milloinkin, mukanaan joskus iso, ahkerilta kalasääskiltä siepattu
järvitaimen, toisen kerran kovaonninen koirassorsa etelässä päin
sijaitsevista kaislikoista, joskus taas pitkäkoipinen, säälittävä
valkoinen karitsa rosoisilta ylämaan laitumilta. Mitä suurimmalla
mielenkiinnolla ja melkoista kunnioitusta tuntien se katseli, kuinka
nuo isot linnut puoleksi ylös kohotetuin siivin vaappuivat pesän
reunalla ja hirmuisen nokkansa ja kynsiensä avulla repivät uhrinsa
verisiin kappaleihin. Se ihmetteli noiden kahden ruman poikasen
tyydyttämätöntä ruokahalua ja onnitteli itseään sen johdosta, että
hänen neljä leikkisää pentuansa olivat näppärämmät ja vähemmän ahnaat.
Kun Punakettu eräänä aamuna varhaisimman päivänkoiton hämärässä kiipesi
piilopaikalleen, pullea murmeli leukojensa välissä, ei se sattumalta
lainkaan rientänyt aterioimaan. Pudottaen pehmeän ruumiin maahan,
kunnes siitä enemmän välittäisi, se paneutui pitkäkseen lepäämään ja
tarkastelemaan heräävää maailmaa. Sen siinä maatessa aurinko nousi.
Naaraskotka liiteli Ringwaakiin päin. Koiras lensi ylös, yhä ylemmäs,
korkealle vuorenharjanteen ylle, eikä Punakettu kiinnittänyt siihen
sen enempää huomiota, vaan oli kokonaan syventynyt katselemaan erään
piikkisian kujeita, kun se kaukana alhaalla keikkui puun latvassa.
Yhtäkkiä se kuuli isojen siipien terävän, viuhuvan suhinan ilmassa
aivan päänsä päällä ja katsahti hämmästyneenä ylöspäin. Seuraavassa
tuokiossa se tunsi tuulenpuuskan töytäyksen, suunnattomat siivet
melkein löivät sitä kuonoon, ja tavoittelevat kynnet sieppasivat noin
kolmen jalan päässä loikovan kuolleen murmelin sekä kantoivat sen
yläilmoihin. Raivokkaasti muristen kettu hypähti ylös, mutta kotka,
jonka kynsissä saalis riippui, oli jo kaukana ulottuvilta, laskeutuen
ylväänä vinosti alas pesäänsä kohti.
Tämän ryöstön julkeus ja uhkarohkeus herätti Punaketun sydämessä rajun
kostonhalun. Se hiipi varkain alas rotkolle, missä kotkanpesä oli,
ja kuljeskeli hiljaa ympäri tuntikausia, etsien paikkaa, mistä voisi
kavuta kallionkielekkeelle. Mutta se oli aivan saavuttamattomissa,
ja tämän tietäen kotkat katselivat tuota hiiviskelyä pilkallisen
rauhallisina.
Sitten Punakettu kiipesi läheiselle jyrkälle kalliolle ja kurkisteli
alas suoraan pesään. Mutta huomatessaan yhä olevansa yhtä kaukana kuin
ennenkin ja kotkien yhä olevan kaikessa rauhassa, se luopui pikaisen
koston tuumista ja väijyi salon suomia tilaisuuksia. Rohkeasti se
kuitenkin julisti sodan, sillä milloin tahansa kotka kulki matalalla,
liidellen kallioisen tähystyspaikan yli, se nousi halveksivasti
murisemaan. Silloin iso lintu madalsi lentoansa ikään kuin ottaen tämän
taisteluvaatimuksen vastaan. Mutta älykkäästi kunnioittaen noita pitkiä
leukoja ja valkoisia torahampaita, joita kettu niin auliisti näytteli,
ei se välittänyt tulla niiden ulottuville.
Muutamaa päivää myöhemmin Punaketun ollessa saaliinhaussa alhaalla
laaksossa ketunpoikaset leikittelivät paraikaa luolan suulla, kun
ne äkkiä näkivät hennon emonsa kallioiden keskellä. Pentumaisen
leikkisästi kirmaten tervetuliaisiksi ne ryntäsivät sitä vastaan,
tuntien olevansa turvassa sen läheisyydessä. Kun ne olivat pesän edessä
olevan aukeaman puolivälissä, lehahti äkkiä varjo niiden yläpuolelle.
