taakse ja sitten tarkoin tähystellen heinäsuovan ympäri. Täällä
koirat löysivät yhtäkkiä jäljet ja lähtivät laukkaamaan hurjasti,
haukkuen raivoissaan siitä tavasta, millä niitä oli petkutettu. Mutta
mitä Jabeen tulee, niin hän oli täynnä voitonriemun tuntua tappion
kiusallakin. Poika oli vaatimattomasti sanonut: "Tuo nolaa minut, Jabe.
Te tunnette ketut paremmin kuin minä loppujen lopuksi. Millä ihmeen
tavalla te saitte selon siitä, minne se oli mennyt?"
"No", sanoi Jabe, häpeämättä valehdellen, "minä vain ajattelin, mikä
olisi kaikista hienoin kepponen -- ja minä tiesin, että siihen tuo
punainen veitikka pystyisi!"
Sillä välin Punakettu levätessään piilopaikassa tiheäin nuorten
ikivihreäin keskellä oli täynnä suuttunutta hämmästystä kuullessaan
koirien äänet niin pian taas jäljillään. Mikä vika sen ihailtavassa
sotajuonessa saattoi olla? Paikalla ja varsin oikein se pani syyn
pelätyn Jaben niskoille. Ja sen älykkäät silmät kapenivat ikään kuin
pelosta. Hetkeksi se pysähtyi levottomasti miettien. Tehden sitten
lyhyen kierroksen se mutkitteli takaisin ja juoksi eteenpäin tien
suuntaan pysyttäytyen huolellisesti poissa näkyvistä, jottei olisi
saanut laukausta niskaansa. Se matkasi myllylammelle päin asutuksen
uloimmalle reunalle, missä pieni puro, hänen oman virtansa syrjäjoki,
oli suljettu, padottu ja pakotettu jauhamaan ja karstaamaan villoja
koko Ringwaakin seudulle.
Vaikka puro tavallisina aikoina oli pieni, niin sen kasvattama lammikko
oli suuri, ja juuri nyt, sulavien kevätlumien painon alla, valui
raskas vesipaljous kohisten padon avonaisten sulkujen läpi. Punaketun
mieli oli kiukkuinen. Ei se milloinkaan ollut näyttänyt taipumusta
ihmisystävyyteen, mutta nyt se tunsi olevansa hiukan väsynyt ja
ahdistettu. Jos kaikilla hänen takaa-ajajillaan -- koirilla, miehillä
ja vaarattomalla Pojalla -- olisi ollut vain yksi kaula, pitkä,
hoikka kaula kuin villihanhella -- kuinka suurta iloa olisikaan sille
tuottanut upottaa hienot hampaansa narskahtaen sen läpi! Se oli valmis
antautumaan alttiiksi suurille vaaroille, toivoen siten saavansa
jotenkin vahingoittaa vainoojiansa.
Seuraten selvää jälkeä, hajun ollessa niin väkevä, että se ihan väreili
ilmassa, koirat olivat nyt lähellä, metsästäjät kaukana takanaan,
etäämpänä kuin ampumamatkan päässä. Punaketun saavuttua myllylammen
reunalle, joka oli vielä osaksi jään peitossa, se astui jäälle
koetellen sitä varovasti. Palaten rannalle se sitten juoksi edelleen
alas patoa kohti.
Noin kolmenkymmenen jalan laajuudelta ulvovain sulkuporttien
yläpuolella lampi oli jäästä vapaa. Jään reunat lahosivat nopeasti
veden huuhdellessa niitä altapäin. Rantaäyräällä Punakettu epäröi,
vitkastellen uupuneen tavoin, ja kääntyi kuin olisi lopultakin joutunut
umpikujaan. Sen nähdessään koirat puhkesivat yhä rajummin kiljumaan ja
ryntäsivät vimmatusti eteenpäin. Lopulta -- siltä näytti -- riista oli
heidän käsissään, ja moni vanha velka kuitattaisiin.
