kuutamossa, tutkistellen itse jälkien salaisuuksia. Ja joskus, vaikka
ei aina, Punakettu nuorten seikkailijoiden tietämättä asetti myös oman
pyydystelynsä aivan heidän läheisyyteensä. Useammin kuin kerran todisti
lopputulos Punaketun viisautta. Eräänä päivänä, kun se rikkaruohistossa
väijyi kaniinia, jota se jostakin syystä odotteli edessään olevalle
kulkutielle, se näki ison pesukarhun juoksevan ohi varpaisillaan, ja
sen suuret, tummat, uteliaat silmät kurkistivat jokaiseen varjoisaan
paikkaan. Ne äkkäsivät paikalla Punaketun, vaikka tämä luuli olevansa
piilossa. Ja Punakettu tiesi tulleensa huomatuksi nähdessään pesukarhun
ilmeen muuttuvan; noiden kummallisten, levottomien silmäterien äkkiä
supistuessa. Pesukarhu juoksi kuitenkin eteenpäin niin kuin ei mitään
olisi huomannut, eikä Punakettu liikahtanutkaan. Kumpikin tunsi
toisensa sangen hyvin ja kumpikin kunnioitti mitä syvimmin toisen
urheutta taistelussa. Kummallakaan puolella ei ollut halua sekaantua
toisten asioihin. Jos niiden olisi pitänyt tapella, olisi Punakettu
epäilemättä suoriutunut voittajana, mutta ei ilman tuntuvia arpia.
Sillä koko sen nopea äly olisi tarvittu voiman ja rohkeuden lisäksi
takaamaan sille voiton niin pelottavasta vastustajasta kuin iso
pesukarhu on.
Kymmenkunta askelta emonsa jäljessä juoksi kolme pikku pesukarhua,
jotka nähtävästi kiirehtivät tavoittamaan sitä. Ne eivät nähneet
Punakettua, ja Punakettu puolestaan silmäili niitä aivan sivumennen.
Se ei suonut itsellensä ajatustakaan siitä, kuinka maittava herkkupala
yksi noista lihavista pikku poikasista olisi. Toisesta silmäkulmastaan
se kuitenkin heitti terävän katseen kulkutielle huomatessaan, että
pesukarhuemo oli kääntynyt ja katseli taaksensa, varmistuakseen siitä,
että iso kettu kunnioittaisi sitä äänetöntä aselepoa, joka heidän
välillään vallitsi.
Niin pian kuin nuorten pesukarhujen parvi oli mennyt ja kadonnut
emoineen alas kulkutietä, tulla tallusteli taas uusi kirkassilmäinen,
juovikasnaamainen, kiverähäntäinen pienokainen. Se ei pitänyt mitään
kiirettä eikä näyttänyt välittävän rahtuakaan siitä, kuinka kauaksi
muu perhe pääsisi edelle. Se maleksi eteenpäin nuuskien siellä täällä
eikä nähtävästi lainkaan ajatellut erämaan monia vaaroja. Se saattoi
olla vain tuhmanrohkeata mielettömyyttä poikasen puolelta tai myöskin
vahvaa luottamusta emon kykyyn suojella pitkänkin matkan päästä. Mutta
siltä näytti tosiaankin puuttuvan sitä terveellistä varovaisuutta, joka
niin suuresti auttaa metsän nuorta asukasta pääsemään täysikasvuiseksi.
Punakettu rypisti mustaa kuonoansa sellaista uhkarohkeutta nähdessään,
mutta ei ajatellutkaan ahdistaa varomatonta taivaltajaa.
