyn takia olisi saksanhirvi täällä ollut voitonpuolella, jos
olisi ollut virkku. Mutta sen sijaan se nyt oli äärimmäisen uupumuksen
vallassa. Kun se kerran oli kunnialla päässyt lehtiverhon suojaan,
pysähtyi se, kykenemättä juoksemaan askeltakaan edemmäksi. Sen jalat
vapisivat niin, että ne töin tuskin kannattivat sitä, mutta se kääntyi
ja ryhtyi vastarintaan, valmiina taistelemaan viimeistä kertaa tuota
salakähmäistä vihamiestä vastaan, jonka niin päättömästi oli haastanut
tappeluun.
Hetkinen vielä, ja Punakettu saapui paikalle. Saksanhirvi hyökkäsi
raivoisasti sitä kohti, mutta kettu pysytteli ulottuman ulkopuolella,
kaarrellen ja arvioiden tilannetta. Sitten se istahti noin
parinkymmenen jalan päähän ja silmäili tyynesti onnetonta saksanhirveä.
Se huomasi pullistuneet silmät, kiihtyneet sieraimet, kohoilevat
kyljet ja vapisevat polvet. Voitto oli todella täydellinen, kosto
varmasti taattu. Se ei oikein ymmärtänyt, mitä muuta piti tehdä. Eläin
ei ollut tapettu, vaikkakin oli voitettu, eikä Punakettu lainkaan
halunnut antautua loppukahakkaan noita epätoivoisia kavioita vastaan.
Tässä uudenlaisessa ajossa ei ollut ajatustakaan saaliinhausta, vaan
loukkauksen sovittamisesta.
Vihdoin, joskin hiukan epäröivästi, Punakettu nousi, nuoli huuliaan,
heitti viimeisen voitokkaan silmäyksen masennettuun viholliseensa
ja juosta hölkytteli pois alusmetsän läpi pyydystämään hiiren tai
kaniinin. Saksanhirvi tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia ja
laskeutui sitten maahan vihdoinkin tointuakseen.
16. luku
VIHOLLISEN KÄSISSÄ
Sillä välin, aina metsästäjien nolaamisesta ja mustanvalkoisen
sekarotuisen kuolemasta saakka, Punaketun maine oli kasvanut
uutisasukkaiden keskuudessa. Harvat tietysti olivat sen nähneet, mutta
kaikki olivat kuulleet siitä ja olivat valmiit kertomaan enemmän tai
vähemmän todenperäisiä juttuja sen taitavista ja rohkeista urotöistä,
samoin kuin sen tavattomasta koosta ja huomattavan kauniista väristä.
Lukemattomia tarinoita oli liikkeellä siitä, kuinka sitä turhaan oli
yritetty ampua tai saada ansaan. Ja vähitellen oli käynyt niin, että
jokainen onnistunut haukan tai pöllön, näädän tai metsäkissan ryöstö
pantiin tuon pelätyn punaisen seikkailijan laskuun. Hyvä juttu sai
kymmenkertaisen mielenkiinnon, jos Punakettu tehtiin sen sankariksi.
Niin toimelias ja uupumaton kuin se olikin, olisi sen pitänyt kyetä
olemaan yhtaikaa kymmenessä paikassa, voidakseen suorittaa puoletkaan
siitä, mitä sen ansioksi luettiin.
Miten olikaan, ei asutuksella ollut ehkä puoltakymmentä henkeä, jotka
olisivat voineet kerskailla todella nähneensä tuon kuuluisan ketun, ja
oli vain kaksi, jotka tosiaan tiesivät siitä paljon. Nämä kaksi, tuon
kohtalon oikun tai yhteenkuuluvaisuuden takia, joka huvikseen vetää
määrätyt olennot usein toinen toisensa tielle, olivat tietysti Jabe
Smith ja Poika. Mielenkiinto veti Punakettua Pojan luo. Pelko veti
häntä Jabe Smithin puoleen.
