puolustusvehkeittensä alta, nosti piikkinsä pystyyn merkiksi siitä,
että kettujen oli paras hoitaa omia asioitaan, ja ryhtyi jälleen
sadinta tarkastelemaan. Ketut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat
sekaantuneet piikkisian asioihin, vaikkakin ne hiukan halveksien
pitivät sitä tuhmana narrina, joka varsin todennäköisesti pani itsensä
paulaan. Ne istahtivat häntäinsä päälle kymmenkunnan askeleen päähän ja
katselivat tyynin mielin mitä tapahtuisi.
Paheksuvana ja uteliaana ja äkäisesti muristen piikkisika nuuski
sadinta yltyleensä, jo oli onnen kauppaa, ettei se sitä laukaissut.
Vehkeen tärkein osa oli tietysti sen keskellä, minne ketut olivat
jättäneet lumipeitteen. Lumi ei herättänyt piikkisiassa mielenkiintoa,
joten se, omaksi onnekseen, ei sitä tutkistellut. Jos se olisi
sen tehnyt, olisi se tarttunut kuonostaan noihin voimakkaisiin
teräsleukoihin ja saanut surkean lopun. Nyt se vain nuuski esillä
olevia osia. Ne eivät olleet hyviä syödä, joten ne olivat sille
hyödyttömät. Se pyörsi pois halveksivan näköisenä ja ivasi hyödytöntä
kapinetta sitä hännällänsä huiskaten.
Nyt sattui niin, että tuo liian voimakas häntä, joka oli mitä tepsivin
puolustusase, iski aivan satimen keskustaan, joka laukesi paikalla.
Teräsleuat kävivät kiinni juuri hännän keskikohdalta puraisten läpi
karvojen ja piikkien aivan luuhun asti.
Päästäen kauhun kiljahduksen piikkisika hyppäsi ilmaan, mutta sitkeä
häntä piti kiinni. Kauhu sai hetkeksi sen piikit laskeutumaan
latteilleen, kunnes eläin tuntui kutistuneen puoleen kokoonsa, ja
näytti siltä, kuin se olisi ollut liotettu ja vedetty solmun reiän
läpi. Sitten se nosti taas piikkinsä pystyyn yhä kirkuen tuskasta ja
vihasta ja rupesi puremaan vimmatusti tuota julkeaa vehjettä. Mutta
mitä puremiseen ja purtaviin esineihin tulee, niin siinä suhteessa
piikkisika oli asiantuntija, paras koko metsässä. Niinpä se huomasikin
pian, ettei ollenkaan hyödyttänyt purra esinettä, joka piteli sitä
hännästä. Sen jälkeen se alkoi haalata sitä pois. Sadin antoi perään ja
liikahti muutaman askeleen verran; sitten se päättävästi pysähtyi. Se
oli kiinnitetty erään pensaan juureen.
Mutta piikkisika on itsepintaisin eläin, ja kun se kerran oli lähtenyt
liikkeelle, ei sitä helposti voinut pysähdyttää. Jos sen häntä koetti
sitä siihen taivuttaa, sen pahempi hännälle. Piikkisika kaivoi
voimakkaat kyntensä lumeen ja kiskoi ja nyki ja ponnisteli, kunnes
häntä lopuksi heitti taistelun ja lähti irti. Piikkisika ponnisti
eteenpäin kuono maata kyntäen ja kiljahti tuskasta, jättäen ison
tupsun karvoja ja piikkejä törröttämään satimen leukoihin. Pahoin
pelästyksissään, masentuneena ja nöyryytettynä se kiiti kiireimmiten
lähemmän kuusen luo kipeä hännän tynkä pystyssä perässään. Kiireesti se
kapusi ylös puuhun kynsien pahasti rapistessa kovaa, suomuista kuorta
vasten, ja koetti peittää häpeätänsä korkeimmassa puun haarukassa.