Ne hajaantuivat väläyksen tavoin -- kaikki paitsi yhtä, joka kyyristyi
maata vasten ja tuijotti epävarman näköisenä. Kuului pelottava,
viheltävä ääni ilmasta, isojen lepattavien siipien ja pitkälle
ulottuvien kynsien iskennän kohaus sekä tukahdutettu kauhun kiljaisu.
Ja ennen kuin kettuemo loikaten ennätti paikalle, oli punainen poikanen
siepattu ylös ja kannettu pois kotkanpoikien nokkien raadeltavaksi.
Saadessaan tiedon tästä Punakettu tunsi sellaista raivoa, jota sen
tuumiskeleva sielu ei ennen milloinkaan ollut tuntenut. Se teki toisen
turhan käynnin kotkan kallion juurelle, ja jälkeenpäin se päiväkaudet
hukkasi paljon pyydystelemisaikaansa, koettaessaan keksiä joitakin
keinoja vihollisensa tavoittamiseksi. Itsepintaisesti se seurasi
kotkan lentoa ja saaliinpyyntiä, koettaen olla paikalla, kun rosvo
tappoi saaliinsa. Mutta tuon ison linnun piiri oli niin laaja, että
tämä yritys oli turha. Kun Punakettu väijyi jollakin seudulla, niin
kotka säännöllisesti tappoi saaliinsa jossakin muualla. Omaten paljon
suuremman näkövoiman kuin Punakettu kuninkaallisen rosvon oli helppo
välttää vihollisensa polkuja, joten Punakettu oli valvonnan alaisena
silloin, kun sitä vähimmin epäili.
Eräänä päivänä, jolloin Punakettu ei ajatellutkaan kotkia tai kostoa,
tuli tilaisuus. Ilta läheni ja kettu oli ollut runsaan puolituntisen
poissa näkyvistä, vahtien, uskaltaisiko vanha, varovainen murmeli
lähteä kolostansa. Maatessaan siinä kärsivällisenä ja liikahtamatta
se huomasi suuren, mustan käärmeen luikertelevan hitaasti metsäaukion
poikki. Se epäröi tuumien hyökätäkö käärmeen kimppuun vai yhäkö odottaa
murmelia. Juuri silloin kuului ilmasta viheltävä ääni, jonka kettu
hyvin tunsi. Käärmekin kuuli sen ja syöksyi lähintä puuta kohti, joka
sattui olemaan alaston nuori koivunvesa. Mutta tuskin se oli ennättänyt
puun juurelle, kun jo höyhenpeittoinen ukonvaaja iski pilvistä siihen,
tarttuen siihen lujasti kynsineen noin jalan päähän pään taakse.
Kotka oli suorittanut ryöstönsä helposti ja tehokkaasti, mutta kun se
yritti nousta saaliineen, niin sen leveät siivet löivät ilmaa turhaan.
Hyökkäyksen hetkellä käärme oli kietonut häntänsä pariin kertaan koivun
ympärille, ja tuota epätoivoista otetta kotka ei kyennyt irroittamaan.
Vimmatusti se nokki kiemuroita ja sitten matelijan päätä, valmistuen
ottamaan saaliinsa palasissa, jos niin tarvittiin.
Punaketun kauan odotettu ja suunniteltu hetki oli tullut. Se hyökkäsi
piilostaan oikopäätä matalana ja nopeana kuin nuoli. Sen leuat
tarttuivat kotkaan, antaen viiltävän iskun jalan yläosaan. Tapansa
mukaan se puri ja päästi irti. Ja tuo iso lintu, päästäen hämmästyksen
ja tuskan kirkunan kiepsahti ympäri ja iski kettua vimmatusti nokallaan
ja siivillään. Kettu sai noilta siiviltä töytäyksen, joka kaatoi
sen kumoon. Ja haluten väistää taistelua kotka irroitti kyntensä
käärmeestä ja yritti lentoon. Mutta hetkessä oli Punakettu taas sen
kimpussa tavoitellen kotkan kaulaa salamannopeasti ja julmana, mikä
hämmensi linnun puolustuskykyä. Näin käsikähmässä linnun siivet olivat
voimattomat, mutta sen raateleva nokka ja teräsmäiset kynnet iskivät
Punaketun kauniiseen punertavaan turkkiin, joka samassa värjäytyi
verenpunaiseksi.