Mutta tuskin oli pieni pesukarhu päässyt ohi, kun Punakettu huomasi
yhden omasta, masentumattomasta poikueestaan hiipivän nopeasti sen
jäljissä. Se oli suurin pennuista, erikoisen luja ja kaunisrakenteinen
poikanen, joka jonakin päivänä kai kilpailisi isänsä kanssa koossa ja
voimassa. Mutta sillä ei ollut lainkaan isänsä viisautta, muutenhan se
ei olisi seurannut kokonaisen pesukarhuperheen jälkiä. Punakettu oli
raivoissaan nähdessään tällaista sokeata, päätöntä uhkarohkeutta. Se
tiesi seuraavassa hetkessä saavansa käydä veristä ja tuiki hyödytöntä
taistelua ison pesukarhun kanssa -- ehkäpä sen puolisonkin kanssa. Tätä
se ei voinut sallia.
Syöksyen piilopaikastaan se seisahtui poikittain tielle ja loi
moittivan katseen mielettömään pentuun. Katse ja asento, johon liittyi
hiljainen murina, ilmaisi kyllin selvästi poikaselle kaikki, mitä
sen tarvitsikin tietää. Nyrpeissään ja empivänä poikanen peräytyi,
pyörsi ympäri ja juosta hölkytti vastahakoisesti kotiinpäin,
luultavasti vakuutellen itselleen, että isällä oli jokin salainen syy
sekaantumiseensa. Kun se oli kadonnut näkyvistä, käänsi Punakettu
päänsä ja huomasi ison pesukarhun juuri häviävän toiseen suuntaan. Se
oli tullut takaisin etsimään vitkastelevaa jälkeläistänsä.
Joitakin päiviä myöhemmin toinen noista kärkkäistä pennuista, joka
lähti ulos auringonlaskun aikaan yksin kulkeaksensa jäljillä, sekaantui
uhkayritykseen, joka oli sille ylivoimainen. Kallion alta, pienen,
ruohoisen, jyrkkärinteisen metsäaukion reunalta, minne punakeltainen
valo vuoti runsaana harvojen puunlatvojen lomitse, ketunpoikanen
oli löytänyt murmelin kolon. Hyvin ylpeänä ja kunnianhimoisena se
kyyristelihe sen vierellä kuin kissa ja odotteli, että pesän asukas
tulisi ulos.
Muutaman minuutin päästä tulikin juro murmeli, jolla oli kiihkeä
ruokahalu ja joka lähti ulos haeskelemaan veretöntä yrtti- ja
juuri-illallistaan. Samalla hetkellä, jolloin murmeli tuli esille,
tuo tuhmanrohkea nuori kettu hyökkäsi sen kimppuun, toivoen saavansa
helposti ja nopeasti voiton. Mutta murmeli ei joutunut hituistakaan
ymmälle. Sen vanttera, ruskea ruumis, aika lihava ja velton näköinen,
olikin itse asiassa kasa voimakkaita lihaksia. Sen pitkät, jyrsivät
hampaat, teräväreunaiset kuin meisseli, olivat hyvin mahtavia aseita.
Ja sen lujassa pikku sydämessä ei ollut pisaraakaan arkaa verta.
Päästäen vihaisen, viheltävän vikinän se kääntyi tuimasti hyökkääjäänsä
päin ja tarttui rankaisevin ottein sen kaulaan.
Nuori kettu hämmästyi ja päästi otteensa irti, kiljahtaen kerran
oudon tuskan vallassa. Mutta se oli urhea ja tarttui uudestaan ja
paljon tehokkaammin kiinni. Se puri puremistaan, vaikeasti haavoittaen
vastustajaansa, samalla kun tämä tyytyväisenä saamaansa otteeseen
verikoiran lailla yhä raateli. Jonkin aikaa nuo kaksi suomivat
toisiaan ruusuhohteisessa ruohossa pesän edessä -- kokemattoman pennun
epätoivoisesti ponnistellessa ja nopeasti uuvuttaessa itsensä loppuun,
kun taas vanha viisas murmeli taisteli rauhallisesti, hengästymättä.
Minuutti tai pari vielä, ja pikku kettu olisi ollut murmelin armoilla
hämmentyneenä ja uupuneena. Mutta juuri tällä ratkaisevalla taistelun
hetkellä, kun voitto jo oli murmelin ulottuvilla, se hellittikin
otteensa, tempautui vapaaksi ja kiiti ruskeana viiruna koloonsa.
