vastapäätä olevan ikkunan läpi. Punakettu huomasi hetkessä, että
talonisäntä oli asettanut orret ottaen tarkoin huomioon ketun
kiipeämistaidon puutteen. Kanat olivat lihavia ja painavia --
enimmäkseen sekoitettua Brahma-, Cochin- ja Plymouth Rock-alkuperää
-- jonka tähden niiden omistaja oli asettanut ortta vasten pitkän,
kaltevan poikkipuilla varustetun laudan, jotta ne voisivat hypätä
orsilleen tarvitsematta lentää. Lisäksi itse orret olivat järjestetyt
noin puolisen metriä leveän hyllyn yläpuolelle, joka oli suojaamassa
alla olevia pesiä. Kaiken kaikkiaan se oli mitä uudenaikaisin vehje,
siipikarjakirjojen hyväksytyn mallin mukainen. Mutta jos Punakettu
itse olisi sen saanut suunnitella, ei se olisi voinut saada sitä
täydellisemmin sopimaan omiin tarkoituksiinsa.
Pysähtyen heti oven sisäpuolelle pimeään varjopaikkaan se tarkasteli
orsia huolellisesti ja arvioiden. Kanat nukkuivat kaikki, mutta kukko,
varovainen nukkuja, oli hereillä. Se ei ollut kuullut hiiskaustakaan
Punaketun salaisesta tulosta, mutta jonkinlainen tarkka vaaran tajunta
oli sen herättänyt. Sen terävät, rohkeat silmät keksivät jotakin
tavatonta tuolla varjossa. Kurkottaen kaulaansa ja hienoa, käärmemäistä
päätään se päästi pitkän, varoittavan kysyvän kiekaisun.
Punakettu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota tähän hiljaiseen ääneen,
joka ei pelottanut. Tehtyään päätöksen se hyökkäsi pelottomana ylös
kaltevaa lankkua, juoksi korotettua lavaa myöten ja sieppasi neljännen
kanan orren päästä, lihavan, houkuttelevan, taajahöyhenisen Brahman.
Yksi nopea leukojen narskahdus uhrin kaulassa -- eikä räpyttelevä
höyhenkasa enää tehnyt vastarintaa.
Punakettu heitti saaliin hartioilleen, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti
varsin tyynenä lankkua alas. Mutta puolitiehen päästyä sille tapahtui
erittäin hämmästyttävä seikka. Sen verhosi yhtäkkiä, kuten näytti,
pilvi lepattavia siipiä, jokin terävä ja ilmeisesti polttavan kuuma
tunkeutui syvälle sen kaulaan, ja raskas, pehmoinen ruumis iski sitä
niin tuimasti, että se heitti täydellisen kuperkeikan ja putosi
raskaasti lattialle, samalla kun saaliin retkottava ruumis vierähti
ketun kasvojen yli sokaisten ja hämmentäen.
Kukko, joka oli valvonut valppaasti epäillen, ei ollut samaa rotua
kuin kanat. Se ei ollut mikään kömpelö Cochin tai Brahma, vaan
pitkäkannuksinen, lujahöyheninen, sileäpäinen ja puhdasrotuinen,
mustanpunainen tappelukukko. Tämä oli Punaketun onnettomuus.
Kun hämmentynyt Punakettu tointui, lennähti kukko jälleen sen kimppuun,
iskien sen päähän vahvoine nopeine siipineen ja työntäen toisen noista
tikarimaisista kannuksistaan uudestaan ketun niskaan. Haava aiheutti
polttavaa tuskaa; ja tällä kertaa se oli vaarallisen lähellä korvan
juurta, mikä aiheutti Punaketulle pelontuskan. Mitä, jos tuo petollinen
ase tapaisi silmän?
