kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä
ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren
peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän
kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne
pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.
Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos
sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa
oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää,
kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli
vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja
pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät
uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-,
ruusun- ja helmenvärinen hohto.
Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että
oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha
maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä
ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin
metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden
jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.
Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin
ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen
näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka
nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi
suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa.
Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen
vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi
jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se
vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois
ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta
kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes
lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana,
jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa.
Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään
tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta
epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.
Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla
varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei
ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen
suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi,
mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan
aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä.
Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen
Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman
puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä
lähemmäs toisiansa.
Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi
tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta
kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi
ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat.
Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi,
että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan
tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva
tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan
tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin
helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista
ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi
tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja
huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.
Kuljettuaan kymmenkunnan jalkaa se ällistyi, kun ei nähnyt, kuullut
eikä haistanut riistaa, jota ajoi takaa. Se jatkoi matkaansa hiukan
edemmäksi varmana siitä, ettei ollut voinut erehtyä. Sitten se alkoi
epäillä ja muutti suuntaa. Se muutteli sitä yhä uudelleen kiertäen
sinne ja tänne päin, mutta ei hajun hiventä tai untuvaistakaan ollut
tavattavissa. Vastenmielistä oli nyt huomata, että tuossa oudossa
ympäristössä hänen aistinsa ja vaistonsa pettivät kumpikin. Sillä ei
ollut aavistustakaan, minne päin kulki.
Tämän tosiasian selvetessä se teki äkillisen liikkeen ylöspäin aikoen
murtaa jään ja päästä taas vapaaseen ulkoilmaan, missä aistit eivät
sitä enää petkuttaisi. Mutta sen hämmästykseksi jää ei antanutkaan
myöten. Pikemminkin väistyi pehmoinen lumi se alla. Uudelleen ja yhä
uudelleen se syöksähti ylöspäin kaikin voimin; mutta ponnistukset
olivat turhia, se oli joutunut outoon vankilaan, kun hauraannäköinen
maidonvalkea jäälautta oli teräksenkova. Tuntien äkillisen pelon
aiheuttamaa pahoinvointia se totesi, että ensi kertaa eläissään oli
eksyksissä -- vieläpä omissa metsissään. Lisäksi se oli todenperään
vankina, käynyt sellaiseen satimeen, josta ei milloinkaan ollut
uneksinutkaan.
Sen valoisassa sopessa oli tietysti runsaasti ilmaa, sillä lumi oli
täynnä sitä. Jään läpi päänsä päällä se saattoi nähdä epämääräisiä,
tummia varjoja välkkeen keskellä ja tiesi niiden olevan lähimpien
puiden hahmoja. Seisten hetken aivan hiljaa se arvioi huolellisesti
tilannetta. No, tietysti piti ulospääsytien olla tuolla, missä varjot
olivat tiheimmät ja mustimmat. Tämä johtopäätös karkotti pelon
tykkänään.
Huolellisesti tarkaten merkkejä, jotka tosin vain hämärästi näki, se
päätteli, että varjot näyttivät lupaavimmilta aivan suoraan edessäpäin.
Suoraan eteenpäin se siis raivasi tietään, pitäen selkäänsä aivan
jääkuoren alapintaa vasten.
Ystävälliset varjot häämöttivät pitempinä ja selvempinä. Kettu oli jo
niiden äärellä, kun huomasi, että hän ei ollut ainoa terävä-älyinen
otus metsän heimon joukossa. Se vainusi äkkiä peltokanan hajun, joka
ilmeisesti etsi samaa ulospääsypaikkaa kuin hänkin. Pakenevan linnun
jäljissä lumi oli tallaantunutta, joten kettu kykeni syöksymään
eteenpäin nopeasti, kuten se tekikin, toivoen saavansa tappionsa
korvatuksi viime hetkessä. Haju tuntui voimakkaana ja tuoreena. Kettu
kuuli räpyttelyä aivan edessään. Rajusti loikaten se sai yhden ainoan
pyrstöhöyhenen hampaisiinsa. Sitten kuului kovaa siipien suhinaa, ja
kettu ryntäsi ilmoille nähdäkseen voitokkaan, mutta pahasti pelästyneen
linnun lentää löyhyttelevän pois tiheiden oksien alitse.
Pahasti suutuksissaan kettu tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia
kieli suusta riippuen ja naama lumilaikkojen tuhrimana. Sitten se
pyörsi pois kohtaloonsa alistuen ja ryhtyi varkain hiipien vainoamaan
kaniinia kautta kristallimaan.