Hyvin uteliaina ja samalla myös kiihtyneinä nuo kaksi kettua olivat
hypänneet esiin, kun piikkisika nykäisihe irti, ja seuranneet sen
kintereillä, kunnes se kiipesi kuuseen. Ne eivät kumminkaan uskaltaneet
koskea siihen, eivätpä edes tulla parin kolmen askeleen päähän siitä:
niin kovasti ne pelkäsivät sen piikkejä. Kun ne seisoivat katsellen
piikkisian verta vuotavaa, mutta hullunkurista ruumista sen kiivetessä,
kuulivat ne kulkusten heleää kilinää puitten lomitse ja livistivät
muutamien tiheiden pensaiden taakse katsomaan, mitä oli tulossa.
Tapahtui, että tuona aamuna, varhaisimmassa hämärässä, Jabe Smith oli
lähtenyt reellä ja valjakolla viemään vähän ruokavaroja -- ruisjauhoja
ja vehnäjauhoja ja suolaista sianlihaa ja kuivattuja omenia -- eräälle
metsänhakkaajain leirille laakson pohjukkaan. Hän oli ottanut matkaansa
Pojan, koska tämä oli hauska seuralainen. Pojalla ja Jabe Smithillä oli
suuresti eroavat mielipiteet siitä, mitä tulee petoeläinten oikeuksiin
ja tunteisiin. Mutta he harrastivat molemmat suuresti eränkäyntiä, ja
heitä huvitti huomioittensa vertaileminen.
Poika sanoi Jabe Smithiä "julmaksi" ja Jabe Smith nimitti poikaa
"pelkuriksi". Mutta siitä huolimatta he olivat sangen hyvät ystävät.
Itse asiassa ei kumpainenkaan syytös ollut tosi. Sillä Jabe ei ollut
julma, olihan vain innokas ja taipumaton metsästämisessä, kun hänen
verensä oli kuohuksissa. Hänen metsästyshimonsa oli alkuperäistä,
häikäilemätöntä. Ja eläimiä kohtaan, joita hän ei pitänyt riistana, hän
oli kylläkin suopea ja sääliväinen. Mitä toiselta puolen Poikaan tulee,
niin hän oli myötätuntoinen eikä mitenkään tahtonut tuottaa kellekään
tuskaa; mutta arka hän ei ollut, eikä koko hänen käytöksessään ollut
pelkuruuden hiventäkään.
Yhtäkkiä kulkusten kilinä taukosi, ja kuuntelevat ketut kurkistivat
piilopaikastaan kaksin verroin huolestuneina. Hypätessään reestä ja
kiinnittäessään parihevosia puuhun Jabe Smith virkkoi: "Minulla on yksi
satimistani aivan täällä lähellä! Mennäänpä katsomaan sitä!"
Mutta Poikapa ei pitänytkään satimista; uteliaisuus kuitenkin voitti
vastenmielisyyden. Ripeästi hän hyppäsi reestä ja Jaben esimerkkiä
noudattaen pujahti lumikenkiinsä. Höristelevät ketut kuulivat heti
lumilakeuksien erikoisen, pehmeän, tasaisen narinan lähestyvän
puiden lomitse. Kun ne näkivät kahden ihmisolennon tulevan kohti,
kasvoi niiden levottomuus ja ne pujahtivat takaisin vielä varmempaan
piilopaikkaan. Mutta koska uteliaisuus ei ollut vähempi kuin kaikkien
noiden uusien lumikenkien, ansojen ja satimien aiheuttama pelko, niin
ne pitivät huolta siitä, etteivät menneet pitemmälle kuin että voivat
selvästi nähdä, mitä hyvänsä tulokkaat tekisivätkin. Mitä Punakettuun
tulee, niin sen vaistomainen pelko tuota pitkää metsämiestä kohtaan
lieveni, kun se näki hänet Pojan kanssa.
Niin pian kuin metsämies näki satimen ja huomasi siinä törröttävän
typerän karva- ja piikkitupsun, kirosi hän harmistuneena.