Raivoissaan kettu teki rynnäkön urhean hyökkääjänsä kimppuun. Mutta
kukko oli valpas, tyyni ja älykäs. Kevyesti ilmaan hypäten se väisti
ketun ryntäyksen, purjehti taitavasti sen pään yli ja antoi ohi
mennessäänkin vielä tuollaisen pelottavan kannusiskun. Kärki vajosi
syvälle vihollisen kuonon yläosaan tuuman verran alapuolelle silmää.
Tuska oli ankara, mutta noiden iskujen pelko merkitsi Punaketulle
enemmän kuin kipu. Se saattoi verrattoman rohkeana ryhtyä kukkoa
rankaisemaan, mutta silmien menettämisen vaara täytti sen pakokauhulla.
Se ei tahtonut olla enempää tekemisissä tämän kummallisen ja kauhean
vastustajan kanssa.
Pää matalalla iskun uudistumista välttääkseen kettu syöksyi ulos
pienestä ovesta. Poistuessakin pelottavat siivet läiskivät taas sitä
selkään, ja molemmat kannukset vajosivat sen takapuoleen. Läpikotaisin
pelotettuna se pakeni häpeällisesti pellon poikki metsään. Ja voittajan
kimeä kiekuminen herjasi kettua kaikuen sen kintereillä satelevan
lumikentän poikki.
Syviin varjoihin se pakeni, yli lumenpeittämän puron, pienten,
loistavien metsäaukioiden poikitse, läpi sankkojen kuusikoiden,
sotkuisen, lehdettömän alusmetsän, hiljaisten lehtojen eikä pysähtynyt
kertaakaan, ennen kuin saattoi nähdä tutun pengermän mäenrinteellä
ja katajapensaan, jonka takana pesä sijaitsi. Siinä se pysähtyi
sekunniksi. Mutta samalla se näki töyrään harjalla pesän yläpuolella
näyn, joka karkotti kaiken pakokauhun sen sydämestä. Unohtaen kipunsa
ja vertavuotavat haavansa se päästi kimeän raivonkiljahduksen ja
syöksyi eteenpäin vauhdilla, jota mikään pelko ei ollut kyennyt sen
jaloille antamaan.
Sillä välin kun Punakettu kärsi urhoollisen tappelukukon siipien ja
kannusten antamaa kuritusta, juosta hölkytti sen toveri kotiinpäin
jokseenkin onnistuneelta metsästelyltä ylemmän harjun vierinkivien
joukossa. Tassutellessaan hiljaa töyrään harjaa pitkin selkä kuutamon
loistetta kohti se huomasi kärpän lähestyvän jonkin matkan päässä
puunrunkojen keskitse. Kärpän eleistä älytessään, ettei se ollut häntä
huomannut, se pujahti harvan pensaan peittoon, kyyristyi ja odotti
kärpän käyvän turmaansa kohti. Lähemmäs, yhä lähemmäs se tuli, ja
tiukemmaksi, yhä tiukemmaksi kävi väijyksissä olevan pyydystelijän
ryhti, kun se pysyttelihe jännittyneenä loppuhyppyä ja hyökkäystä
varten.
Sattuipa, että sillä välin yksi isoja, hiljaisia, valkoisia Pohjolan
rosvoja lentää löyhytteli melua pitämättä avarain metsien halki,
tuijottaen pyörein, kirkkain silmin, jotka olivat lasinkovat, joka
pensaaseen ja piilopaikkaan. Se oli hirmuisesti nälissään. Kärppää,
joka lähestyi puiden taittuneiden varjojen lomitse, se ei nähnyt, mutta
se ei voinut olla huomaamatta pienen pensaan takana kyyristelevää
kettua. Sen suurten, untuvahöyhenisten siipien suunta muuttui paikalla,
ja se laskeutui pahaa-aavistamattoman ketun taakse leijailevan,
valkoisen usma-aaveen lailla. Kärppä näytti juuri silloin olevan
sopivan hyökkäysmatkan päässä, joten kettu loikkasi suoraan pensaan
läpi. Juuri sen ollessa taivaan ja maan välillä pöllö iski siihen, niin
että sen hirmuiset kynnet upposivat syvälle ketun kupeisiin ja selkään.