9. luku
SEKAROTUISTEN PETKUTTAMINEN
Varhaiskevään suojasäinä Punaketulla oli melkein pelkkää kiusaa ja
levottomuutta. Se inhosi märkyyttä ja yhteen kasautuvaa lunta, ja
pyydystely oli pikemminkin vaivaloista työtä kuin iloa. Lisäksi
pian poikiva puoliso ei ollut halukas leikkimään, painimaan ja
juoksentelemaan kilpaa kuten ennen. Se pyydysteli lähellä kotia, mutta
kallioiden keskellä tietysti eikä milloinkaan alhaalla laaksossa päin.
Ja Punakettu toi sille kotiin suurimman osan omasta saaliistaan. Omasta
puolestaan se kävi nyt erikoisen varovaiseksi eikä mennyt koskaan alas
uutisasutukselle. Mutta sille tuli tavaksi tehdä pitkiä, vaivaloisia
matkoja harjun yli alas lähimpään laaksoon ja korvata ylimääräiset
vaikeudet ottamalla pientä tullia karjapihoilta Ringwaakin juurella.
Se arvioi mielessään, ettei näitä ryöstöjä milloinkaan pantaisi ketun
laskuun, joka asui näin kaukana kuin hän.
Mutta kävi ilmi, että se tässä asiassa teki arvioita ottamatta
huomioon maineikkuuttansa. Se loukkasi omaa mainettaan. Kun Ringwaakin
juurella väestö alkoi tuntea erikoisen uskaliaan ja ovelan vihollisen
hyökkäyksiä, niin he heti ajattelivat naapurilaakson isoa kettua,
jonka urotöistä olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja. Tiedusteltaessa
naapurilaaksosta saatiin kuulla se tosiasia, ettei siellä viime aikoina
ollut lainkaan nähty tai kuultu tuota etevää rosvoa. Tästä oltiin
valmiit päättelemään, että se oli vaihtanut piiriä.
Sen jälkeen tehtiin monta yritystä kulkea rohkean ryöstäjän jälkiä sen
pesälle. Mutta jäljet katosivat aina kallioiden, kuilujen ja sotkuisten
viidakkojen joukkoon, ennen kuin päästiin harjun huipulle.
Satimia ja ansoja viritettiin tietysti kymmenittäin, mutta ne saivat
aina osakseen ivallisen halveksivaa kohtelua tai kettu pysyttelihe
niistä loitolla. Niinpä loppujen lopuksi viereiseen laaksoon
lähetettiin sana, että maanviljelijät pyydystäisivät tuon vaivaloisen,
turkkiniekan henkipattonsa tai ainakin pidättäisivät sitä kotosalla.
Uutisasutus otti hiukan ylpeänä vastaan tämän kunnianosoituksen, joka
näin tuli Punaketun urheuden osaksi. Mutta samalla sovittiin siitä,
että jotakin oli tehtävä. Poika hymyili viekkaasti ja sanoi, että
mitä hyvänsä tehtäisiinkin, niin ei Punakettu olisi niitä miehiä,
jotka surevat. Mutta Jabe Smith otti mennäkseen metsälle kaksi koiraa
apunansa, ja tämän retken piti koitua Punaketulle lopulliseksi
tappioksi, tahi kettu saisi ainakin aimo läksytyksen.
Jostakin selittämättömästä syystä juuri tällä ratkaisevalla hetkellä
Punaketun levottomuus ja pelko eneni hämmästyttävästi, Oli kuin jokin
terävä kaukonäköinen voima olisi ilmaissut ketulle vihamielisyydestä
alhaalla laaksossa tai kuin jokin utelias sininärhi, joka oli kuullut
Jabe Smithin suunnitelmista, olisi tuonut salaperäisellä tavalla
Punaketulle viestin tuhosta, jota sille suunniteltiin. Olkoon edellinen
selitys tieteilijälle, jos hän sitä haluaa, ja jälkimmäinen satujen
ja tarujen suosijalle. Tai ehkäpä lähestyvän isyyden vastuunalaisuus
teroitti ketun muistia, niin että sen mieleen johtuivat ne surulliset
tapaukset, jotka olivat pakottaneet hänen emonsa pakenemaan pesästään
päivänpaisteiselta töyryltä.