Kun se sattui Jabe Smithin jäljille, pakotti kiihkeä levottomuus sitä
tavallisesti seuraamaan niitä, jotta saisi varmuuden siitä, ettei tuo
salaperäinen mies sitä seurannut. Kolme tai neljä kertaa oli takaliston
erämies kääntynyt äkisti ympäri, tuntiessaan terävät silmät itseensä
kiinnitetyksi, ja ennättänyt vain vilaukselta nähdä punaisen olennon
katoavan tiheikköön. Hän alkoi lopulta tuntea, että tässä välttelevässä
silmälläpidossa oli jotakin kamalaa, jotakin selittämätöntä
vihamielisyyttä, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta. Pelko Punaketun
sydämessä näytti herättävän vastaavan, melkein sukulaistunteen sen
ihmisvihollisen rinnassa.
Poikaa seuratessaan Punakettu sai aivan toisenlaisen kokemuksen,
sellaisen, joka säännöllisesti sai sen hämmästymään ja kiihoitti
uteliaisuuden äärimmilleen. Ovelasti seurattuaan Pojan jälkiä puolisen
tuntia hiljaisten, auringon täplittämien puiden lomitse se saattoi
yhtäkkiä tavata harmaan, liikkumattoman olennon, -- joka ketun silmissä
ei suuresti eronnut kannosta -- istuvan kannon luona tai puunrunkoa
vasten nojaten.
Jäykistyen paikalla yhtä liikkumattomaksi se silmäili tätä salaperäistä
olentoa levottoman epäluuloisena ja tarkasteli häntä erittäin
tutkivasti. Kun se sai katseensa tuohon hahmoon kiinni ja erotti
yksityiskohdatkin (tapaus, joka eläimistä näyttää tuntuvan vaikealta,
kun on kysymyksessä liikkumattomat esineet), niin se kävi yhä enemmän
Poikaa muistuttavaksi. Mutta sehän tunsi niin hyvin Pojan liikkeellä
ollessa, ja tässä aivan hievahtamattomassa olennossa, joka oli
liikkumaton kuin kivi, oli sen mielestä aina jotakin salaperäistä
ja pelottavaa. Sen järkkymättömyys kesti aina lopuksi kauemmin kuin
ketun. Silloin Punakettu liikahti muutaman askeleen, silmäillen
edelleen tuota harmaata hahmoa ja yrittäen ymmärtää sitä paremmin,
tarkastellessaan sitä toiselta taholta. Kiertäen ympäri hiljalleen ja
vetäytyen yhä lähemmäksi se pian joutui tuulta vasten ja vainusi oudon,
liikkumattoman olennon hajun. Tämä oli lyhyen näytöksen loppu. Ketun
kuonon todistus näytti hänestä aina selvemmältä ja ratkaisevammalta
kuin silmien. Se alkoi verkalleen poistua, arvokkaasti ja täysin
tyynesti, kunnes eteen sattui joku sopiva kanto tai pensas, joka peitti
harmaan olennon näkyvistä.
Silloin se pyyhälsi tiehensä ja katosi silmänräpäyksessä, jättäen
kaiken arvokkaisuuden sille paikalle. Ja viikkoon tai kahteen ei
Pojan latu lainkaan vetänyt sitä puoleensa. Mutta epämääräisesti se
tajusi, että Poika oli pitänyt käsissään hänen henkeänsä monta kertaa
eikä sen tähden ilmeisesti voinut olla hänen vihamiehensä, kuten Jabe
Smith. Kaukana siitä, että ketun ovelat, tuumivat aivot silti olisivat
luottaneet yhteenkään ihmisolentoon, olipa tämä näköjään kuinka
vaaraton tahansa.
Syksyn kuluessa Jabe Smithin päähän pälkähti, että hänen
erämiesmaineellensa oli sopimatonta antaa kavalan ja rohkean ketun
kauemmin voitonriemuisena uhmailla pyssyä, koiraa ja satimia. Saatuaan
kaikki viljansa latoihin ja samalla hiukan joutoaikaakin hän päätti
vakavasti asettaa järkensä tuon eläimen kavaluutta vastaan, ennen
lepäämättä, kuin voitto oli hänen.