sen hyvyydestä. Se muisti luumut ja vesi herahti sille suuhun. Yhden
pikku tertun, joka riippui matalalla kiertelevässä viiniköynnöksen
vesassa, se otti ikään kuin näytteeksi. Se maistui juuri siltä kuin
se oli kuvitellutkin. Mutta muut noista halkeavista, purppuraisista
rypäleistä riippuivat saavuttamattoman korkealla. Vaikka kettu
olisi hypännyt pystysuoraan ylös ilmaan jännitetyin lihaksin ja
ahnaasti sieppaavin leuoin, ei se olisi voinut tavoittaa ainoatakaan
viinirypälettä. Se kiersi kiertämistään mahtavaa viiniköynnöstä, etsien
hyökkäyspaikkaa. Sitten se yritti kiivetä, mutta turhaan. Punaketun
yritykset tähän suuntaan olivat yhtä turhat kuin sen hyppäyksetkin; ja
viinirypäleet saivat olla rauhassa.
Punakettu oli neuvokas ja sitkeä; mutta on tapauksia, jolloin
neuvokkuus ja sitkeys käyvät ansaksi. Kettu istahti takajaloilleen
ja pohti perinpohjin tilannetta. Yhdellä kohtaa se oli huomannut
voivansa kiivetä puun runkoa pitkin viisi tai kuusi jalkaa niiden
kiemuroiden avulla, joita mahtava viiniköynnös teki tukipuunsa
ympärille. Tämä näytti kuitenkin hyödyttömältä, kun sillä kohdalla ei
ollut viinirypäleitä saatavissa. Mutta se huomasi vihdoin paikan, johon
voisi hypätä kiivettyään ensin niin korkealle kuin pääsisi -- paikan,
missä viiniköynnösrykelmä soisi sille jalansijan ja missä herkulliset
marjatertut riippuivat aivan sen pään päällä. Se ei enää hukannut aikaa
miettimiseen, vaan kiipesi, asettautui huolellisesti tasapainoasentoon,
jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.
Punakettu putosi turvallisesti rypäleiden keskelle. Mutta se,
mitä kettu ei ollut ottanut lukuun tai edes arvannutkaan, oli
viiniköynnösten joustavuus. Ne antoivat myöten joka suunnalle
varsin kummallisesti ja oikullisesti. Muutaman sekunnin ajan kettu
ponnisteli raivokkaasti pysyäkseen paikallaan, tarttuen kiinni kynsin
hampain. Sitten se hyppelehtien ja nolattuna vaipui alaspäin läpi
viiniköynnösten.
Mutta onnettomuudekseen se ei pudonnut maahan asti. Varsirykelmät,
jotka eivät halunneet sitä kannattaa, näyttivät yhtäkaikki päättäneen,
etteivät päästäisi sitä käsistään. Itsepäinen köynnöskiemura kiertyi
sen toisen takajalan ympärille nilkan yläpuolelle pidellen kiinni pää
alaspäin roikkuvaa kettua.
Kovaonninen seikkailija kiemurtelihe, koettaen hampain vapautua
tuosta kovasta otteesta. Mutta joustava viiniköynnös ei päästänyt
sitä voitolle, ja jokainen ponnistus veti paulan vain kireämmälle.
Kun kettu totesi pulmallisen tilanteensa, valtasi sen pakokauhu. Se
rupesi rajusti potkimaan, rimpuilemaan ja keikkumaan. Tämä sai aikaan
kovan kahinan lehdistössä. Sitä se teki muutaman minuutin ajan,
kunnes lopulta ylen uupuneena jäi riippumaan liikkumatonna, keinuen
ruskeanvihreässä varjossa, kieli surkeasti riipuksissa ja silmät
puoliummessa.
Juuri tällä hetkellä saapui paikalle sattumalta Poika. Hänen
herkkä korvansa oli jo etäältä kuullut lehtien tavatonta kahinaa
hetkellä, jolloin kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Hän lähestyi hyvin
hiljaa hiipien, jottei menettäisi mitään mahdollista nähtävää, ja
saapui paikalle juuri silloin, kun ansaan joutunut näytti olevan
kuolemaisillaan. Vielä yksi pelon aiheuttama ponnistus vavahdutti
nuoren ketun jäseniä; sitten, huomattuaan tilanteen toivottomuuden, se
heittäytyi näennäisesti elottomaksi, silmät suljettuna kapealle raolle
kuin kuolleella.