Miten sen asian laita nyt olikaan -- eräänä iltana se tarkoituksettoman
levottomuudenpuuskan jälkeen juoksi ja nuuski tutkistellen vanhan
pesän sisäänkäytävän ympäristöä katajapensaan alla. Jokin siellä
näkemänsä sai sen tekemään päätöksen. Palattuaan sitten omaan pesäänsä
se puoleksi pakottamalla, osittain hyväilyillään sai ajetuksi
sieltä pois puolisonsa, jonka aika oli nyt hyvin lähellä ja joka
oli sangen vastahakoinen luopumaan siististä asunnostaan. Kun tämä
temppu onnistui, vei se naaraansa päättävästi pois vuorenharjanteen
yläreunalle, jonkinlaiseen pieneen, vaatimattomaan luolaan, jonka
oli löytänyt kallioisen kuilun kyljestä. Kun tämä oli tehty ja
Punaketun puoliso -- se kun ei heikkoudentilassaan voinut vastustaa
toisen ylivaltaa -- nähtävästi leppynyt, hävisi levoton pelko, ja
Punakettu tassutteli yksin takaisin töyräällä olevalle pesälle
ja odotti nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Se oli nyt huolettomampi
metsästysmaittensa puolesta ja antautui rohkeudessaan vielä kerran
kuljeskelemaan alemmilla rinteillä ja asutuksen liepeillä.
Kun Jabe Smith oli valmis lähtemään suurajoonsa, muisti hän vanhan
pesän mäenrinteellä, mistä kettuperhe edellisenä vuonna oli "kaivettu"
ja ajettu pois kodistaan ja konnustaan. Hän ei ollut ajatellut tätä
paikkaa ennemmin, koska tiesi, että sellainen surullisen tappion ja
tuhon paikka olisi vihoviimeinen, missä tavallinen kettu haluaisi
asua. Mutta nyt pälkähti hänen päähänsä, ettei Punakettu ollutkaan
mikään tavallinen kettu, vaan voisi olla kyllin ovela pitämään
sellaista asuntoa kaikista turvallisimpana pakopaikkana. Mukanaan
Poika arvostelevana ja epäuskoisena, mutta hyvin huvittuneena
katselijana ja kaksi nuorta maanviljelijää apulaismetsästäjinä sekä
entiset kaksi koiraa varsinaisen työn suorittajina Jabe Smith kulki
oppaana yksinäiselle pesälle, joka oli töyräällä kaukana ylhäällä mäen
rinteellä.
"Ette te sitä ikinä sieltä löydä, Jabe", ilkamoi Poika kiusoittavasti
silloin tällöin.
Ja Jabe, jolla oli asiasta omat epäilyksensä, piti yllä sotataidollista
hiljaisuutta.
Mutta sadan metrin päässä töyräältä koirat, jotka olivat penkoneet
pehmeätä, vajonnutta lunta joka taholta, päästivät äkkiä yhdessä
kiihtyneen ärinän ja haukunnan. Ne olivat löytäneet ristiin rastiin
käypiä ketunjälkiä. Jabe Smithin laihat kasvot venyivät iloiseen
irvistykseen, ja kääntyen Poikaan päin hän huusi voitonriemuisesti:
"Katsos nyt, mitäs minä sinulle sanoin?"
Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan
hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta
ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin
sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja
varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.
Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne
suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät
kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin
ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös
ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut.
Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen
kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat
töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti
kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe
jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta
miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli
itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:
"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt
on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on
Punakettu!"
"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan
ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.
Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen
lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän
kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi
palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.
"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä
väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut,
koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen
odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti
eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran.
Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain
pahanhajuisia savupilviä.
Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe
myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä
minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi
ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut
Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se
on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."
Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan
karkulaisen jälkiä.
Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta
pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut
samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin
erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa.
Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa
Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan
piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä
ponnistuksia.
Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se
tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät
näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia
oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri
kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja
juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi
minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä,
ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.
Juoksu oli raskasta -- syvää, kosteata lunta metsässä ja likaista,
tahmeaa turvetta avoimilla paikoilla. Mutta Punakettu tiesi, että nämä
seikat tuntuivat vaikeimmilta raskaista ahdistajista kuin hänestä
itsestään. Jonkin aikaa se juoksi suoraan eteenpäin juonittelematta ja
koukuttelematta, saadakseen koirat hyvän matkaa hitaasti kulkevista
miehistä edelle. Kun se mieltänsä myöten oli saanut tämän aikaan,
huvittelihe se minuutin tai pari tehden rajuja, kummallisia hyppyjä
puunrungolta toiselle, kun siellä oli kaadettuja puita, ja kulki sitten
mutkitellen takaisin nähdäkseen, mitä Jabe Smith hommasi.