Ilmojen kuningas olisi ollut etevämpi tavallista kettua, mutta
Punaketun väkevyys ja viisaus sai taisteluonnen tuntuvasti kallistumaan
puolelleen. Muutamassa sekunnissa se olisi voittanut ja tehnyt
avuttomaksi kotkan ja vielä yltänyt sen kurkkuun, huolimatta kotkan
nokasta ja kynsistä. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä lintu sai
odottamattoman ja ansaitsemattoman liittolaisen. Vaikeasti haavoittunut
käärme, jonka kimppuun se oli hyökännyt, ponnistelihe pääsemään
pois johonkin piiloon. Punakettu sattui polkemaan sitä taistelussa
jalallaan, ja paikalla, vaikka sokeasti se kietaisi nytkivän kiemuran
ketun takajalkojen ympärille. Kettu kääntyi kiukkuisesti ja puraisi
tuota kiristävää kiemuraa.
Sillä välin kun kettu repi sitä, koettaen vapautua, tointui kotka,
kohottausi vaivaloisesti ja onnistui räpyttelemään ylös ilmaan.
Ryvettyneenä, verisenä ja ylen nöyryytettynä se lentää lepatteli yli
metsän kotia kohti.
Voittonsa epätäydellisyydestä huolimatta Punakettu jokseenkin
tyytyväisenä ryhtyi virkistämään itseänsä makealla käärmeaterialla. Se
tunsi olevansa varma siitä, että iso kotka vastaisuudessa pysyttäytyisi
etäällä sekä hänestä itsestään että hänen perheestänsä.
12. luku
SIIVELLISTEN HYÖKKÄYS
Tämän nöyryyttävän kurituksen jälkeen iso kotka ei enää lentänyt
Punaketun tähystyspaikan ylitse, vaan purjehti kuiluansa alas puoli
peninkulmaa, ennen kuin nousi lentääkseen vuorenharjanteen poikki.
Nuoret ketut, turvassa siltä ainoalta vaaralta, mikä niitä milloinkaan
oli vakavasti uhannut, leikkivät nyt täysin vapaina korkean, eristetyn
asuntonsa ympärillä ja kasvoivat silminnähtävästi päivä päivältä sitä
mukaa kuin kuuma Ringwaakin kevät muuttui kesäksi. Kesäkuun tullessa
ja tähystyspaikan alapuolella leviävän maailman muututtua kirkkaaksi
vihreysmereksi, jonka vihreä väri häipyi varjoisaksi purppuranpunaksi
taivaanrannalla, pennut melkein jo kykenivät pitämään huolta itsestänsä
ja edistyivät nopeasti pyydystämistaidossaan emonsa huolellisen johdon
alaisina.
Ne olivat vilkkaita nenäkkäitä poikasia, levottomia, uteliaita ja
taipuvaisia ottamaan häikäilemättä vapauksia tasapuolista pikku emoansa
vastaan. Vain yhtä olentoa ne pelkäsivät, ja se oli Punakettu, joka
tuskin näytti huomaavankaan niiden olemassaoloa, mikäli mikään vaara ei
niitä uhannut.
Mutta eräänä päivänä kesäkuun puolivälissä tuli vaara, jota vastaan
koko Punaketun voima ja viisaus oli tehoton. Oli kello yhdentoista
aika eräänä helteisenä, herttaisena päivänä; ainoana tuulenvirinä oli
nyt väreilevä, hyväntuoksuinen ilma, joka hyväili vuorenharjanteen
alastonta huippua. Oli kuin pellot, metsät ja puutarhat, jotka
uinuivat heleässä päivänpaisteessa, olisivat kiitollisina hengittäneet
taivaalle kaikki palsamimännyn, tattarin ja apilan tuoksut. Luolan
suulla varjossa venyivät emo ja pennut velttoina ja turvattuina
yksinäisyydessään. Sillä aikaa Punakettu makasi pari askelta
tähystyspaikkansa huippua alempana pienessä varjopaikassa, kooten
itsellensä kaiken tällä puolen Ringwaakia olevan viileyden.