Vasta sitten kun koirat olivat kymmenkunnan askeleen päässä, Punakettu
liikahti. Livahtaen ympäri, kuin uhma olisi väistynyt hillittömän pelon
tieltä, se sitten syöksyi suoraa päätä vaaralliselle jäälle. Joko
vaisto tai erikoisen terävä ja erehtymätön arvostelukyky sanoi sille,
että jäänreuna padon yläpuolella oli kyllin vahva kestämään hänen
painonsa, jos hän kulkisi nopeasti ja tasaisesti. Koirat kintereillään
muutaman metrin päässä se riensi turvassa yli. Seuraavassa hetkessä
kuului rusahtava ääni, ja mustankirjavan sekarotuisen pelästynyt
haukunta kaikui yli sulkuporttien kohinan. Katsahtaen olkansa yli
voitonriemun siristämin silmin Punakettu näki molemmat vihollisensa
vedessä tarttumassa käpälillään hurjasti jään hauraisiin reunoihin,
joka niiden rynnistyksestä yhä enemmän murtui.
Ohi vedenhätään joutuneiden soluivat murtuneen jään palaset,
kadotakseen putouksen kovaan kuohuun. Punakettu juoksi ylös rantaa
pitkin erään pensaan suojiin ja kääntyi sitten kostostaan nauttimaan.
Koirat yhä tavoittelivat hurjasti jäätä, ja petollinen jää murtui
niiden otteiden alla. Ketun katsellessa irtaantui suurempi pala, noin
kolmen tai neljän neliöjalan kokoinen, mustan- ja valkoisenkirjavan
sekarotuisen painosta, juuri kun sen onnistui kavuta sen pinnalle.
Seuraavassa hetkessä se purjehti nopeasti pois uupuneen matkustajansa
kera, piehtaroi kiljuville sulkuporteille, syöksyi putouksen yli ja
katosi alas kallioiden ja usvan joukkoon. Syvimmän tyytyväisyyden
vallassa Punakettu katseli tätä toisen vihollisensa surullista
loppua. Sitten tulivat miehet näkyviin vielä kerran, joten Punakettu
hiipi varkain pois ampumamatkaa edemmäksi ja jatkoi juoksuansa
Ottanoonsis-laakson yli kohoavia kukkuloita kohti. Mutta ei sen todella
enää tarvinnut juosta. Metsästäjien saapuessa lammen äyräälle sekasikiö
retuutti itseään juuri ylös vedestä tuiki pelästyneenä. Sekarotuista ei
näkynyt missään, mutta oli helppo arvata, kuinka sen oli käynyt. Seurue
pysähtyi ja miehet katsoivat toisiinsa tuumivaisina. Jabe vihelsi
masentuneen koiran jalkoihinsa ja taputti myötätuntoisesti sen märkää
päätä.
"Minä näin Punaketun", sanoi Poika vakavasti, pahoillaan mustan- ja
valkoisenkirjavan sekarotuisen kohtalosta, "juuri livahtavan metsään
tuolla ylhäällä!"
"Viis siitä, kunhan pääsemme kotiin takaisin!" huomautti Jabe,
pyörähtäen ympäri kantapäillään.
10. luku
MUSTAN VESIKON JULKEUS
Tuntikausia myöhemmin Punakettu, väsyksissä mutta ylpeänä, tuli
takaisin pesälle viivyteltyään töyräällä ja ajaen tiellä kaniinia
takaa, virkistääkseen voimiansa. Nyt oli suuri rauhan uhka tulevan
kevään varalle poistettu. Kun tarmokas, innokas ja uupumaton
sekarotuinen lopulta oli poissa tieltä, tiesi se, ettei ajokoiran
olisi kovinkaan hauska seurata jälkiä yksin. Töyräällä olevaa pesää se
nuuski suuresti harmissaan, sillä palaneen ruudin haju tuntui siellä
yhä pistävänä. Helposti se laahasi ulos sinne jätetyn oksan, jossa
oli vielä "sähisevän paholaisen" hiiltyneet jäännökset, mutta raskas,
tukahduttava haju oli sellaista, jota se ei voinut sietää eikä poistaa.
Jättäen asian ajan autettavaksi se juosta hölkytteli vuorenharjanteen
huipulle -- ja tapasi siellä pienen puolisonsa pesässä makaamassa,
tyytyväinen ilme naamallaan ja pesye sokeita punaisia pentuja sen nisiä
nykimässä.
Näitä uusia tulokkaita Punakettu kohteli välinpitämättömän
suvaitsevaisesti. Se piti niitä enemmän vaivana kuin minään muuna,
vaikka tiesikin niiden olevan äärettömän tärkeitä, koskapa puoliso ei
muuten olisi uhrautunut niille kuten nyt. Punakettu asettui kuivalle ja
suojaiselle pengermälle juuri pesän yläpuolelle, mistä saattoi pitää
silmällä pesän asukkaita. Ja jos jokin vaara olisi niitä uhannut,
olisi se taistellut viime hengenvetoonsa saakka noiden avuttomien ja
hyödyttömiltä näyttävien ryömijöiden puolustukseksi.