"Senkin tuhoeläin!" murahti hän. "Pistää nenänsä sinne, missä sitä
ei tarvita! Siitä se saa luodin pöllön päänsä läpi! Tarvitsenpa
joka tapauksessa muutamia piikkejä!" Ja hän lähti eteenpäin, etsien
pakolaisraukan jälkiä.
Mutta Pojan vilkas mielikuvitus kuvasi hänelle heti eläinraukan
kärsimyksen punaisine, katkottuine, kipeine hännäntynkineen.
"Seis, Jabe!" huusi hän. "Ettekö luule sen saaneen kyllin kovan
rangaistuksen tuolla tavoin menettäessään häntänsä? Ja mitä muuten
hyödyttää ajan hukkaaminen vanhan piikkisian tähden?"
Samassa hänen tarkat silmänsä, jotka olivat paljon taitavammat
havaitsemaan kuin Jaben, olivat nähneet piikkisian kyyristyneenä
kuusen korkeassa haarukassa. Puhuessaan hän riensi eteenpäin ja sotki
pakolaisen jäljet, jotka veivät puun luo, ja pysähtyi siihen.
"Kyllä minä sen opetan sotkemaan satimiani!" huusi Jabe,
metsästäjäkiihkon kuumana kohistessa hänen suonissaan, niin että
hän oli kipeä tappamishalusta. Hän syöksyi innokkaasti eteenpäin
piikkisian ja noiden kahden ketun sotkuisia jälkiä pitkin, sivuutti
tuon selittämättömän sekamelskan kuusen juurella ja seurasi sen takana
näkyviä kaksin kerroin sotketuita ketunjälkiä. Poika seisoi tarkaten
häntä suurin, viattomin silmin ja mieli tyytyväisenä. Hän tunsi kyllä
ystävällisyyttä kettujakin kohtaan, mutta hänen mielestänsä ne voivat
varsin hyvin olla itse varuillaan ja käyttää hyväksensä erämaata hänen
puuttumatta asiaan.
Mutta ketuilla ei nykyisessä mielentilassaan ollut lainkaan halua
seikkailuihin. Kun ne näkivät Jaben todella olevan heidän jäljillään,
oli uteliaisuus tipotiessään. Vatsa lunta vasten litistettynä,
punainen häntäsuti vaakasuorana takana viistäen ne kiitivät tiehensä
epätoivon vimmalla -- eivät tietenkään kotiin päin, vaan ylöspäin
kallioisia harjuja kohti, missä ne tiesivät parhaiten voivansa välttää
takaa-ajoa. Ne pitivät huolellisesti pensaat takanaan yhtä linjaa
vihollisen kanssa; mutta Jabe näki ketut niiden syöstessä pakoon ja
ampui kiireisen laukauksen niiden jälkeen. Kuula viuhui herhiläisen
tavoin aivan Punaketun korvien juuressa ja vuoli valkoisen laikan
ruskearunkoisen vaahteran kylkeen niiden edessä, ja pakolaiset
riensivät entistä hurjemmin.
"Tämä päivä ei näytä olevan teille onneksi, Jabe!" sanoi Poika vakavan
ivallisesti.
Ja Jabe, unohtaen kaunansa kovaonnista piikkisikaa kohtaan, latasi
hiljaa pyssynsä uudelleen ja viritti satimen jälleen kuntoon.
"Minä tahdon vielä saada toisen noista lurjuksista!" mutisi
hän, tietämättä lainkaan, mitä osaa ne olivat näytelleet hänen
suunnitelmiensa paljastamisessa.