Tähän aikaan vallitsi alhaalla laaksossa Jabe Smithin puutarhassa
kiihkeä odotus mehiläisten keskuudessa. Jabe omisti kolme mehiläiskekoa
-- vanhanaikaisia koppeja, yksi valkoinen, toinen vaaleansininen ja
kolmas keltainen; ne olivat näin maalatut, jotta auttaisivat mehiläisiä
tuntemaan omat asuntonsa. Sinisen ja valkoisen mehiläiskeon kynnyksillä
riippui muutamia hentoja mehiläisköynnöksiä kuumuuden ulosajamina, kun
taas oviaukossa seisoi kaksinkertainen jono työmiehiä, pää alhaalla ja
nopeasti surisevin siivin, tuulettaen vaha-aarteita ja kallisarvoisia
sikiökennoja sisällä. Kummastakin oviaukosta lähti vinoon ylöspäin
kaksoisvirta, kun hunajan ja siitepölyn uutterat kerääjät menivät ja
tulivat, puuhaten tuoksuvassa työssään.
Mutta keltaisen mehiläiskeon oviaukosta ei virrannutkaan ulos uutteria
työntekijöitä. Sen sijaan melkein koko siirtokunta, niitä uskollisia
jäseniä lukuunottamatta, jotka puuhasivat toukkien syöttämisessä
tai kennojen tuulettamisessa ja puhdistamisessa, oli keräytynyt
välkkyviksi, tummiksi rypäleiksi pesänedustalle. Etuseinä oli niiden
peitossa tuumaa paksulti tai enemmänkin, kolmeneljättäosaa ylöspäin, ja
sisäänkäytävän edustalla riippui reunakkeelta suunnaton, ylösalaisin
käännetty mehiläiskartio lujasti yhteen tarrautuneena.
Pesä alkoi parveilla. Se oli menestynyt, lisääntynyt ja tullut liian
suureksi. Siellä oli lisäksi laumoittain nuoria työmehiläisiä, jotka
juuri olivat valmiita sukeltautumaan täysikasvuisina kennoistaan ja
ottamaan harteilleen pesän työn ja velvollisuudet. Nyt oli muuton
aika. Voimakkaan siirtokunnan määränä oli mennä pois, antaa tilaa
juuri ilmaantuville tulokkaille ja viedä makeuden, järjestyksen
ja uutteruuden perimätiedot uusiin seutuihin. Sillä välin vain
välttämättömin pesätyö saattoi jatkua, sillä jokainen oli odotuksen
valtaama. Jabe Smith, joka vahti puutarha-aidan toisella puolen,
odotti jännittyneenä. Kelpo parvea hän odotti tuosta väkirikkaasta
yhteiskunnasta, ja hänellä oli sievä uusi pesä, vaaleanpunainen ulkoa
ja sisältä, vasta pesty hunajavedellä, tarjottavana siirtolaisten
uudeksi kodiksi.
Pian kuului kovempaa surinaa keltaisen pesän sisältä ja sähköinen
väristys kävi läpi ulkopuolella odottavien rypäleitten. Kennojen
keskeltä voi kuulla tavan takaa heikkoa, äkäistä vikinää, kun
mehiläiskuningatar koetti pistää kuoliaiksi nuoret, vahakennoihinsa
vielä vangitut kilpailijansa ja häntä siitä estivät kunnioittavasti,
mutta päättävästi hänen palvelijansa. Onnistumatta näissä
ystävällisissä aikeissaan pitkä, hento ja tumma kuningatar vihdoin
syöksyi kiihkeästi ovelle, ryntäsi ulos rypäleitten läpi ja kiiti
ilmaan. Hetkessä, kuten savu suuren tuulen edellä, mustat rypäleet
haihtuivat, ja ilma papumaan ja viinimarjapensaitten yläpuolella
oli äkkiä sakeana kieppuvia, rajusti pöriseviä mehiläisiä, muuttava
kuningatar niiden keskellä.
Ohentuen melkein pilven tavoin läpikuultavaksi, mutta omituisen
kiinnevoiman koossa pysyttämänä kuin sumu, joka nopeasti tiivistyy
kiinteäksi joukkioksi, parvi pyöri oman salaperäisen keskuksensa
ympäri, kulki hitaasti puutarhan poikki, yli sinikukkaisen
pellavapellon ja pysähtyi, laskeutuen verhona laajaoksaisen omenapuun
ylle. Jabe Smith, joka oli seurannut tarpeellisen välimatkan päässä,
oli tästä mielissään, koska ulottuvissa oleva, matalakasvuinen puu,
jollainen omenapuu on, teki parven kokoamisen pesään helpoksi.