Vanhan tappelijan kylmät ja valppaat silmät olivat huomanneet
Punaketun hiipivän nopeasti ja salaa ylös metsäaukion ruohoista
reunaa pitkin jälkeläisensä avuksi. Sangen hyvin Punakettu tunsi
murmelin urhoollisuuden eikä ollut tyytymätön siihen tappeluun, johon
poikanen oli ryhtynyt. Hyväksyvästi se nuoli haavaa ja istahti sitten
maahan reiän viereen vahtiakseen, kunnes murmeli jälleen tulisi ulos.
Punakettua halutti kyllä kostaa poikasensa saaman tappion puolesta ja
samalla saada päivällinen lihavasta murmelista.
Mutta se odotti turhaan. Tämä murmeli oli kokenut ja taitava. Noin
kahdeksan tai kymmenen jalan päässä tiheän rikkaruohomättään takana,
joka kasvoi erästä kantoa vasten, sillä oli toinen sisäänkäytävä
asuntoonsa. Täällä, kuono vain ulos pistettynä, se itse vahti
Punakettua liikkumatta ja kärsivällisenä. Hyvän puolituntisen Punakettu
vartioi edellistä reikää, murmelin kurkistellessa ulos toisesta.
Ja värikäs auringonlasku häipyi kasteisen metsänhämyn harmauteen.
Kyllästyneenä toimettomuuteen Punakettu lähti pois uuteen ja vähemmän
yksitoikkoiseen etsintään. Murmeli pysyi sisällä vielä vähän aikaa,
tuli sitten turvallisesti esille ja lähti vaarattomaan puuhaansa,
olematta kenenkään muun vihamies kuin ruohon ja lehtien.
Kesän sivuuttaessa parhaat päivänsä hiipi yli koko Ringwaakin maan
ankara ja varsin tavaton kuivuus. Viikkokausiin ei satanut lainkaan, ja
kaiken päivää hellittämättä paahtava aurinko imi kosteuden puoleensa.
Virrat kuivuivat ja asutuksen kaivot kävivät niukka- ja sameavetisiksi;
metsälammet kuivuivat, jättäen sijalleen siivottomia, maassa matavia
rikkaruohosotkuja ja rumia, vaahdon peittämiä liejupaikkoja. Tämän
liejun alle ennen sen kuivumista vesihyönteiset, toukat ja pienet
nilviäiset hautautuivat epätoivon vallassa. Monet sammakot seurasivat
tätä olosuhteisiin viisaasti mukautuvaa esimerkkiä, kun taas toiset
uskaliaammat ja kärsimättömämmät lähtivät vaivaloisille retkille,
etsien lähteitä, joita kuivuus ei voinut ehdyttää.
Alhaalla laaksossa pellot, jotka vielä äsken olivat olleet kirkkaan
vihreät viljoineen, saivat kalpean harmahtavia keltaisia laikkuja
ja viiruja. Vaahterat, poppelit ja koivut metsäisillä ylänkömailla
alkoivat pukeutua syksyn väreihin paljon ennen aikojaan -- mutta niissä
oli himmeätä tummuutta läpitunkevan ja läpikuultavan syysloiston
sijasta. Vain isot palsamipoppelit, jalavat ja vesisaarnet, jotka
kasvoivat pienen järvijonon rannoilla kaukana alhaalla laaksossa ja
tunkivat juurensa syvälle kosteuteen, säilyttivät vihreytensä ja
uhmailivat paahtavaa taivasta.
Tämän elottoman luonnon tuskasta kärsi yksimielisenä metsän koko
turkillinen ja höyhenpeitteinen asujaimisto. Tukahduttava ja
elämää kuihduttava ilma ikään kuin tylsytti niiden hermot. Niitä
rasitti ainainen epämääräinen huoli, eivätkä ne voineet sanoa, mikä
niitä oikein vaivasi. Niiden vanhat toimet ja askareet menettivät
viehätyksensä. Ne kävivät ärtyisiksi, kostonhaluisiksi ja toraileviksi.