Se tiesi olevan ehdottoman tarpeellista tuntea Jaben menettelytapa
taistelussa, ennen kuin lopullisesti ratkaisi omansa. Tässä
tiedustelussaan, joka johti sitä takaisinpäin, se juoksi täyttä
laukkaa ja ehti palata noin puolen mailin päähän lähtökohdastaan, kun
ällistyneet koirat yhä vielä vinkuivat kaadettujen puiden ympärillä.
Mutta vaikka se juoksikin nopeasti, oli se silti sangen tarkkaavainen,
rientäen tiheän alusmetsän halki, antautumatta kertaakaan alttiiksi
Jaben pelätyn ampuma-aseen mahdollisille laukauksille. Ja yhtäkkiä
vajaan viidenkymmenen metrin päässä se näki itse Jaben, joka
kärsivällisesti vartioi erästä ketun kulkutietä.
Tämä näky tuotti Punaketulle viiltävän pelon tuskaa, niin kauhealta
tuntui se oveluus, joka sai erämiehen pitämään vartiota tuolla
erikoisella paikalla. Siinä hänen vieressään kannolla istuen,
liikkumatonna kuin kanto itse, oli Poika. Se oli juuri se kohta, mistä
Punakettu olisi juossut tavallisissa oloissa, tai jos se olisi ollut
tavallinen kettu. Todellakin oli vain valpas varovaisuus hänet nyt
pelastanut. Pysyttelemättä tavallisella tiellään se oli varovasti
tehnyt toisen samansuuntaisen ladun noin viidenkymmenen metrin päähän.
Ja siinä sen oveluus oli sievästi voittanut erämiehen taitavuuden.
Melkein hieman halveksivasti vahtien vihollisiaan turvallisesta
piilopaikastaan Punakettu paneutui pitkäkseen levätäksensä muutaman
minuutin verran. Kuullessaan sitten koirain lopultakin olevan
paluujäljillä kovasti haukkuen se nousi, venyttelihe, haukotteli niin,
että leuat näyttivät melkein menevän sijoiltaan, ja hiipi varkain
ympäri Jaben ja Pojan takaa, joiden silmät olivat nyt kerrassaan
liimautuneet kulkutiehen, kun ne joka hetki odottivat ketun tuloa. Taas
se haukotteli pilkallisesti, juoksi nopeasti takaisin luolansa suulle,
tassutteli ristiin rastiin parin minuutin ajan jälkiverkossa juuri
pesän alapuolella, ja riensi sitten alas joen vartta pitkin, jonka uoma
oli jäistä vapaa siellä, missä virta oli kova.
Ketun juostessa sen suunnitelmat saivat määrätyn muodon. Kun
sen määränä oli johtaa ajo kauas pois harjulta, ei sillä ollut
minkäänlaista syytä hämmentää takaa-ajajiaan enempää kuin estääkseen
heitä tunkeutumasta liian lähelle. Virta oli liian paisunut ja äkäinen
helposti kahlattavaksi, paitsi siinä kohden, missä vielä oli jäätä
matalimmassa vedessä. Mutta yhdessä kohden kettu meni sen poikki
taitavasti loikkien kiveltä kivelle vaahdon keskellä, kun tiesi,
etteivät koirat olleet niin varmoja jaloiltaan kuin hän itse ja niiden
oli ehkä hieman vaivaloista päästä yli.
Puoli mailia alempana, missä jää oli lujaa, se tuli takaisin joen yli
huomatessaan takaa-ajajiensa äänistä, ettei ylimeno niille ollutkaan
niin hankala kuin hän oli toivonut. Sitten se otti nopean vauhdin ja
juoksi etäistä, pientä maataloa kohti asutuksen ulkoliepeille, missä
se arveli voivansa antaa koirille jotakin ihmettelemistä, sillä välin
kun se itse lepäilisi uuden pitkän juoksun varalle. Tarkastettuaan
perinpohjin jokaisen karjapihan kymmenisen kilometrin laajuudelta se
tiesi tarkoin, missä niistä oli hänelle tarjottavana joitakin nyt
tarvittavia etuja.
Nyt puheena olevassa maatalossa oli kanahuoneena lehmänavetan sivustaa
vasten nojaava pikku vaja. Katon alempi reuna oli noin neljä jalkaa
maasta. Ja sen alapuolella oli pieni aukko, joka johti suureen onkaloon
lattian alle. Aivan karjapihan ulkopuolella kasvavasta tiheiköstä
Punakettu tarkasteli huolellisesti, ollakseen varma, ettei talon
ympärillä liikkunut ketään. Vankkurit olivat kulkeneet vajasta kaivon
toisella puolen, josta se päätteli, että maanviljelijä oli poissa.