Siipien voimakkaasti lepattaessa, hämmästyksen ja tuskan kiljahdusten
kaikuessa molemmat painuivat yhdessä alas lumihangelle.
Monta kertaa ennen oli suuri valkoinen pöllö pyydystänyt kettuja ja
voittanut ne ja ahmaissut suuhunsa. Mutta ne olivat olleet pieniä
napapiirin kettuja, jotka eivät olleet niin voimakkaita, viisaita
ja kesyttämättömiä kuin niiden punertava eteläinen suku. Nyt se
huomasi joutuneensa vaikeaan seikkailuun. Huolimatta siitä hirveästä
tuskasta, jota puristavat kynnet tuottivat, peloton pieni naaraskettu
kiemurtelihe taapäin ja ylöspäin ja puri nopeasti näykkivin, viiltävin
leuoin.
Kolmasti se koetti saada otetta, pelkäämättä suurten siipien iskuja,
jotka pyrkivät, joskaan eivät siinä aivan onnistuneet, nostamaan sitä
lumesta. Kolmasti se sai vain suuntäyden untuvaisia, kiinnitarrautuvia,
tukahduttavia höyheniä. Kun kettu sitten tunsi kohoavansa maasta, tuli
sen nopea äly sille avuksi; se kurotti ylemmäksi ja tarttui vihollisen
siiven tyveen. Epätoivon vimmalla se jauhoi leukojansa yhteen, ja pian
vahvat luut katkesivat narskuen. Heti se tunsi olevansa vakavasti
lumihangella jälleen. Nousun jännitys lakkasi. Suuri siipi riippui
hervottomana.
Raajarikkonakin Pohjolan rosvo oli uskalias. Tämä ei enää ollut
pyydystelyä; se huomasi joutuneensa tappeluun ja kokeneensa lisäksi
tavattoman, aivan odottamattoman tappion. Nyt se otti leikkiin
voimakkaan nokkansakin, repien sillä raivokkaasti vastustajansa kylkeä.
Mutta toimelias ja ovela kettu piti kiinni katkenneesta siivestä
ja koetti pakottaa pöllöä selälleen. Tämän täytyi hellittää kynnet
otteestaan ja räpytellä raivoisasti toisella toimivalla siivellään,
estääkseen tämän turmiota tuottavan onnettomuuden. Mutta samalla linnun
veitsireunainen, voimakas nokka, joka oli kaareva kuin sirppi sitkeiden
nahkojen repimisen varalle, teki veristä työtä hennon naarasketun
selässä ja kyljissä. Juuri tällä hetkellä -- jolloin taistelun tulos
vielä oli epävarma, ja olisi ollut vaikea päättää, kummalleko voitto
kallistui -- Punakettu syöksyi näyttämölle.
Se saapui taisteluun tappeluvimmoin, jota lisäsi häpeä äskeisestä
tappiosta sekä rakkaus puolisoon. Hiirenhiljaa se syöksyi törmää ylös
hypellen. Iso lintu näki sen ja tervehti sitä sokaisevin siiveniskuin.
Mutta seuraavassa hetkessä Punakettu kantoi sitä poispäin, linnun
kynsiessä rajusti turhaan ja räpytellessä. Tuhoisa nokka raateli yhä
uudestaan Punaketun kylkiä. Sitten jälkimmäisen hampaat tapasivat
vihollisen kurkun, ja yhden sydämenlyönnin aikana taistelu päättyi.
Iso lintu makasi liikkumatonna, retkottaen selällään veren tahraamalla
lumella.