Sen sijaan että kukin olisi pitänyt huolta omista asioistaan ja
hiljaa siirtynyt pois toisen tieltä, ne mieluummin poikkesivat pois
omalta tieltänsä puolustamaan oikeuksiansa. Ja niin käytiin useita
tarpeettomia taisteluita, ja verisiä kahakoita syntyi siellä, missä
ennen oli vallinnut viisas suvaitsevaisuus ja toisten oikeuksien
kunnioittaminen.
Eräiden eläinten suhteen tämä liiaksi kiihtynyt hermostuneisuus
todella kehittyi jonkinlaiseen hulluuteen saakka, kunnes ne juoksivat
silmittömästi ja hyökkäsivät sokeasti olentojen kimppuun, joiden
vihaa ne eivät voineet toivoakaan kykenevänsä vastustamaan. Niinpä
karhu, joka kulkea löntysteli äreänä etsimään rypemispaikkaa jossakin
vähiin kuivuneessa puron lätäkössä, kohtasi punasilmäisen, avokitaisen
vesikon, joka nuolena syöksyi sen kuonoa vastaan mielettömän raivon
puuskassa. Tuo pieni raivohullu pysyi tarrautuneena ison eläimen
pehmeään turpaan, kunnes joutui ruhjotuksi ja revittiin palasiksi.
Sitten karhu loukkaantuneena ja raivoissaan kiiruhti eteenpäin
purolle kaivaakseen verta vuotavan kuononsa märkään liejuun, jotta
myrkky imeytyisi pois ja tuska helpottaisi. Kun karhun veri ei ole
kovin herkkä tuollaisille myrkyille, oli se pian aivan toipunut tuon
kummallisen hyökkäyksen vaikutuksesta. Mutta jotkut muut eläimet
olisivat vastaavassa tapauksessa luultavasti saaneet hyökkääjästä
raivotartunnan.
Toinen esimerkki noista onnettomista, kaikkialla saloilla näkyvistä
vaikutuksista sattui tähän aikaan Pojalle. Tapansa mukaan hän kulki
hiljaa, vanhaa sammaleista metsätietä pitkin, kirkkaitten silmien
tähyillessä jokaista pikku seikkaa tuossa siimeksisessä maailmassa, kun
näki pienen keltaisen näädän juoksevan suoraan itseään kohti. Poika
pysähtyi silmänräpäyksessä ja jäykistyi liikkumattomaksi kuin kanto
ja odotti sangen uteliaana, nähdäkseen mitä näätä aikoi. Kauan hänen
ei tarvinnutkaan olla epätietoinen. Ennen kuin hän ehti todeta, mitä
tapahtui, se pieni, käärmemäinen eläin tavoitti hänen jalkansa, ja
hampaitaan kiristellen, hehkuvin silmin syöksyi suoraa päätä ylös hänen
säärtänsä pitkin. Se oli jo melkein päässyt Pojan kurkun kohdalle, joka
ilmeisesti oli sen päämäärä, ennen kuin Poika tointui siihen määrin,
että saattoi lyödä kätensä iskulla sen maahan. Salamannopeasti se oli
kuitenkin jälleen hänen kimpussaan niin myrkyllisen ilkeänä, että
Pojan tavallisesti lempeä sydän täyttyi raivolla. Kun hän uudelleen
heitti sen maahan -- tällä kertaa kaikin voimin -- hypähti hän samalla
eteenpäin ja polki näädän jalkojensa alle sen maassa ollessa. Tuntien
julmaa tyydytystä, joka ihmetytti häntä itseänsäkin, hän survoi
mielettömän elukan hengiltä korkonsa alla. Tuossa tapauksessa oli
kuitenkin jotakin pelottavaa ja kamalaa, niin että se pilasi muutamiksi
päiviksi Pojan mielenkiinnon erämaahan. Kuivuuden ilkeän lumouksen
aikana metsä kadotti häneen nähden herttaisen tuttavallisuutensa.