Muutamien päivien aikana oli sillä kuitenkin vain vähän tilaisuutta
levätä kotona ja tuumiskella tilannetta, kun puoliso antautui
velvollisuuksillensa niin kokonaan, että Punaketun piti pyydystellä
molempien puolesta. Oli pitkä matka alas naapurilaaksoon ja
kanapihoille, joita se oli ruvennut pitämään turvallisina hyökkäyksen
esineinä. Ja tähän vuoden aikaan sattui olemaan puute kaniineista
harjulla. Siitä johtui, että Punakettu joutui nyt puuhaamaan
uutterammin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä kuluessa. Tänä
uutteran toiminnan aikana erämaan kohtalo viskasi ketulle yhden sen
epämieluisimmista seikkailuista. Kun se eräänä päivänä pyydysteli
jokseenkin huonolla menestyksellä alhaalla yhäkin puoleksi jäätyneen
rantaveden luona, sattui, että vähän matkan päässä virran vartta
ylöspäin suuri vesikko lähti seuraamaan kaniinin jälkiä. Vesikko
oli jonkun aikaa syönyt pelkästään sammakoita ja kaloja ja juuri
nyt ruvennut himoitsemaan punaista verta. Se oli ensi ryntäämällä
epäonnistunut kaniinia tavoittaessaan, ja sitten, epäonnistumisensa
aiheuttaman itsepäisen raivon vallassa, lähtenyt ajamaan takaa
nopeajalkaista saalista.
Jonkin aikaa kaniinin suuret, kimmoavat loikkaukset saivat täyden
voiton. Mutta pian se alkoi väsyä. Se juoksi ympäri kehässä, ja
niin pian kuin sen jäljet alkoivat kiertää, silloin ovela vainooja,
tietäen tarkoin sen aikeet, livisti mutkan poikki, melkein katkaisten
siltä tien. Kaniinin pelastuttua hädin tuskin sen pieni sydänparka
melkein lakkasi sykkimästä, ja samoin se hämmästyksestä haukkoi henkeä
nähdessään tuon tumman, käärmemäisen vihollisen tällä odottamattomalla
alueella. Se juoksi alas puron äyrästä, vesikko vähemmän kuin kymmenen
metrin päässä takanaan. Sen kauhistuneet silmät, jotka tähysivät
uhkaavaa turmaa, eivät huomanneet Punaketun hahmoa, joka kiiti tien
poikki aivan edessä. Tavallisissa oloissa tavallinen kettu olisi
varovaisesti jättänyt huomioonottamatta sekä takaa-ajetun että
takaa-ajajan, välttäen vaarallisen riidan, sillä petoeläimet eivät
tavallisesti pidä tarpeettomasta taistelemisesta. Mutta Punakettu
halveksi äärettömästi vesikkoa vastustajana, ja sillä oli kiire.
Se ei pyydystellyt huvin, vaan tarpeen vuoksi. Vähät se välitti
toisten etuoikeuksista. Ollen kyyrysillään kuihtuneessa, ruskeassa
sananjalastossa se odotti kaniinin tuloa. Sitten suora, kiitävä
hyökkäys -- ja pakolainen otettiin kiinni ihan ilmassa, keskellä hurjaa
hyppyänsä. Yksi epätoivon kiljahdus, ja sen kaula oli puraistu poikki.
Heittäen sen olallensa Punakettu lähti sitten kotiinpäin helposti
saatuine saaliineen suvaitsematta luoda silmäystäkään nolattuun
takaa-ajajaan.
Mutta tällä kertaa se erehtyi ollessaan noin pelottoman luottavainen.
Iso, musta vesikko ei ollut pelkuri. Sen terävät pikku silmät kävivät
raivosta punaisiksi tämän pilkan ja vääryyden johdosta. Oli tietysti
julkeata sen ajatella vetävänsä vertoja tuolle suurelle mestariketulle,
jota koko Ringwaakin seuduilla pelättiin sen voiman ja viisauden takia.