Parvi laskeutui omenapuuhun. Lähelle erään pääoksan tyveä alkoi
muodostua tumma rypäle. Nopeasti se kasvoi, ympäröivän pilven
yhtä nopeasti pienentyessä. Pian se oli vesisangon suuruinen.
Suriseva, pyörivä sumu oli tiivistynyt ja riippui uutena maailmana
omenanvihreässä siimeksessä.
Samalla hetkellä, jolloin parvi oli täydelleen laskeutunut, Jabe Smith
tuli kiirehtien pellon poikki, mukanaan uusi pesä, lyhyet tikapuut ja
vähän nuoraa.
143
Asetettuaan tikapuut huolellisesti runkoa vasten hän kiipesi puuhun
pesä mukanaan, laski sen aivan mehiläisrypäleen päälle ja sitoi sen
lujasti nuoralla tuohon asentoon. Kaikki hänen liikkeensä olivat
vakaat, hitaat, sulavat ja varmat -- sellaisia liikkeitä mehiläiset
näyttivät ymmärtävän ja niihin luottavan. Kiinnitettyään pesän
mieltänsä myöten, niin ettei parvi voinut olla huomaamatta, miten
mukava ja viehättävä koti se olisi, hän laskeutui maahan. Muutamia
mehiläisiä oli surissut hänen päänsä ympärillä tutkistellen. Muutamat
olivat laskeutuneet hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen. Mutta
yksikään ei ollut ruvennut pistämään. Laiha takalistoerämies oli
mehiläisten suosikki.
Ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Jabe Smithin tarkat odotukset
olisivat toteutuneet. Mehiläiset olisivat pian siirtyneet omenapuun
oksalta tuohon viileään, makeaan, tummaan onteloon ja ottaneet sen
haltuunsa. Sitten Jabe oli peittänyt pesän lakanalla, jotta se olisi
edelleen ollut eristettynä, ja jättänyt parven yksikseen iltaan asti.
Pimeän tultua hän olisi irroittanut köyden, ottanut hiljaa pesän alas,
sovittanut siihen lattian -- sileän, neliskulmaisen laudan, hakaset
sivuilla -- ja kantanut parven odottavalle telineelle toisten pesien
viereen, missä mehiläiset olisivat ryhtyneet toimeensa: hunajaa
valmistamaan ja lisäämään väkilukuansa.
Mutta tämä parvi sattui olemaan sellainen, jolla oli ennakolta
valmistettu suunnitelma; sen toteuttamisessa se ei antanut itseään
estää. Aina silloin tällöin mehiläisten hoitaja tapaa sellaisen
parven - itsepäisiä tutkimusmatkailijoita ja uranuurtajia, jotka ovat
päättäneet heittää yltään ihmisen vanhan vallan. Vain harvat mehiläiset
ryömivät tyhjään pesään maistelemaan niitä herkkuja, joilla se oli
tehty makeaksi.
Sitten aivan äkkiä parvi nousi. Rypäle hajosi -- ja parvi kieppui taas
ilmassa. Katkerasti pettyneenä, mutta tuntien olevansa avuton niitä
estämään, Jabe nojasi riukuaitaan ja katseli kuinka kieppuva pilvi
ajautui pois, ylemmäs ja yhä ylemmäs, metsiä ja rosoista rinnettä
kohti. Kauan ennen kuin se oli mäenrinteen puolivälissäkään, hän oli
kadottanut sen näkyvistään, ja näin ollen oli palattava pahoilla
mielin maata kuokkimaan. Hän tiesi varsin hyvin, että oli turha ajaa
takaa tuota korkealla lentävää parvea, joka ilmeisesti oli lähettänyt
vakoojat muutamaa päivää ennemmin ja valinnut itselleen uuden
asuinpaikan salojen katveessa.
Kun päivä oli niin tyyni ja kirkas ilman myrskyn uhkaakaan, saattoivat
muuttavat mehiläiset suunnitella pitkääkin matkaa.
Vähän ajan perästä Punakettu edullisesta paikastaan näki tuon
kummallisen pilven liikkuvan hitaasti rinnettä ylös puunlatvojen
yläpuolella. Se tiesi sen mehiläisparveksi, sillä useammin kuin
kerran se oli varmasta piilopaikastaan vahtinut sellaista parvea
mielenkiintoisen uteliaana. Mutta se ei lainkaan pelännyt katsellessaan
ylhäältä tuota kummallista lentoa. Se ei ollut koskaan nähnyt
mehiläisiä näillä vuorenharjanteen korkeilla tienoilla ja oli
mielestään varma siitä, että parvi aikoi asettua johonkin onteloon
puuhun tai halkeamaan hänen alapuolellansa.