Eräänä paahtavan kuumana aamuna, jonkin verran myöhemmin, kun
"keltaisen janon" kirous oli levännyt mailla viikkokausia, Punakettu
katsellessaan katajapensaan varjosta näki ison piisamin kiipeävän
kuivuvan puron rannalle ja kulkevan suoraan niityn poikki syvää
metsää kohti, missä ketun mielestä millään piisamilla ei ollut mitään
tekemistä.
Punakettu silmäili sen harhailevaa kulkua epäluuloisena. Se ei
pitänyt sellaisista eläimistä, jotka menettivät arvostelukykynsä ja
toimivat vastoin luonnon tarkoitusta. Sitten se suuttui ja hämmästyi
nähdessään poikueensa ison, yltiöpäisen, tuhmanrohkean jäsenen ryömivän
ulos pesästään ja hiipivän varkain ja varovasti alas, pidättääkseen
lähenevän piisamin. Nuori kettu käytti tietysti nytkin kaikkia
varokeinoja visusti pysyäkseen salassa, piileskellen ruohomättäiden
takana ja ryömien maha maata myöten. Mutta piisami keksi sen. Ja sen
sijaan, että olisi pakokauhuisena syöksynyt takaisin purolle se tuli
oikopäätä tuimana kettua kohti.
Punakettu huomasi piisamin tulleen hulluksi ja oivalsi, että yksikin
ainoa myrkyllinen puraisu voisi koitua tietämättömän nuoren vastustajan
tuhoksi. Punaisena viivana se jätti sijansa ja kiiti niityn poikki,
lähestyen piisamia takaa sivultapäin. Niin kiihkeitä olivat nuo kaksi
lähestyessään toisiansa, etteivät edes huomanneet Punaketun tuloa.
Tuokio vielä, niin ne olisivat olleet kiinni toistensa kurkussa, eikä
mikään muu kuin ihme olisi voinut pelastaa ketunpoikaa, vaikka se
epäilemättä olisi tappanut piisamin puolessa minuutissa.
Mutta tällä hetkellä saapui Punakettu, tehden nuolennopean suoran
loikkauksen uhriansa kohti, voittamattomien leukojen iskeytyessä
piisamin kaulaan, aivan korvain taakse. Rohkealla pikku elävällä
ei ollut tilaisuutta purra tai vinkaistakaan. Nykäys vain, niin
sen niska oli poikki. Punakettu jätti värähtelevän uhrin maahan ja
juosta hölkytteli takaisin sijalleen pensaan alle, jättäen saaliinsa
poikaselle, joka oli lähtenyt sitä tavoittelemaan. Mutta tämä, nyreänä
ja äkeissään siitä, että isä oli muka häikäilemättä sekaantunut asiaan,
ei tahtonut olla saaliin kanssa enää missään tekemisissä. Se pyörsi
pois metsään jurottaen ja raato jäi hylkynä päivänpaisteeseen, missä se
oli muurahaisten ja kärpästen mitä suurimman mielenkiinnon esineenä.
14. luku
METSÄN PUNAINEN VITSAUS
Kun kuivuus oli käynyt melkein sietämättömäksi ja ihmiset ja eläimet,
ruohot ja puut näyttivät kaikki yhdessä kohottavan kätensä, rukoillen
helteistä taivasta ja huutaen: "Kuinka kauan? Kuinka kauan?" levisi
ilmaan lopulta hieno, katkeran kirpeä haju, joka sai kuivat metsät
pelosta värisemään. Aivan tämän tuiman, uhmaavan lemun kintereillä
seurasi hyvin ohut sumuverho, väriltään sinipunerva, hieno, aavemainen
ja kuvaamattoman pahaenteinen. Taivas ja puut, kukkulat ja pellot
saivat uuden kauneuden tämän kevyen, kaikki muuttavan kosketuksen
johdosta. Mutta se kosketus oli sellainen, että se pani koko metsän
heimon samoin kuin asutuksen väestönkin tutkistelemaan huolestuneina
taivaanrantaa ja arvioimaan tuulen suuntaa.