Mutta vesikon silmät muistuttivat nyt kahta hehkuvaa granaatin kärkeä,
ja sen aivoista oli varovaisuus kuin pois poltettu. Puolen sekunnin
pysähdyksen jälkeen se kiiti käärmeen tavoin Punaketun taakse ja
puraisi sitä nasevasti takakinttuun.
Raivon ja hämmästyksen vallassa Punakettu pudotti kuormansa ja kääntyi
tätä julkeaa hyökkääjäänsä kohti. Mutta vesikko, tehden salamannopean
hypyn, oli jo kahdeksan tai kymmenen jalan päässä kyyrysillään
odottamassa. Punakettu loikkasi välimatkan yhdellä hypyllä -- mutta
sen pudotessa maahan vesikko ei ollutkaan siellä. Tuo käärmemäinen
musta olento ryömi vatsa maata vasten jälleen kahdeksan tai kymmenen
jalan päässä, silmäillen kettua jäykän ilkeästi. Uudelleen ja yhä
uudelleen Punakettu loikkasi sitä kohti, mutta yhtä nopeasti hyökkäys
aina vältettiin. Lopuksi kettukin kyyristyi litteäksi, silmäillen
vihollistansa tuimasti hetken aikaa. Sitten se nousi varovasti, nosti
maasta kuolleen kaniinin ja lähti taas kotiinpäin saaliineensa.
Mutta se ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun vesikko taas
nopean, turmiota tuottavan varjon lailla tunkeutui sen taakse ja
rankaisi sitä kauheasti puraisten toiseen takajalkaan, nilkan
yläpuolelle. Ellei ketulla olisi ollut niin vahvat lihakset, olisi
tämä hyökkäys voinut tehdä sen rammaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli
varuillansa. Se kiepahti vimmatusti ikään kuin kaniinin ruumiin alla,
niin että näytti heittävän sen päänsä yli. Mutta taas se myöhästyi.
Musta hyökkääjä oli poissa ketun leukojen ulottuvilta; kyyristyen
jälleen se odotti ja uhmaili.
Tällä erää Punakettu tunsi vihaansa liittyvän loukkauksen tunteen.
Tuo viimeinen puraisu teki kovin kipeätä. Se rynnisti vesikkoa kohti
kauan ja vakavasti, mutta vesikko oli liian nopea ketun tavoittaa,
liian nopea syrjähyppäyksissä, ja ajettuaan sitä takaa sadan metrin
verran kettu luopui turhaan yrittämästäkään. Nopeasti pois pyörähtäen
se juoksi takaisin riitakapulan luo, joka makasi levällään verisenä
ruskealla maalla. Ja vesikko seurasi kettua tuskin viiden jalan päässä
sen kantapäistä.
Nytpä Punakettu joutui pahemmin ymmälle kuin koskaan ennen koko
elämässään. Se ei kyennyt tavoittamaan liian vilkasta vihollistansa
eikä voinut kantaa pois saalistansa ja panna niin ollen itseään
alttiiksi noille vaarallisille hyökkäyksille takaapäin. Eikä se voinut
myöntää joutuneensa tappiolle luopumalla saaliistaan. Pannen toisen
itsepintaisen etukäpälänsä kaniinin ruumiille se kääntyi ja tuijotti
vesikkoa raolleen siristetyin silmin ja muristen tuimasti eri kertoja.
Kettu uhmaili ennen kuin tiesi, mitä uhmaili, mutta se tiesi nyt
ryhtyvänsä johonkin. Mitään pelkäämätön vesikko kyyristyi jälleen,
valmiina kaikkeen, olipa tulossa mitä hyvänsä.
Viimein Punaketun terävät aivot päättivät teeskennellä tappiota,
toivoen siten houkuttelevansa vihollisen lähemmäksi. Viha häipyi
sen silmistä, häntä ja niskakarvat laskeutuivat alakuloisesti ja se
muuttui pelästyneen ja masentuneen perikuvaksi, kun se hitaasti kääntyi
saaliista poispäin ja hiipi tiehensä. Paikalla vesikko, voitostaan
tyytyväisenä, syöksähti esille ja alkoi herkutella kaniinin verellä.
Salamana Punakettu pyörsi ympäri ja oli parissa silmänräpäyksessä
paikalla. Mutta vesikkoa ei ollut lainkaan puijattu. Siinä se taas oli,
kymmenen jalan päässä, punaisena tuijottaen, mutta nuollen kapeita
leukojansa täydessä tajussaan. Vielä kerran oli Punaketulla saalis
käpäliensä alla, mutta se ei tiennyt nytkään, mitä sillä tekisi.