Säälin valtaamana Poika hyppäsi paikalle ja irrotti kierteen,
pahoitellen sitä, ettei ollut tullut ajoissa, pelastaakseen kauniin
eläimen hengen. Hän tunsi erikoista mielenkiintoa kettuihin ja ihaili
niiden viisautta ja mielenmalttia. Harmaissa silmissä säälin ilme hän
nyt piteli velttoa olentoa käsivarsillaan ja silitteli sen loistavaa,
kirkasta rehevää turkkia. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut
tilaisuutta tarkastella niin värikästä kettua. Arvellen lopuksi,
että hän nyt voisi saada oivallisen ketunnahan ilman minkäänlaisia
omantunnontuskia, hän kääntyi kotio viskaten ketun ruumiin
huolettomasti olkapäälleen, takajaloista kiinni pidellen.
Mutta tällä hetkellä, juuri kun hän oli lähtemäisillään, hänen sielunsa
silmiin välähti kuva suurista purppuranpunaisista viinirypäletertuista,
jotka hän oli nähnyt silloin, kun hänen mielensä oli ollut liiaksi
muuhun kiintynyt niitä huomatakseen. Voisiko hän jättää nuo kypsät
rypäleet poimimatta? Ei, totisesti! Hän kääntyi takaisin innokkaasti,
viskasi kuolleen ketun maahan ja rupesi herkuttelemaan, kunnes suu ja
sormet olivat aivan punaiset. Kun hänen ruokahalunsa oli tyydytetty,
jopa kyllästymiin saakka, hän täytti hattunsa ja tyytyväisyydestä
huoaten katsahti lopuksi ympärilleen ottaakseen ketun selkäänsä.
Hetkisen hän tuijotti hämillään hieroen silmiään. Kettu, jonka hän
huolettomasti oli viskannut maahan, oli näyttänyt niin kuolleelta kuin
näyttää voi. Mutta nyt siinä ei ollut mitään kettua. Koska hän ymmärsi
metsän eläimiä, selvisi hänelle salamannopeasti, kuinka ovelasti häntä
oli puijattu. Itsekseen tälle hiljaa naurahdellen hän meni kotiin ilman
muuta voitonmerkkiä kuin hatuntäysi metsäviinirypäleitä.
5. luku
PUOLISON VALINTA JA VOITTO
Rajattoman pöyhistyneenä onnistuttuaan voittamaan Pojan viekkaudella
Punakettu pani nyt itsensä hieman vaaralle alttiiksi, käyden
uhkarohkeaksikin ja arvostellen ihmisen ylemmyyttä liian vähäiseksi.
Onneksi itselleen se kuitenkin sai pian oivan opetuksen.
Salaa se hiipi eräänä raikkaana aamuna Jabe Smithin jäljissä, kun
tämä oli ulkona pyssyineen peltokanoja etsimässä. Näkymättömien
siipien suhinan saadessa Jaben muuttamaan yhtäkkiä suuntaa hän näki
kirkkaanpunaisen ketun katoavan viidakkoon. Jabe oli nopea pyssymies.
Hän nosti pyssynsä ja laukaisi paikalla. Hänen panoksensa oli
kuitenkin peltokanoille aiottu, ja ampumamatka oli pitkä. Muutamat
pikku lyijyhaulit sipaisivat Punakettua kylkeen. Ne eivät tunkeutuneet
syvemmäs kuin nahan alle; mutta isku säikäytti ja haulit pistivät perin
ilkeästi.
Hämmentyneenä ja peloissaan kettu hypähti ilmaan. Oikosenaan, vatsa
maata viistäen, se sitten pakeni punaisena viiruna nuorten, valkoisten
koivunrunkojen lomitse. Päiväkausia sitä kiusasi kyljessä kipu ja
syyhy, jota mikään ei voinut lieventää. Ja viikkomäärin se pysyttelihe
visusti poissa ihmisten ilmoilta.