Mailien päässä, kaukana metsäisillä harjanteilla ja etäisimmän,
etelässä päin sijaitsevan pienen järven takana oli joku edesvastuuton
ilkiö lähtenyt pois, jättäen leiritulensa palamaan. Raivaten tiensä
salaa läpi taulankuivan turpeen, sammalen ja kuolleista lehdistä
muodostuneiden kasojen tuli oli levinnyt huomaamatta melko laajalle
alalle ja viimein alkanut käydä käsiksi puihinkin. Heikon tuulenhengen
mukana uhkaava kirpeä haju eräänä aamuna hiipi varkain yli asutuksen
ja harjanteen. Myöhemmin päivällä saapui mitä hienoin savuharso. Ja
jos joku sinä yönä olisi vartioinut sen harjanteen huipulla, missä
Punaketulla kahta kuukautta aiemmin oli ollut tähystyspaikkansa, olisi
hän voinut erottaa etäisellä taivaalla punaisen valojuovan, josta
siellä täällä tuikki teräviä tulikieliä.
Mutta vain kotkat näkivät tämän kauniin, pahaenteisen näyn.
Myöhäisimpänä hämyhetkenä ne nousivat ja veivät pois kaksi poikastaan
-- joilla nyt oli pukuna liehuvat mustat höyhenet ja jotka näyttivät
melkein yhtä suurilta kuin vanhempansa -- alastoman kallion huipulle,
kauas korkealle vanhan Ringwaakin kupeelle. Täällä ne kaikki neljä
istahtivat yhteen sulloutuneina turvalliselle kallionkielekkeelle ja
katselivat lumottuina tuota kamalaa punaista valoa.
Punakettu oli toistaiseksi yhä pesässään, liian huolestuneena ja
arkana metsästääkseen. Sillä ei ollut mitään kokemusta tuosta janon
uuvuttamien metsien vitsauksesta, metsäpalosta. Vaisto ei antanut sille
riittävää tietoa asiasta, ainakaan tällä odottamattoman tapauksen
aikaisemmalla asteella. Ja tällä kertaa ketun terävä viisaus petti. Se
ei voinut muuta kuin odottaa,
Yön synketessä nousi tuuli, ja punainen viiru eteläisellä
taivaanrannalla muuttui hirvittäväksi hehkuksi, joka kohosi taivaalle,
ja pitkin sen alareunaa näkyi hyppeleviä liekkikiemuroita. Tuuli kasvoi
nopeasti vihuriksi, ajaen edellänsä paksua savua ja liekkejä. Pian
naaraspeura ja kaksi saksanhirvenvasikkaa kulkivat hyppien, silmät
suurina kauhusta, ohi Punaketun. Ei se vielä sittenkään hievahtanut,
sillä se halusi tietää enemmän uhkaavasta vaarasta, ennen kuin päätti,
mitä tietä pakenisi vaaraa välttääksensä.
Ketun siinä aprikoidessa -- se ei enää levännyt pensaan alla, vaan
seisoi koholla luolansa suun takana puolison ja pentujen kyyristellessä
lähellä ja vavistessa -- vilisti kömpelö piikkisika ohitse sellaisella
vauhdilla, johon Punakettu ei olisi koskaan uskonut sen pystyvän.
Sitten näätä -- ja neljä tai viisi kaniinia aivan sen kintereillä,
ajattelematta Punaketun sammumatonta julmuutta. Liekkien humina ja
julma rätinä kuului jo selvästi tuulen kantamana, ja niiden mukana tuli
tukahduttavia savupilviä. Oli ilmeisesti aika ryhtyä toimeen.