Nuo kaksi kettua koskettivat toistensa kuonoja osaaottavasti ja
rupesivat sitten nuolemaan toistensa haavoja. Hyvän puolituntisen
ne tätä tekivät, osoittaen sitkeää kärsivällisyyttä, jota metsän
heimolla on niin erinomaisen runsaasti. Lasikirkas kuutamo valeli kahta
ystävähahmoa niiden seistessä siinä uutterasti toisiaan hyväillen
törmän avonaisella yläreunalla. Lähellä olevasta turvallisesta
piilopaikasta kärppä katseli niitä pitkän aikaa ihmeissään, vihaten
niitä, mutta samalla iloiten ison pöllön kuolemasta, joka oli sille
paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksikään kettu.
Kun haavat näyttivät olevan sopivasti lääkityt, hiipi Punakettu vihdoin
alas rinnettä pesään, tunnollisesti välttäen pöllön ruumista. Tämä oli
hänen puolisonsa saalis, eikä se tahtonut näyttää vaativansa mitään
oikeuksia siihen. Mitä naaraskettuun tulee, käsitti se täydelleen
oikeutensa. Iso, irtain, höllä höyhenkasa oli liian raskas sille
tavalliseen ketun tapaan kannettavaksi, joten se laahasi sen ripeästi
rinnettä alas pesän suulle. Vetäisten toisen siiven sisäpuolelle,
jottei joku ohikulkeva metsävaras joutuisi kiusaukseen koettaa
kähveltää sitä, se asettui makaamaan ihan pesän suulle ja lepäsi
etukäpälät saaliin päällä, odottaen, kunnes he molemmat olisivat kyllin
levänneet, ruvetakseen syömään sitä aamiaisekseen.
Vaeltava vesikko hiipi pesän ohi ja pysähtyi vihamielisen ihmetyksen
vallassa katsomaan suurta, valkoista Pohjolan rosvoa, kuolleenakin
kauheata. Mutta se tiesi terävien silmien vartioitsevan pesästä
käsin, eikä sillä ollut halua likempään tarkasteluun. Se kiiti
pois käärmemäisesti puroa kohti, missä sillä oli muutamia salaisia
kulkuteitä jään reunojen alla, ja pakkasen kirkas kuulakkuus laskeutui
vielä kerran metsän ylle.
7. luku
SATIMIEN SOTKIJAT
Eräänä yönä heti näiden tuskallisten välinäytösten jälkeen, kun kuutamo
vielä valaisi kimmeltävää erämaata, nuo kaksi kettua leikkivät yhdessä
loistavalla polulla, jonka puron lumipeitteinen uoma muodosti läpi
metsän. Haavat olivat vain vähän vaivanneet niiden karaistuneita,
terveitä lihaksia. Ketut olivat saaneet runsaasti saalista alkupuolella
yötä. Ne olivat nuoria, erittäin tyytyväisiä itseensä ja toinen
toiseensa. Ainoa homma, joka niitä miellytti, oli ajella toisiansa
yltympäri pienissä ympyröissä, hypätä toistensa selkään ja joskus
painiskella takakäpälille nousten ja purra toisiaan kurkkuun, kaikin
tavoin julmuutta teeskennellen.
Päinvastoin kuin koirat ne eivät melunneet leikkiessään,
lukuunottamatta kiirehtivien ja töykkivien jalkojen aikaansaamaa
hiljaista kahinaa ja tassutusta sekä aika-ajoittaista rapinaa
pensaissa, joita ne telmiessään koskettivat.
Yhtäkkiä törmätessään toisiinsa kierroksellaan ne pysähtyivät,
aikoessaan juuri ruveta painiskelemaan ja seisoivat hiiskahtamatta,
tuijottaen outoon jälkeen. Se oli lumikengillä kulkeneen ihmisen jälki.
Kettujen ahnaasti vainuavat kuonot vakuuttivat niille heti, että jälki
oli monta tuntia vanha. Sitten ne ottivat sen erittäin ihmettelevän ja
tutkivan tarkastelunsa alaiseksi. Varmastikaan ei heidän erämaassaan
voinut asustaa olento, jolla oli noin suunnattomat jalat. Mutta jos
sellainen siellä olisikin, olisi heidän saatava selville kaikki, mikä
sitä koski, varmemmin välttääkseen törmäämästä yhteen sellaisen hirviön
kanssa.