Keittiön ikkunassakaan ei näkynyt kasvoja. Iso harmaa kissa torkkui
kynnyksellä.
Kettu ryntäsi kanahuoneen alla olevalle reiälle ja tunkeutui hiukan
vaivaloisesti sisään. Kun tämä urotyö oli tehty, niin se heti tunkihe
ulos jälleen ja sitten jäljillään seisten teki loistavan hypyn suoraan
ilmaan ja laskeutui vajan kaltevalle katolle. Täältä se juoksi
ketterästi ylös navetan katolle ja toista puolta alas ja sieltä
maantien yli kentälle, jossa kasvoi tiheässä nuorta ikivihreää. Täällä
se paneutui pitkäkseen hyvässä turvassa ja nautti hyvin ansaittua lepoa.
Viiden minuutin perästä koirat saapuivat paikalle kieli riipallaan.
Ne juoksivat suoraa päätä reiälle kanahuoneen alle, ja siellä
uupumuksestaan huolimatta päästivät rajun voittohaukunnan. Ne olivat
ajaneet otuksen "maahan". Mutta reikä oli niin pieni, etteivät
ne voineet tunkeutua siitä sisään. Ja maa ympärillä oli vielä
jäässä, joten ne eivät kynsineen voineet kaivaa sisäänkäytävää.
Mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen jatkoi kuitenkin urheasti
raaputtamistaan, kun taas sekasikiöajokoira hipoen kuonollansa
kivijalkaa teki nopean, mutta huolellisen kierroksen navetan ympäri,
päästäkseen selville, ettei ollut muuta ulospääsypaikkaa. Jos se olisi
astunut syrjään rakennuksen luota, olisi se tietysti löytänyt ovelan
pakolaisen jäljet siinä, missä tämä oli ottanut pitkän harppauksen
katolta heinäsuovaan ja siitä kauas pellolle. Mutta ajokoira oli
säännönmukainen ja sitkeä työssään. Se tuli sen tähden takaisin
toverinsa luo aivan varmana siitä, että saalis oli siellä piilossa.
Kun metsästäjät noin kymmentä minuuttia myöhemmin saapuivat paikalle
läähättäen ja palavissaan, pettyivät he yhtä perinpohjaisesti kuin
koirat. Poikakin nähdessään siinä olevan vain yhden ulospääsypaikan,
jota yhä vartioivat nuo omahyväiset koirat, oli taipuisa myöntämään,
että Punakettu-raukan viisaus oli viimeinkin erehtynyt. Kun pakolainen
nyt vihdoin varmasti oli ajettu umpikujaan, ei enää nähtävästi ollut
syytä kiireenpitoon, ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen sotaneuvotteluun
kanahuoneen takana, Pojan seistessä surullisena syrjässä. Vihdoin
päätettiin, että ainoa mitä voitiin tehdä oli tukkia reikä ja sitten
pyytää lupa kiskoa irti muutamia lautoja kanahuoneen lattiasta.
Tätä äärimmäistä toimenpidettä ei kuitenkaan saatu panna täytäntöön.
Jabe Smith sattui näet puhuessaan nojaamaan kanakopin kattoon juuri
sillä kohdalla, johon Punakettu oli tehnyt taitavan hyppynsä. Sattui
niin, että Jaben nenä, vaikkei ollutkaan niin tarkka kuin Pojan, kykeni
siitä huolimatta vainuamaan ketun vereksen hajun niin kiitollisella
pinnalla kuin kuivista päreistä tehty katto oli. Hän nuuski
epäluuloisesti, haisteli kattoa huolellisesti niin kauas ylös kuin
ulottui ja kääntyi Pojan puoleen, jolloin hänen ilmeensä osoitti nöyrää
tappion tunnustamista.
"Se juutas petkutti meitä taas!" sanoi hän.
"Kuinka? Mitä tarkoitatte?" huusi Poika iloisesti epäillen, kun taas
toiset kaksi seisoivat ällistyneinä.
"Se ei olekaan tuolla sisällä!" sanoi Jabe hämmästyksestään tointuen.
"Se on mennyt tuonne ylös katon poikki. Kyllä me sen jäljet löydämme
yhtä kaikki jostakin navetan takaa. Pitäkää varanne!"