Punakettu päätteli, että oli toivotonta paeta suoraan liekkien
edellä, jotka varmasti lyhyessä ajassa voittaisivat hänen perheensä
nopeudessa ja hengästyttäisivät sen pilalle. Se arveli parhaaksi juosta
vinosuuntaan palopolun poikki ja sitten, mikäli mahdollista päästä sen
ulkoreunojen taakse. Se ajatteli avoimia asutukseen liittyviä peltoja
ja päätteli siellä olevan parhaan mahdollisuuden turvallisuuteen.
Annettuaan puolisolleen terävän merkin se lähti juoksemaan pitkää
lävistäjää myöten niityn poikki, yli puron ja mäkeä alas, koko perheen
pysytellessä aivan sen kintereillä.
Juuri kun ne olivat päässeet niityn poikki, näkyi siellä yhtäkkiä
vilisemällä pakenevia eläimiä -- hirviä ja karhu, murmeleita, oravia,
kaniineja, kaksi metsäkissaa, hiiriä, näätiä ja piikkisikoja. Siellä
ei ollut piisameja eikä vesikkoja, koska nämä pysyttelivät lähellä
vesiteitä, niin kuivuneita kuin ne olivatkin, ja luottivat niihin
lopullista pakoa ajatellessaan.
Punaketun juostessa ovelaa poikkijuovaansa se yhtäkkiä näki punaisten
kielten puikahtelevan puiden lomissa edessään, samalla kun loistavia
kekäleitä ja suunnaton kipinäsade alkoi sen ympärillä. Ilma oli
täynnä vihlovia ääniä ja huokauksia. Nähdessään tulen katkaisevan
tien Punakettu pyörsi ympäri ja juoksi toista juovaa pitkin, toivoen
pääsevänsä pakoon vuorenharjanteen yli. Jonkin aikaa se riensi, kulkien
hurjakatseisten pakolaisten muodostaman virran poikki, mutta huomasi
pian tälläkin suunnalla liekkien ennättäneen edelle. Pitkälle ulottuvan
tiheikön ehkäisemänä, aivan hänen pesänsä takana liekit olivat
kiirehtineet kauas edelle kumpaakin sivustaa pitkin, tunkeutuen läpi
kuivain palsamimäntyjä ja kuusia kasvavien viidakkojen. Ymmärtämättä
tuon kauhistavan alkuaineen, tulen, ominaisuuksia ja arvaamatta, että
se piti muutamanlajisista puista enemmän kuin toisista, Punakettu oli
laskelmissaan johtunut harhaan. Se ei voinut nyt tehdä mitään muuta
kuin liittyä muuhun pakokauhun valtaamaan pakolaisjoukkoon ja rientää
vinhasti eteenpäin.
Tässä pelottavassa ja käsittämättömässä tilanteessa Punakettu
kuitenkin säilytti verrattoman mielenmalttinsa. Se muisti, että noin
mailin päässä vähän alempana oli suo eräällä mäkisellä ylätasangolla
ja kohtalaisen kokoinen majavalammikko sen ulommassa reunassa.
Poiketen hiukan vasemmalle se johti joukkoansa tätä pakopaikkaa
kohti nopeimmalla vauhdilla, mihin kettuperhe kykeni. Tämän nopeuden
säännösteli tietysti heikoimpien jäsenten vauhti. Ja sille isolle,
uhkarohkealle pennulle, joka isän oli pitänyt pelastaa vanhalta
pesukarhulta ja mielettömän piisamin kynsistä, se ei suinkaan ollut
kyllin nopeata. Pelästyneenä, mutta samalla kertaa itsetietoisena se
kiiti edellä, rinnan kaniiniparven ja näädän kanssa, joista yhdelläkään
ei tuntunut olevan mitään hänen seuraansa vastaan.