Näiden isojen jälkien ympärillä ja varsinkin jokaisen jäljen
keskikohdan paikkeilla, missä suurin syvennys oli, ilmeni voimakas
ihmisen haju, joka hämmästytti kettuja sitä enemmän, kun ne tiesivät,
etteivät ihmisen jalat tehneet sellaisia jälkiä. Punakettu tunsi
hajun vielä tarkemmin, todeten sen erikoisen vastenmielisen henkilön
hajuksi, pelätyn tulen, melun ja kuoleman aiheuttajan, Jabe Smithin.
Tämän jälkeen se totesi, että jättiläismäiset jäljet oli tehnyt jokin,
joka oli kiinnitetty Jabe Smithin jalkaan. Sitä Punakettu ei voinut
käsittää, mitä tarkoitusta tai tarvetta varten ihminen noin suurensi
jalkansa. Mutta se tiesi, että ihmiset olivat aina salaperäisiä, ja
se tyytyi selittämään asian vain siten. Kysymys, joka nyt kiinnitti
molempien kettujen mieltä, oh: minne jäljet veivät? Mitä asiaa
ihmisellä oli tänne heidän metsiinsä?
Jätettyään nyt leikin ajatuksetkin syrjään ne ottivat jäljen päästä
kiinni ja seurasivat sitä varovasti joka aisti herkkänä. Jälki vei
ketun alueen etäisimpään ja jylhimpään osaan. Vihdoin se päättyi
paikkaan, missä kohtasi naarasketun oman, selvästi merkityn kulkutien.
Lumi oli sotkettua ja pöyhittyä tällä kohdalla, ja juuri tässä,
missä ketun kulkutietä kavensi tiheä pensas kummaltakin puolen,
makasi kananpojan jäätynyt pää ja kaula. Punakettu, luontaisesta
varovaisuudestaan huolimatta, lähestyi tutkistelemaan saalista;
mutta sen puoliso, joka jollakin tavoin oli jonkun verran oppinut
tuntemaan satimia, työnsi sen syrjään niin töykeästi, että toinen
oivalsi oudon vaaran läheisyyden. Silloin ja vasta silloin se huomasi,
että sillä paikalla, kananpojan pään ympärillä ja alla, ei näkynyt
ollenkaan ketunjälkiä. Ne ilmeisesti oli peitetty lumella. Sillaikaa
kun kettu aprikoi tätä pahaenteistä seikkaa, sen kumppani liikkui
eteenpäin äärimmäisen varovasti, askel askeleelta nuuskien lunta.
Suurella mielenkiinnolla uros tarkasteli naarasta, todeten, että se
tiesi jotakin, josta hän itse, kaikesta oveluudestaan huolimatta, oli
tietämätön.
Tuokion tai parin perästä naaraskettu pysähtyi ja alkoi haistella
joka puolelta sitä paikkaa, mihin oli pysähtynyt. Sen osoittama
huolekkuus kasvoi arkuudeksi ja vakuutti Punaketulle sitä, että jotakin
hirmuisen vaarallista oli kätkettynä lumen alle. Jonkin hetken perästä
varovainen tutkija alkoi kaivaa, kuopien tassullaan lunta kevyin,
siroin, pinnallisin vedoin; ja pian se sai esille pienen, tumman,
uhkaavan näköisen esineen, joka oli tehty samasta kovasta, kylmästä
aineesta, josta Punakettu oli huomannut monen ihmiselle kuuluvan
työkalun tehdyksi. Satimen keskellä olevaa lunta pieni viisas naaras
ei uskaltanut koskettaa, ja pontevasti se ehkäisi läheisen tutkimuksen
Punaketunkin puolelta. Mutta se antoi hänen ymmärtää, että tämä
oli yksi ovelimpia ja vaarallisimpia kaikista keksinnöistä, joita
tuolla käsittämättömällä olennolla, ihmisellä, oli tapana käyttää
metsän heimoa vastaan. Ja se sai puolisonsa myöskin oivaltamaan, että
odottamattomat antimet kuten kananpojan pää tai muut harvinaiset
herkut, joita oli ripoteltu metsätielle, jalomielisesti muka,
jokseenkin varmasti antoivat ilmi ainakin yhden satimen läheisyydessä.