Äkillisen raivon puuskan valtaamana se hyökkäsi vesikon kimppuun,
uuvuttamalla ajaaksensa sen kuoliaaksi.
Hyvän viiden minuutin ajan kesti tuota mieletöntä ajoa, ylös töyrästä,
läpi pensaiden, yli kivien ja kantojen, syvien metsien halki -- mutta
ei milloinkaan enemmän kuin neljänkymmenen tai viidenkymmenen metrin
päässä kuolleesta kaniinista. Vesikko pysyttelihe aina jonkin kymmenen
tai viisitoista jalkaa raivokkaasta takaa-ajajastaan edellä ja oli
aivan levollinen tulokseen nähden, kun tiesi, että hänellä oli puro
turvallisena pakopaikkana hädän tullen. Jos se huomaisi joutuvansa
saarroksiin, niin se pulskahtaisi avoveteen tai sukeltaisi jään
jäännösten alle, minne Punaketun olisi aivan mahdotonta sitä seurata.
Millainen loppu olisi ollut, sitä emme koskaan saa tietää, sillä
kun kumpikaan ei näyttänyt väsymyksen tai myöntymisen merkkiäkään,
tuli kummallinen keskeytys. Musta karhu tulla tassutteli reippaasti
lähimmästä tiheiköstä ja lausumatta edes anteeksipyyntöä Punaketulle
paremmin kuin vesikollekaan, tarttui kaniiniin, jonka repi kappaleiksi
ja alkoi ahmia kaikesta päättäen hyvällä ruokahalulla.
Ajo loppui paikalla, vesikon ja Punaketun tuijottaessa kiukkuisesti
jättiläistungettelijaan. Sitten Punakettu viisaasti päätellen, että
taistelu oli lopussa, koska ei ollut mitään, mistä taistella, hölkytti
hiljalleen pois alusmetsän halki toista saalista etsimään. Aika oli
sille liian kallista hukattavaksi hyödyttömään riitaan.
Mutta sattui, että iso musta vesikko ajatteli toisella tapaa. Se oli
tahtonut tuota kaniinia, jonka oli ansainnut viisaasti sen jälkiä
seuraamalla ja sitkeästi sitä ajamalla. Se olisi sen saanut, ellei
Punakettu julkeasti olisi asiaan sekaantunut. Nyt oli kaniini siltä
ainaiseksi mennyt, kun karhun valtavat leuat tekivät siitä nopean
lopun. Sen raivo Punakettua kohtaan leimahti uuteen liekkiin, eikä se
enää ajatellut muuta kuin kostoa.
Varovasti seuraten jonkin matkan päässä se odotteli, kunnes Punakettu
ilmeisesti olisi unohtanut hänet mielestään. Silloin se livahti vielä
kerran ketun taakse ja uudisti vanhan hyökkäyksensä, juosten kuitenkin
takaisin entistä nopeammin, koska kuorma ei enää kahlehtinut hänen
vastustajaansa. Tällä kertaa Punakettu hämmentyi perinpohjin. Se pyörsi
salamana ympäri ja loikkasi. Mutta, kuten se saattoi aavistaakin, se
jälleen myöhästyi. Sen kostonhaluinen ja leppymätön pikku vihollinen
kyyristeli siinä kuten ennenkin juuri ulottuman ulkopuolella, vahva
häntä tempoen, silmät hurjasti liekehtien. Punakettu oli kiusaantunut.
Se istahti kintuilleen ja katseli vesikkoa miettiväisenä. Sitä halutti
pyydystää, mutta ei tapella. Ja tuo viimeinen puraisu koski kipeimmin.
Pian se päätti, mitä tekisi. Nöyrästi ja pelästynein ilmein se
nousi ja tassutteli vielä kerran pois. Mutta tällä kertaa se ontui
tuskallisesti, kuin olisi toinen takajalka ollut niin loukkaantunut,
että oli melkein käyttökelvoton. Ja armoa pyytäen se yhä katseli
taaksensa olkansa yli. Kostonhaluisen voitonriemun paisuttamana vesikko
kävi varomattomaksi ja seurasi lähempää vastustajaansa, odottaen
tilaisuutta uuteen hyökkäykseen.