Emonsa hartaisiin kutsuihin se ei kiinnittänyt mitään huomiota, ja
tuossa tuokiossa se oli jo kadonnut. Punakettu ei koskaan saanut
tietää, veikö pennun voima ja sokea onni läpi vai hukkuiko se surkeasti
liekkien kitaan.
Pysytellen hyvin lähellä toisiansa pienentynyt perhe riensi eteenpäin
maha maata viistäen, kummallisen, pakenevien petoeläinten aiheuttaman
hiljaisen kohinan läpi. Niiden takana tulen rätinä kasvoi nopeasti,
samalla kun taivaan pelottava hehku näytti kallistuvan eteenpäin, ikään
kuin syöksyäkseen niiden niskaan. Aika ajoin tuntui kuin tuprahteleva,
sankka savu olisi pakenijat tukahduttanut ja niellyt. Eläinten pään
päällä lensi sadoittain pakokauhun sokaisemia lintuja, teeriä, tikkoja,
pienempiä varpus- ja laululintulajeja. Mutta viisaammat varikset sekä
haukat ja pöllöt olivat kyllin älykkäitä lentääkseen korkealle ilmaan
liekkien saavuttamattomiin.
Vertaillessaan oman pakonsa nopeutta takanaan tulevain liekkien
nopeuteen Punakettu tunsi saavuttavansa majavalammikon ajoissa, vaikka
ei ajasta tosin jäämäänkään olisi. Sen kiinteä, pieni seurue oli nyt
liittynyt kahteen pesukarhuun, joiden vauhti näytti olevan aivan
sama kuin nuorten kettujen. Jostakin syystä ne tunnustivat Punaketun
luotettavaksi johtajaksi ja olivat turvallisempia seuratessaan sitä,
kuin luottaessaan omiin neuvoihinsa. Kuitenkin näytti siltä kuin ne --
päinvastoin kuin useimmat pakolaiset -- eivät olisi missään mielessä
olleet pakokauhun valtaamia. Niiden suuret, terävät, levottomat silmät
huomasivat kaikki ja niissä oli urhean mielenmaltin ilme. Ne eivät
aikoneet minkään laiminlyönnin kautta jättää käyttämättä tilaisuutta
hyväkseen tässä elämän ja kuoleman kilpajuoksussa. Jos Punakettu olisi
menettänyt malttinsa ja tehnyt jotakin johtaja-arvoaan alentavaa, niin
ne olisivat paikalla eronneet sen seurasta.
Punakettua ja sen perhettä ympäröivä nopea, pelokas kulkue vaihtui
alinomaa, vaikka se oli yhä sama mielettömässä, hämmentävässä
sekasorrossaan. Muutamat eläimet, kuten hirvet ja kaniinit, olivat
nopeampia kuin kettuperhe ja jättivät sen pian jälkeensä. Kerran
kuitenkin rajusti hyppivä naaraspeura, joka oli jotenkin myöhästynyt
ja kulki läpi tiheikköjen kolmenkymmenen jalan pituisin hyppäyksin,
kavionjäljestä toiseen, laski terävät kavionsa maahan hiuksen leveyden
päässä Punaketun kuonosta, niin että kettu oli onnellinen päästessään
siitä ehjin nahoin.
Toiselta puolen muut eläimet olivat kettuperhettä hitaampia ja jäivät
pian jälkeen, vaipuakseen nelistävän pyörteen helmaan, jonka kuumuus
jo vyöryi nälkäisenä tiheikköjen alitse tuolla kaukana edessäpäin.
Piikkisiat, vesikot ja haisunäädät -- toivottomina, mutta tyyninä
kohtalonsa edessä -- eivät kauan voineet jatkaa tuota hirmuista ravia,
vaan sortuivat pian. Tästä murhenäytelmästä ei kuitenkaan välittänyt
Punakettu, joka ei vähintäkään huolehtinut kenenkään toisten asioista
paitsi oman perheensä; siitä sen mielenkiinto tämäntapaisena hetkenä
alkoi ja siihen se loppui.