Tähän aikaan nuori kettu sai muutamia yllätyksiä. Eräänä aamuna, kun se
sukeltautui esiin katajapensaansa alta varhaisimpina kalpeanpunaisen
aamunkoiton hetkinä, se huomasi ihmeellisen, ohuen, kimaltelevan kuoren
kuolleilla lehdillä, ja ruskeat ruohot tuntuivat jäykiltä ja haurailta
sen askelten alla. Suuresti hämillään se nuuski huurretta ja maisteli
sitä, mutta huomasi, ettei sillä ollut antaa kielelle tai nenälle
mitään muuta kuin kylmän tuntua.
Ilmakin oli käynyt tavattoman kylmäksi, joten sen ajatukset palasivat
sen kaivamalle pesälle. Sekä pakkanen että kimmeltävä huurre haihtui
auringon noustessa korkealle; mutta Punakettu ryhtyi siinä paikassa
valmistamaan pesäänsä. Sen jälkeen se asusti siinä ja unohti tykkänään
katajapensaan alla olevan asuntonsa.
Vähän aikaa tämän jälkeen se tutustui ensi kertaa jääihmeeseen. Eräänä
raikkaana, puolihämyisenä aamuna, kun ylempi taivas paraikaa puki
ylleen aamunkoiton ensimmäisiä ruusutäpliä, kettu pysähtyi pienelle
lammikolle juomaan. Se hämmästyi, kun turpa joutui kosketuksiin jonkin
kovan, mutta näkymättömän aineen kanssa, joka asettui kuonon ja veden
väliin. Ensiksi se peräytyi varovaisen epäilyn vallassa ja vilkuili
joka taholle ympärilleen, nähdäkseen oliko jokin muukin hullusti
maailmassa. Sitten se nuuski jäätä ja nuoli sitä tunnustellen; ja
lopuksi, käyden rohkeammaksi, se sysäsi sitä niin kovasti kuonollaan,
että jää murtui.
Tämä näytti selittävän arvoituksen sen tyydytykseksi, joten se sammutti
janonsa ja lähti pyydystelemään. Mutta myöhemmin päivällä sattuessaan
juomaan jälleen samalla lammikolla se hämmästyksekseen huomasi, että
tuo outo, kova, näkymätön, murtuva aine oli tyystin hävinnyt. Se etsi
sitä kiihkeästi ja oli kuin umpikujassa, kunnes löysi muutamia vielä
sulamattomia jäännöksiä. Sen jälkeen se oli taas tyytyväinen, näyttäen
ajattelevan, että ilmiö oli saanut varsin riittävän selityksen.
Tämä huurteen ja jään ihmetteleminen ei kuitenkaan ollut mitään sen
vaivaavan hämmästyksen rinnalla, minkä aiheutti ensi lumen tulo.
Vaivaloisen metsästysretken jälkeen, joka oli vienyt alkupuolen yöstä,
kettu eräänä aamuna nukkui ohi päivännousun. Sen nukkuessa oli tullut
lumi, peittäen maan noin tuuman paksuudelta. Kun kettu pisti kuononsa
pesästä, oli pyry jo melkein lakannut, siellä täällä vain jokunen
kevyt, myöhästynyt lumihiutale vielä laskeutui hiljaa alas.
Nähdessään ensimmäisen kerran maailman, josta kaikki väri oli äkkiä
pyyhkäisty pois, Punakettu peräytyi hätkähtäen -- se katosi todella
aivan pesänsä pohjille saakka. Häikäisevä ja selittämätön valkeus
kauhistutti sitä. Parissa minuutissa kuitenkin uteliaisuus palautti
sen rohkeuden, ja se tuli takaisin ovelleen. Mutta edemmäksi se ei
uskaltanut. Pistäen varovasti päänsä ulos se katseli joka suunnalle.