8. luku
MUUTAMIA LUMEN PIKKU ASUKKAITA
Tämän ansakokemuksen jälkeen sekä Punakettu että sen puoliso
harrastivat suuresti ansain virittäjäin puuhia, missä hyvänsä
huomasivatkin niistä jälkiä. Jos ne löysivät tyhjiä satimia, niin ne
panivat parhaansa saadakseen ne laukeamaan tai tehdäkseen ne jollakin
tavoin niin silmäänpistäviksi, ettei mikään metsänasujain niihin
takertuisi. Jos ne löysivät saalista satimista, niin ne paikalla
kävivät työhön ja vapauttivat otuksen surkeudestaan, tehden samalla
itselleen mieluisan palveluksen ja luultavasti saaden osakseen
uhrien kuolemanjälkeisen kiitollisuuden. Mutta jos saaliina sattui
olemaan ilves, niin ne siinä tapauksessa noudattivat varovaisuutta
ja pidättyivät sekaantumasta asiaan. Mutta pauloja tavatessaan ne
joutuivat ymmälle ja tunsivat pelkoa. Ne eivät käsittäneet noita
melkein näkymättömiä kuolemankojeita ja pelkäsivät mennä liian lähelle
niitä tutkiskelemaan.
Lopuksi kuitenkin Punakettu itse pudisti yltään tämän käsittämättömän
pelon lumouksen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä kuuttomana yönä,
kun se juosta hölkytteli kotiinpäin ääneti metsän kimeltäviä käytäviä
pitkin, se kuuli heikkoa taistelun ääntä ja pysähtyi paikalla. Hiipien
syrjään paksujen kuusenoksien alle se näki edessään matalain pensaitten
välisen polun keskellä valkoisen kaniinin riippuvan ilmassa hiljaa
sätky telien. Taisteleva hahmo liikkui hiljaa ylös ja alas, milloin
hipaisten lunta, milloin runsaasti neljä jalkaa sen yläpuolella,
sitä mukaa kuin se nuori puu, johon ansa oli ripustettu, kevyesti
keinui ja heilahteli. Paikalla Punakettu käsitti tilanteen, ja sen
ensimmäinen halu oli hiipiä varkain tiehensä. Mutta kurkisteltuaan
ja nuuskittuaan yltyleensä se tuli siihen uskoon, ettei tässä
lähistöllä ollut mitään muuta sadinta tai paulaa, ja päästi silloin
mielenkiintonsa täysin valloille. Hiipien lähemmäksi yhä pienenevissä
ympyröissä se vahti uhria, kunnes tämän ponnistelut päättyivät. Kun
se oli aivan hiljaa, tuo pehmoinen pieni olento, joka liikuttavasti
oli vastustanut tuhoansa, riippui se juuri noin kolmen jalan päässä
lumihangelta. Punakettu nousi kevyesti takakäpälilleen, tarttui
hampaillaan sen jalkoihin ja veti sen alas. Kun kettu hetkeksi hellitti
otteensa, hyppäsi kaniini ilmaan jälleen kuin olisi ollut elävä. Ja
kettu, suuresti säikähtäen, hypähti taaksepäin viitisen metriä. Lähes
minuutin ajan tuo kuollut kaniini keikkui ylös ja alas, sillä välin kun
Punakettu istui takakintuillaan, tarkaten sitä levottomana. Kun se taas
oli hiljaa, meni kettu nykäisemään sen alas jälleen. Sitten taas se
päästi sen irti, jolloin se jälleen hypähti keikkuen ja pyörien ilmaan.
Ja uudelleen kettu hyppäsi säikähtyneenä taaksepäin.
Tämän se toisti neljä tai viisi kertaa kärsivällisesti, kunnes näytti
ratkaisseen tuon kummallisen arvoituksen omaksi tyydytyksekseen. Sitten
se vielä kerran harkitsevasti veti alas ruumiin ja piteli sitä lujasti
etutassuillaan, samalla, kun koetti pureskella poikki sen kaulassa
olevaa kuparilankaa. Huomatessaan tämän tehtävän hampailleen liian
vaikeaksi se ratkaisi pulman jyrsien kaniinilta pään poikki ja antaen
sen lentää ilmaan takaisin ponnahtavan metallilangan mukana. Sangen
tyytyväisenä hommaansa se sitten viskasi päättömän ruumiin selkäänsä ja
tassutteli kotipesälle.