Tämän jälkeen Punakettu lähti hiljalleen juoksemaan, ontuen tuntuvasti.
Yhä lähemmäksi tuli vesikko tuntien, että kosto oli nyt lähellä.
Kulkiessaan viimein läpi rosoisten ja sotkuisten pikku pensasten ja
kuivien rikkaruohojen Punakettu kompasteli ja kaatui. Väläyksessä
vesikko oli sen kimpussa ja tapaili ketun kurkkua.
Mutta tällä hetkellä Punaketun heikkous ja voimattomuus olivat
tipotiessään, eivätkä vesikon hampaat milloinkaan päässeet sen
kurkkuun. Ne iskivät kuitenkin tuimasti ja rankaisevasti lähelle
ketun olkaniveltä. Mutta seuraavassa hetkessä Punaketun pitkät leuat
sulkivat sisäänsä vastustajansa hennot kupeet -- sulkivat ja ruhjoivat
armottomasti. Sekunnin tai pari vesikko kiemurteli ja nyki käärmeen
lailla, kunnes pitkät, valkoiset hampaat narskahtivat yhteen uhrin
selkärangan läpi, jolloin se ojentautui nytkähdellen ja lyyhistyi
kokoon kuin märkä räsy.
Punakettu ravisteli sitä rajusti hetken aikaa, kunnes oli varma siitä,
että se todella oli kuollut. Sitten se heitti sen olkansa yli, kuten
oli kaniinillekin tehnyt, ja lähti pesälleen. Sitkeä, jänteinen,
kovakuituinen vesikonliha ei tietenkään ollut kaniininlihan veroista,
mutta sitä oli aika paljon, eikä Punaketun puolisoa nyt haluttanut olla
liian nirso.
11. luku
KUNINKAALLINEN ROSVO
Vuoren harjanteella sijaitseva uusi pesä, joka oli tuskin mukavampi
kuin kallion halkeama, oli otettu käytäntöön vain tilapäisesti. Mutta
lähellä oli syvä ja hyvin kuiva hietakuoppa, johon oli vaikea päästä.
Sitä ympäröivät laajalti kallioröykkiöt, joihin haju ei pystynyt.
Tällaista paikkaa ketut tarvitsivat turvakseen. Ja tänne, niin pian
kuin pakkaset olivat tyystin lakanneet ja emo valmis ottamaan täyden
osansa saaliinhaussa, nuo kaksi kaivoivat itselleen uuden pesän, joka
ulottui kauas esiin työntyvän kallion alle.
Sangen tyytyväisinä ne siirsivät tänne kirkassilmäiset, villavat
poikasensa. Niin turvaisa oli tuo pakopaikka, että ne olivat verrattain
huolettomia oviaukon kätkemisestä ja korjaamasta pois sellaista, joka
olisi todistanut niiden siellä oloa. Vähän ajan kuluttua oli maassa
reiän ympärillä hujan hajan kaniininnahkoja, murmeleita, oravia,
höyheniä ja piisamin häntiä, kun taas vanhan pesän ympärille ei ollut
sallittu kertyä sellaisia jäännöksiä.
Tässä vaikeapääsyisessä pakopaikassa Punaketulla perheineen oli
vain harvoja naapureita, jotka tunkeutuivat heidän yksinäisyyttään
häiritsemään. Paljaan kallionharjanteen yli tuulet puhalsivat alinomaa,
joskus yltyen vihuriksi; mutta ne eivät milloinkaan häirinneet
hiljaisuutta tuossa syvässä, valkohiekkaisessa kuopassa, missä
ketunpoikaset leikittelivät ja paistattivat päivää. Tuulipa miltä
suunnalta hyvänsä, tulipa sadekuuro vinosti mistä tahansa, reikä oli
täysin suojattu.
Sen alastoman kallion huipulla, joka pohjoisesta päin puoleksi työntyi
pesän yli, Punakettu toisinaan makasi tarkastellen, silmät puoliummessa
ja suu puolittain avoinna, vihreän, ruskean, purppurankarvaisen ja
sinisen kirjavaa maailmaa, joka levisi hänen allaan ja ympärillään.