Mitä tuo valkoinen aines oli, joka peitti kaikki paitsi alastomat,
ryhmyiset oksat? Ketusta se näytti höyheniltä. Jos niin oli, oli täällä
varmasti ollut suuri metsästys. Mutta ei; ketun kuono ilmoitti sille
pian, ettei ollut kysymys höyhenistä.
Nyt se otti sitä vähän suuhunsa ja hämmästyi huomatessaan, että se
katosi melkein hetkessä. Viimein se astui ulos tehdäkseen tarkempia
tutkimuksia. Mutta harmikseen Punakettu huomasi jalkojensa tulevan
märiksi ja kylmiksi. Se kammosi jalkojen kastumista, joten se nopeasti
pujahti takaisin pesään ja nuoli ne kuiviksi.
Tunnin tai runsaamminkin Punakettu jurotti ja kummasteli kuivassa
pakopaikassaan. Kun sitten ilma leutoni, niin lumi suli paikotellen;
kettu tuli ulos ja asteli arkaillen. Mutta aamukauden se oli
niin ihmetyksissään, ettei voinut pyydystelläkään. Vasta myöhään
iltapäivällä nälkä sai sen unohtamaan sen selittämättömän seikan, joka
oli muuttanut maailman muodon, ja pakotti sen taas vakavaan toimintaan.
Mutta kun noin kymmenen päivää myöhemmin lumi todella tuli jäisen
huurteen kintereillä, oli kettu täysin sopeutunut siihen ja kohteli
myrskyä ja pakkasta kumpaakin verrattoman välinpitämättömästi.
Koko tänä aikana Punakettu ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt emoansa
tai siskoansa, vaikka se silloin tällöin oli kulkenut niiden jälkien
yli, tuntien ne erehtymättä hajusta. Niitä jälkiä se nuuski aina
mielihyvällä. Heimolaistensa tavoin silläkin oli halu välttää seuraa,
joka helposti aiheutti eripuraisuutta. Sitä paitsi sitä ei lainkaan
haluttanut houkutella asiaankuulumattomia alueelle, jota se nyt piti
omana erikoisena piirinään. Niin nuori kuin olikin, se oli kuitenkin
siksi voimakas ja kaunismuotoinen, että se hyvin kävi oivasta vuoden
vanhasta eläimestä. Ja se oli varsin valmis taistelemaan luuloteltujen
oikeuksiensa puolesta.
Mutta tämän rauhaisan vapauden saattoi tuskin olettaa kestävän
niin, ettei siitä vaadittaisi maksua. Punakettu omisti jotakin,
jota monet metsän eläimet kadehtivat -- nimittäin pesän, joka oli
turvaisa, kuiva ja lämmin. Ketun poissa ollessa olivat sitä tutkineet
erilaiset hiipivät kulkijaeläimet -- kärppä, murmeli, vesikko ja
musta käärme -- mutta ne olivat kaikki pitäneet huolta siitä, että
olivat sieltä poissa ennen omistajan paluuta. Eräs vanha, äreä
murmeli, taistelussa arvettunut veteraani, joka oli yhtä urhea kuin
huonotuulinenkin, meni niin pitkälle, että asettui pesän suulle,
aikoen taistella sen omistamisesta. Mutta Punakettu sattui olemaan
poissa pitkällä metsästysretkellä toisessa laaksossa. Ja kun vanha
murmeli oli odottanut parisen tuntia turhaan, niin sen rohkeus
häipyi. Se muisti olevan toisiakin pesiä, ellei varastettavissa,
niin ainakin kaivettavissa. Ja muisti lisäksi, että sodan seuraukset
olivat epäillyttäviä. Se vaelsi alas lähimmälle naurismaalle, missä
mustankirjava sekarotuinen sen ryöstöretkellänsä saavutti ja tappoi
suurenmoisen tappelun jälkeen. Eikä Punakettu aavistanutkaan, miltä
vakavalta taistelulta se oli säästynyt. Voimakas ja viisas kun oli,
se epäilemättä olisi voittanut; mutta arpia se siitä olisi kantanut
ruumiissaan.