Mutta jos se olisi tietänyt, että muutamien viime päivien kuluessa
oli vuorenharjanteen huipulla käynyt joitakin harhailevia mehiläisiä,
jotka tutkivat kuivia syvennyksiä, olisi se silmäillyt läheneviä
lentäjiä jonkin verran levottomalla mielellä. Ja jos se olisi tietänyt,
että nämä pikkaraiset, yksinäiset ja mitättömät vakoilijat olivat
käyneet hänen omalla pesällänsäkin ja havainneet sen erinomaiseksi
turvapaikaksi sekä märkyyttä ja pakkasta että vihollisia vastaan, olisi
sen maltillinen luottavaisuus hävinnyt. Yhä lähemmäs tuli kieppuva
pilvi, suuremmaksi ja mustemmaksi se muuttui, kunnes surina jo kuului
Punaketun korviin.
Ennen kuin se tajusi, kuinka nopea niiden lento oli, surisivat
etujoukon kahakoitsijat jo sen korvien juuressa. Se päätteli mielessään
niiden aikovan vuorenharjanteen yli. Sekunnin tai kaksi se kyyristelihe
litteänä. Sitten kettu tunsi kuuman piston korvassaan. Liian viisaana
kostaakseen se ravisti päätänsä, livahti hermostuneena alas kalliolta
ja syöksyi pesään. Pieni onkalo sisäänkäytävän edessä surisi jo parven
ulkoreunoilla olevia mehiläisiä, joten kettuemo ja poikaset heti
käsittivät vaaran olevan lähellä, niin että oli aika juosta pesään.
Mutta emoaan seuratessaan poikaset tottelivat luontaista haluaan ja
sieppasivat suuhunsa noita julkeita kärpäsiä, jotka hörisivät niiden
korvissa. Paikalla ne saivat tietysti piston ja syöksyivät sisään
kiljuen kuorossa, soma häntä hämmästyksestä alas painettuna.
Päästyään vaivaloisesti sisälle koko perhe kyyristyi Punaketun taakse
pelokkaana, odottaen mitä tapahtuisi. Kauan ei niiden tarvinnutkaan
olla epätietoisina. Punakettu näki sisäänkäytävän pimenevän mehiläisten
kerääntyessä siihen sankoin parvin. Se tunsi ensimmäisten tunkeilijani
ryömivän turkissaan. Se sai pari kolme pistoa. Pennut alkoivat taas
vinkua. Terävästi haukahtaen, mikä oli merkki puolisolle seurata
poikasten kanssa, Punakettu ryntäsi ulos päivänvaloon, punainen turkki
kirjaimellisesti mustana hyökkääjistä. Se oli kuitenkin liian viisas
ryhtyäkseen vastarintaan. Ja kun mehiläiset olivat enimmäkseen täynnä
hunajaa eivätkä olleet erikoisen sotaisalla päällä, sai kettu vain
kaksi tai kolme pistoa lisää.
Pennut juoksivat ketun kintereillä, ja se piti huolta siitä, ettei
juossut liian kovaa eikä jättänyt niitä jälkeen. Kulkueen perässä tuli
hento emo, niin täynnä ryömiviä mustia hyökkääjiä, että sitä tuskin
ketuksi tunsikaan. Nopeaoppisena se jäljitteli puolisonsa itsehillintää
eikä tapellut. Ja siksipä vain harvat mehiläisistä hyökkäsivät sen
kimppuun. Muutamia pistoja se kyllä sai, mutta useimmat sen päällä
ryömivistä mehiläisistä olivat aivan hyvänahkaisia ja pitivät sitä
vain jonakin mukavana paikkana, jolle sopi laskeutua. Mutta poikaset
eivät voineet yhtä hyvin. Luontaisille taipumuksilleen uskollisina ne
näykkivät ja purivat hyökkääjiään juostessaan, kiljahdellen tuskasta ja
hämmästyksestä, mutta pelottomina tällä onnettoman paonkin hetkellä.