Kaukana alhaalla, harjun molemmin puolin, se näki molempien laaksojen
maanviljelijäin menevän pelloilleen ja kärsivällisten vetojuhtien
loppumattoman, yksitoikkoisen raadannan. Ja täällä idässä päin se näki
vanhan Ringwaakin jyrkät kukkulat ja rinteellä varisrikkaat havumetsät,
ja Punakettu päätteli jonakin päivänä mennä sinne pyydystelemään vain
levottoman uteliaisuutensa tyydytykseksi.
Mutta vaikka täällä ylhäällä oli naapureita harvassa, oli siellä muuan
pari, jota Punakettu puolisoineen katseli sangen vastenmielisesti, jopa
puolittain levottomastikin. Eräällä luoksepääsemättömällä pengermällä
solassa, vähän matkaa alas toista harjanteen sivustaa Ringwaakiin päin,
oli valkopäisen kotkan pesä. Se oli iso, siivoton, muodoton kasa, ikään
kuin kuormallinen risuja, kuin pilvistä pudonnut tälle alastomalle
kallionkielekkeelle, mutta todellisuudessa se oli niin punoutunut joka
kohtaan kalliossa ja niin sidottu sen halkeamiin, ettei mikään myrsky
voinut sen vahvoja perustuksia järkyttää.
Eräässä kolossa tämän kasan yläpäässä muutamilla kuivista
ruohonkorsista, höyhenistä ja karvoista kokoonpannuilla kimpuilla ryömi
kaksi puolialastonta, teräväkatseista poikasta, joiden kömpelöihin,
sätkytteleviin ja punertaviin ruumiisiin alkoi muodostua täpliä
lyhyistä, mustista untuvista. Yltympäri tämän suunnattoman suuren
pesän ulkoreunoja ja kallioilla sen alapuolella oli kaniinien,
karitsojen, vesikkojen ja murmelien luita, samoin kuin kynsiä, pieniä
kavioita ja nokkia sekä höyheniä kammottava määrä, joka todisti sekä
poikasten ruokahalua että laajasiipisten, teräväsilmäisten vanhempien
metsästysurheutta.
Isommalla kotkaparista, naaraalla, oli ilma-alueensa Ringwaakin ja
toisella puolen Ringwaakia sijaitsevan yksinäisen järvireitin yllä.
Mutta koiras haki kaikki saaliinsa asutusseudun yläpuolelta ja
Ottanoonsis-laaksosta päin.
Joka aamu heti auringonnousun jälkeen sen suuret siivet lyödä
lepattivat mahtavasti juuri vuorenharjanteen yläpuolella, aivan
sen korkealla sijaitsevan onkalon kohdalla, missä Punaketulla oli
pesänsä. Ja kun tuo pelätty hahmo, jäykkien siipien kahistessa tuhoa
ennustavasti, kiiti ohi, peräytyivät pikku ketut pesäänsä, seuraten
isän ja äidin tarkkaa opastusta.
Kun ilma oli kaunis ja kuiva, oli Punaketulla tapana mennä öiseltä
pyydystelyltä palatessaan turvalliseen tähystyspaikkaansa kallion
harjulle pesän yläpuolelle ja levätä siellä kuono etukäpälillä,
katsellen miten avartuva aamunkoitto levisi yli näköpiirin. Joskus
kettu toi saaliinsa -- kun se oli jonkin arvoinen, kuten kärppä,
murmeli, ankka tai kaniini -- ylös tähän yksinäiseen paikkaan,
syödäkseen sen jouten, ollenkaan näkemättä puolisonsa levottomuutta ja
kuulematta poikasten vastustamatonta vikinää. Sillä oli tapana maata
siinä päivänkoiton harmaiden hämykuvien salaperäisesti levitessä,
kunnes kultaiset päivänsäteitten ensimmäiset pitkät sormet koskettivat
sen kasvoja ja ohut, keltainen ja ruusunkarvainen valovuo huuhteli
kallion kaljua huippua.
Punakettu katseli hyvin hartaasti emokotkaa, kun se laskeutui suljetuin
siivin laakson usvaisten varjojen keskelle ja sitten kohosi hitaasti,
etsien Ringwaakin rinteitä pitkin, ja lopuksi leijaili korkealla huipun
yllä, hitaasti kiertävänä pallona, hento taivaan sini taustanaan. Se
näki koiraan kohoavan ilmaan päättävästi, lentävän ensin läheiselle
jyrkänteelle, liitelevän matalalla pesänsä yllä ja purjehtivan
majesteettisesti alas laakson maatilojen yläpuolelle.