Ei tarvittu montaakaan tämänlaatuista tapausta herättämään suurta
hälyä kaikissa uutisasutuksissa. Ja vaikka Punaketun puoliso ei
suinkaan näytellyt mitätöntä osaa hävityksissä, joutui kuitenkin
Punakettu itse silmiinpistävän kokonsa ja värinsä puolesta saamaan
osakseen vaarallista huomiota. Monet sukkelat satimet asetettiin
erikoisesti sen pään menoksi, ja uutterin tässä hommassa oli Jabe
Smith. Mutta Punakettu väisti viekkaasti ne kaikki ja halveksi niitä
ilkkuvan varmana. Ja kaikki, jotka koettivat voittaa sen viekkaudella,
saivat palkaksi vaivoistaan, ei vain epäonnistumistaan, vaan myöskin
Pojan vakavan ja hiukan ylimielisen ivan, hän kun viinipensaan luona
sattuneen kohtauksen jälkeen oli pitänyt viisasta eläintä ikään kuin
omanaan.
Vaikka talvi oli ankara, puutteen ja kärsimyksen talvi kaikille
metsän asujamille, niin Punakettu puolisoineen tuli toimeen sangen
hyvin. Mitä suurempi puute, sitä taipuvaisempi oli metsän väki nälän
ajamana menemään satimiin, ja sitä paremmin voivat sen nojalla nuo
kaksi viisasta kettua. Siitä huolimatta nekin tilapäisesti tunsivat
nälän ahdinkoa niin suuressa määrin, että se terästi niiden älyä.
Mutta sellaisissa tapauksissa Punakettu aina oman viisautensa avulla
toimeenpani uusia sotajuonia ja ratkaisi uusia pulmallisia kysymyksiä.
Kun tämä kerran oli tehty, oli sen puoliso altis ja taipuvainen
seuraamaan sen johtoa.
Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän
jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen
mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille
pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta
piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo
ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä,
julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia,
vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa.
Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan,
varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn
nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.
Kettu tiesi -- kenties emonsa varoituksista -- jo pentuna ollessaan,
että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki
ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli
kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se
sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan -- aivot
tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet -- silloin hyvästi lumiset
metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!
Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla
hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan,
että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun
ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti,
pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän
uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys.
Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi
piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin,
tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin
kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli
pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.
Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa,
vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa,
Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron
syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä,
ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää
laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun
tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä
valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja
peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.
Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen
tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä
kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään
helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän.
Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan
päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran,
antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten
hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen
kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen.
Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa
tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä
aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.
Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se
liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla.
Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat
sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti
selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin
pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella
piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt
mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien
pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle
hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.
Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja
puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se
muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen
niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme
jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä
auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin
ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen
koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen
kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi
eivät hiiretkin?
Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa
leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä
terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa
näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi
kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten
hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän
uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin
hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin.
Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui
yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti
loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan
sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen
ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse
sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän
naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski
kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu
tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että
naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi
tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä,
oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä,
joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa
eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti
hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti
sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys,
salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa,
mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.
Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut.
Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se
oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä
Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa
jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen
lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa
uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa
perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien
kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti
yrityksen sikseen.
Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen
kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun
sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka
uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan
astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle
piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli
kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu
ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti
viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.
Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu
syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin
lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti
kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti
täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä
aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten
siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi
melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.
Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi
esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla
pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se
istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen.
Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen
alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen
tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn,
toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta
kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut
suoda sille toista enää samana yönä.
Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse
kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki
Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen
lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan
se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen
äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli
mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut
vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.
Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta
sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa
sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä
räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti
kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi -- ja sen
leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa,
tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien
kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään
ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin
jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.