Jättäen tuon petollisen esineen paljaaksi, jottei se narraisi ketään
muuta metsän asujainta, ketut palasivat jälleen paulanpanijan jäljille,
saadakseen selville, mitä muita salajuonia hän oli punonut metsän väkeä
vastaan.
Ne olivat kulkeneet vain vähän matkaa eteenpäin, kun kiistelyn ja
tappelun mekastus aivan vastapäätä sai ne äkisti pysähtymään. Ääni oli
salaperäinen ja pelottava, kuin jotkut voimakkaat olennot äänetönnä
olisivat taistelleet henkensä puolesta. Ketut hiipivät eteenpäin
äärimmäisen varovasti lumikengänjälkiä pitkin ja joutuivat yhtäkkiä
katselemaan kauhistuttavaa näytelmää.
Tänne oli ansojen virittäjä pannut lujan kuparilankapaulan ja asettanut
siihen syötiksi kuolleen kaniinin, joka kyyristeli luonnollisessa
asennossa juuri sen takana pensaan alla. Suuri ilves hiipi nälän
ajamana ohi ja näki kaniinin. Suoraan läpi ansan se huomasi tuon
ilmeisesti tuhmanrohkean saaliin, mutta se ei nähnyt ohutta, kirkasta
kuparilankaa, joka heikosti kimmelsi viheriäisten kuusenoksain lomasta.
Hiipien varkain, äänetönnä kuin varjo, litistyen maata myöten, isot,
pyöreät silmät kylmästi liekehtien, se ryömi eteenpäin hyppäysmatkan
päähän. Sitten mahtava, paikalleen osuva loikkaus! Sen suunnattomat
käpälät, kaikki kynnet ojossa, tarttuivat kuolleeseen kaniiniin. Mutta
samalla hetkellä se tukahduttavana tunsi kurkussaan kauhean otteen.
Saaliinsa unohtaen iso kissaeläin hypähti rajusti syrjään, päästäen
sähisevän kauhun kirkaisun. Ensi hyppäyksellä se ei nähnyt merkkiäkään
vihollisestaan, vaikka ote yhä pusersi sen kurkkua. Sen luontainen
rohkeus masentui hyökkäyksen salaperäisyydestä. Mutta toistamiseen
loikatessaan se tunsi kaulassaan rajun nykäisyn, ja ote kiristyi
niin, ettei se enää voinut kurkusta päästää ääntä, ja vihollinen
tuli näkyviin hypäten sen kimppuun. Otuksen kauhuksi se olikin vain
viattoman näköinen valkoisesta koivusta tehty keppi, jollaisten se oli
monen monta kertaa nähnyt viruvan metsänhakkaajien leirien ympärillä.
Se ei voinut tajuta pelottavaa ja kiukkuista vihamielisyyttä, jota
keppi nyt osoitti häntä kohtaan.
Se koetti aluksi paeta, mutta hyppien seurasi sitä keppi, puristaen
sitä kovemmin, mitä hartaammin ilves pyrki pakoon. Pelkonsa vimmassa
peto pyörsi ympäri ja hyökkäsi kepin kimppuun kynsin hampain sitä
raastaen. Keppi oli kylläkin hiljaa tämän hyökkäyksen aikana, tekemättä
mitään huomattavaa vastarintaa, mutta onnistuen kaiken aikaa jollakin
kauhealla tavalla pidättämään puristusta otuksen kurkussa. Ilves
istahti maahan, tuijottaen silmät pullollaan päässä, punaiset leuat
ammollaan, koettaen saada vedetyksi henkeä.