Muutaman askeleen päässä luolan suulta suurin osa mehiläisiä,
jotka mustasivat Punaketun ja sen puolison turkin, kohosi ilmaan
ja lensi suristen pois, yhtyäkseen kuningattareensa pesässä. Mutta
tuhmanrohkeiden poikasten kimpussa olevat tarrautuivat taistelemaan
perinpohjin ärsytettyinä. Punakettu käsitti tilanteen ja poikasten
onneksi tiesi tarkoin, mitä piti tehdä. Kiitäen kallioiden keskelle
se vei onnettoman kulkueen lähimpään katajapensaikkoon ja viskautui
oikopäätä sen sekaan. Perheen sukeltaessa esiin tiheikön toiselle
puolelle kaikkien turkki oli saanut entisen värinsä takaisin,
sillä vähän todella oli niitä mehiläisiä, jotka onnistuivat
vastustamaan katajan lujia ja tylyjä piikkejä. Monet niistä kuolivat
ja vielä useammat vioittuivat, samalla kun muutaman minuutin ajan
pensaikko surisi niitä, jotka olivat välttäneet vahingon tuossa
kursailemattomassa harjauksessa.
Katajapensaikosta Punakettu kulki alas tiheän mustikkavarvikon halki
ja sieltä kaikenlaisten takkuisten pensasten läpi, joita se vain näki,
kunnes ei ollut yhtään mehiläistä jäljellä yhdenkään perheen jäsenen
turkissa. Kaiken aikaa se suuntasi kulkunsa pienelle, mäenrinteellä
olevalle niitylle puron luo, missä se oli tottunut pyytämään hiiriä.
Puron äyrästä pitkin, ruohon ja veden välillä oli paikka, missä oli
kosteata ja paljasta maata. Täällä se opetti onnettomia poikasia
nuuskimaan, piehtaroimaan ja kieriskelemään, kunnes ne yltyleensä
olivat tuon vilvoittavan ja parantavan mudan peitossa, joka oli
syöpynyt syvälle aina niiden karvojen juuriin saakka. Lieventäen tuimaa
tuskaa ja imien karvaan myrkyn jokaisesta pikku haavasta kostea muta
teki tehtävänsä, ja jonkin ajan perästä potilaat voivat jo paremmin.
Sitten ne kuluttivat tuntikausia kieriskellen suloisessa ruohikossa,
puhdistaen ja kuivaten turkkiansa. Ja kun tämä oli suoritettu, oli
siinä niitty kaikkine hiirineen, tarjoten hyvän aterian. Juuri
niityn yläpuolelta, missä maa viersi ylöspäin, käyden kuivaksi ja
hiekkaiseksi, ne löysivät vanhan murmelinpesän. Ja tänne ne asettuivat
tilapäisesti asumaan, kunnes löytyisi tyydyttävämpi olinsija.
13. luku
KELTAINEN JANO
Vanha murmelinpesä -- sen omistajan oli Punakettu itse tappanut
aikaisemmin kesällä -- kelpasi laajennettuna sangen hyvin
kettuperheelle loppukesäksi. Punakettu itse ei oleskellut siinä,
syyttäen pentujen levottomuutta ja pitäen parempana tuoksuvaa ulkoilmaa
jonkin lähellä olevan tuuhean kuusen tai männyn alla. Pennut, joiden
koko suureni ja mieli kävi riippumattomaksi, muuttuivat tähän aikaan
vaivaloisiksi emollensa, jolla oli täysi työ suojella niitä vaaroihin
joutumasta. Isän maine oli varjellut niitä monista vaaroista, jotka
nuoria kettuja uhkaavat. Ja lukuun ottamatta tuota yhtä pientä uhria,
jonka kotka oli kaapannut, ei pentujen lukumäärä ollut vähentynyt.
Puuttumatta milloinkaan asioihin, koskaan opettamatta, koskaan
rankaisematta, toisinaan niiden olemassaoloa huomaamattakaan,
Punakettu seisoi pienen perheensä takana ja vartioitsi, ettei sille
tapahtunut mitään pahaa. Miksi se näin toimi -- sen kysymyksen ratkaisu
olisi tuottanut sille päänvaivaa, jos se jotenkin olisi sen päähän
pälkähtänyt. Se olisi todennäköisesti päätellyt, että tämä tapahtui
yksinomaan hennon punaisen puolison takia, vaikka tämän syyn takana
epäilemättä vaikutti isyyden syvempi vaisto.