Juuri tähän aikaan ilmaantuivat ketut, kyyristellen pensaan takana,
kirkkain silmin vahtien ja ihmetellen. Ne vihasivat ilvestä; mutta tämä
selittämätön hyökkäys sen kimppuun pelotti ja kammotti niitä sellaisen
vihamielisen voiman ilmaisuna, jota ne eivät voineet käsittää.
Hento juoksupaula kiristyi nyt syvälle ilveksen turkin sisään sen
leukojen taa, ja puristus voitti pedon villin viekkauden. Ilvestä
viisaampikin eläin olisi tuntenut viisautensa loppuvan moisessa
pulmassa. Siitä huolimatta se epätoivoissaan ajatteli ryhtyä johonkin
muuhun, tehden innokkaasti suunnitelmia. Ehkäpä keppi oli koiran
kaltainen eikä osaisi kiivetä puuhun. Se juoksi lähimpään puuhun.
Mutta keppi seurasi mukana tiukentaen, yhä vain tiukentaen tuota
tukehduttavaa puserrusta sen kaulassa. Se ryömi isolle oksalle ja näki
kepin heiluvan alapuolellansa.
Talvinen maailma, kuutamo ja lumi sekä puiden mustat rungot pyörivät
nyt ilveksen silmien edessä, ja sen pöhöttynyt kieli työntyi esiin
leukojen takaa. Rajattoman kauhun vallassa se katsoi vielä kerran
alaspäin tanssivaan keppiin ja hyppäsi sitten ulospäin toiselle puolen
oksaa.
Ilveksen hypätessä keppi ponnahti rajusti ylöspäin. Se tarttui oksan
alle ja piteli kiinni hetkisen, ehkäisten saaliin hypyn kiristäen
juoksupaulan äärimmilleen. Potkien ja kiemurrellen onneton eläin
viskautui kauas oksan toiselle puolelle ja taas takaisin. Tuon
paluuheilahduksen huippukohdalla keppi pujahti oksan yli ja molemmat
putosivat lumelle yhdessä. Keppi putosi ilveksen ruumiille. Ja
muutamien suonenvedontapaisten nykäysten jälkeen ilves makasi siinä
aivan hiljaa.
Vasta sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkän aikaa ja kuu
alkoi painua puiden latvain taa, ketut rohkenivat tulla esiin
tutkiskeluille. Paikalla ne huomasivat tyydytyksekseen, että ilves
oli kuollut. Nuuskien sitten viisaasti juoksupaulaa ja köyttä ja
keppiä, joissa kaikissa oli vahva ihmisen haju, ne saivat aika selvän
käsityksen asiasta. Tämä oli ilmeisesti toinen ansalaji, toinen ihmisen
väsymättömän ja väistämättömän vihamielisyyden ilmenemismuoto. Se oli
molemmille ja varsinkin kaikkea tutkistelevalle Punaketulle verraton
opetus väsymättömään valppauteen.
Pari kolme tuntia ketut vielä pysyttelivät ansojen virittäjän
jäljillä. Vastenmielisyys Jabe Smithiin sai Punaketun vieläkin enemmän
suutuksiin, ja se oli innokas vastustamaan häntä niin usein kuin
mahdollista. Milloin ne vain tulivat paikalle, mihin lumikengän jälki
oli pysähtynyt, siinä ne varovasti vainusivat ansaa, olipa syöttiä
näkyvissä tai ei. Neljä sadinta ne vielä löysivät ja jättivät ne
paljaiksi kuten ensimmäisenkin, niiden petoeläinten ivattavaksi, jotka
mahdollisesti kulkisivat siitä ohi. Ja erään ansan ne vielä löysivät,
mutta eivät tietäneet, mitä tehdä sille. Ne pelkäsivät lähestyä sitä;
niinpä ne tyytyivätkin vain sotkemaan ja tuhrimaan lumen sen ympärillä
niin pahasti, että se oli voimakas varoitus jokaiselle eläimelle, joka
ei ollut toivottoman tylsä.
Nyt ne olivat taas nälissään, ja naaraskettu oli valmis lähtemään
pyydystelylle. Mutta lumikenkäjälki vei yhä eteenpäin syvemmälle
erämaihin. Ja Punakettu oli haluton luopumaan siitä. Sen tahto voitti,
ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa.
Mutta seuraavalla satimella koirasketun sitkeys sai palkkansa. Sadin
oli asetettu avonaisen lähteen viereen, jonka loriseva vesi uhmaili
pakkasta. Satimeen oli tarttunut vesikko molemmista etujaloistaan.
Vanki oli vielä hengissä ja paljasti ketuille hampaansa katsellen
pelotonna surmaansa silmiin. Mutta eivätpä ketut olleet suopeita toisia
eläimiä kohtaan; niiden vihamielisyys paulainpanijaa sekä yleinen
myötätunto petoeläimiä kohtaan niiden taistelussa paulainpanijaa
vastaan ei suinkaan saanut niitä hempeämielisiksi, kun ne tapasivat
vankan aterian noin valmiina. Aidon mielihyvän tuntein ne hyökkäsivät
onnettoman vesikon kimppuun, joka ei kyennyt ryhtymään taisteluun. Ja
muutaman minuutin kuluttua ei ansainvirittäjällä ollut siitä jäljellä
muuta kuin häntä ja koivet.
Petoeläimet -- niinkin viisas kuin kettu -- ovat säännöllisesti
taipuvaiset oikullisuuteen eivätkä kauan jaksa pitää kiinni samasta
asiasta. Nyt oli Punakettu melkein kadottanut halunsa lumikenkäin
jälkien seuraamiseen. Illastettuaan kunnollisesti se kyllästyi
tutkisteluihin ja sen mieli rupesi tekemään kotiin töyräällä olevaa
pesää kohti. Se ei huolinut neuvotella puolisonsa kanssa. Mutta tämä
seurasi sen päähänpistoa paikalla ajattelemattakaan vastustella tai
oikkuilla.
Tähän aikaan kuutamo vaihtui kylmäksi keskitalven päivänkoitoksi. Ja
tuona kylmimpänä vuorokauden tuntina puitten oksat katkeilivat herkästi
kovan pakkasen kourissa. Ketut palasivat entisiä jälkiänsä nopeammin
ja vähemmän varovaisina kuin olivat tulleet, ottaen tarkoin huomioonsa
jokaisen paljastamansa satimen ja niitä huolellisesti vältellen.
Mutta kun ne saapuivat kuolleen ilveksen luo, pysähtyivät ne äkkiä,
peräytyivät syyllisen näköisinä ja poikkesivat pois jäljiltä. Siellä
tuon kokoon lyyhistyneen, onnettoman ruumiin vieressä seisoi toinen
suuri, harmaa, synkeän näköinen kissaeläin, joka tuijotti kettuihin
sähisten äkäisesti. Ne eivät lainkaan halunneet uhmailla vierasta, vaan
tekivät laajan, kunnioittavan kaarroksen ja osuivat jälleen jäljille
satasen metriä päässä siitä.
Ja nyt ne lähestyivät ensimmäistä sadinta. Ne tahtoivat katsella
sitä jälleen tuolla puoleksi halveksivalla, puoleksi pelokkaalla
mielenkiinnolla, jonka öiset kokemukset niille olivat opettaneet, ja
sitten kapaista kotiin lyhintä tietä nukkuakseen aamun valkenevat
tunnit. Mutta ne huomasivat, että eräs toinen metsäneläin oli mieltynyt
tuohon satimeen. Iso piikkisika seisoi aivan niiden edessä.