Kun Punakettu eräänä päivänä juosta hölkytti kotiin tyytyväisenä
peltokana hampaissaan, huomasi se toisen ketun veresten jälkien
vievän ihan edellänsä suoraan pesälle. Nuuskien niitä se älysi, että
vieras oli outo. Ja heti epämääräinen vastenmielisyys sai karvat
nousemaan pystyyn ketun selässä. Sen mielestä jokainen vierailu oli
ainakin tunkeilemista, ellei suoranainen hyökkäys. Se kiiruhti ylös
katajapensaalle ja huomasi tungettelijan seisovan puoleksi pesän suusta
ulkona, korvat humussa, hampaat näkyvissä, julkeata uhmaa kapeiksi
siristettyjen silmien välkkeessä.
Punaketun sydäntä paisutti tähän asti tuntematon intohimo, jossa oli
sekaisin loukkausta ja villiä raivoa. Pudottaen peltokanan suustaan
se hyökkäsi hiljaa tunkeilijan kimppuun, joka kohtasi toisen kylläkin
kernaasti juuri katajapensaan alapuolella. Ei siinä kinasteltu
asemasta, vaan molemmat kävivät heti toisiinsa käsiksi, kumpikin
hampain ja käpälin; ja punaisena, karvaisena pallona ne kierivät kolmen
metrin verran rinnettä alas. Täällä ne iskeytyivät tuimasti kiveä
vasten, Punaketun päällimmäisenä raadellessa pahasti vihollisensa
kaulaa sivulta.
Kiveä vasten puristettuna oli kutsumaton vieras tappelussa aivan
alakynnessä. Sen oma niin kuin vastustajankin veri vuoti silmiin,
puoleksi sokaisten ne. Äkkiä se päätteli olleensa väärässä -- ja katui
nopeasti. Ankarasti läähättäen ja kiemurrellen se vääntelihe ylös,
luikahti Punaketun takajalkojen lomitse ja puikki tiehensä. Punakettu
kääntyi, katseli sitä hetkisen ja ryntäsi sitä kohti jälleen. Vieras ei
pysähtynyt puolustamaan tai antamaan selitystä, vaan loikkasi suoraa
päätä lähimmän pensaan yli ja laukkasi viidakon läpi vauhdilla, joka
osoitti sen päätöksen vilpittömyyttä. Punakettu seurasi lähes sadan
metrin matkan ja sitten, ylen ylpeänä voitostaan, palasi pesälle
nuolemaan haavojansa.
Lähemmäs viikon perästä tämän yhteentörmäyksen jälkeen ilmestyi toinen
vieras kettu. Punakettu oli juuri lähdössä iltapäiväpyydystelylleen,
kun se näki vieraan pysähtyvän epäröiden viidakon laitaan noin
kahdenkymmenen metrin päähän pesän alapuolelle. Sen karvat nousivat
nopeasti pystyyn, ja sievästi se sipsutteli varpaillaan julman
epäkohteliaana ja valmiina uuteen tappeluun. Mutta vieraan ryhdissä
ei näkynyt minkäänlaista vihamielisyyttä. Se ilmaisi pikemminkin
epävarmuutta ja paon aikeita.
Niinpä tapahtui, että kun Punakettu läheni sitä, hänen
vihamielisyytensä alkoi lauhtua, kunnes hänen lähenemisensä johtui
melkein yksinomaan halusta saada selville, mitä vieras tahtoi. Äkäisen
pystyt harjakset niskassa ja harteilla painuivat alas ja vaarallinen
välke hävisi sen vilkkaista silmistä. Varpaisillaan odotteleva vieras
näytti koko ajan olevan aikeissa paeta, mutta se ei sitä tehnyt, vaan
katseli yhä olkansa yli Punaketun lähenemistä.
Kun Punakettu huomasi olevansa kuuden metrin päässä arasta vieraasta,
niin se pysähtyi ja istahti maahan, pää kenossa, suu puoliavoinna,
kieli suusta riippuen, naama suopean, mutta innokkaan mielenkiinnon
perikuvana. Vieras, naaraskettu, nähtävästi taas jonkin verran
tyyntyneenä, uskalsi nyt itsekin istahtaa maahan, kääntyen niin, että
oli Punakettuun päin. Tässä asennossa ollen ne silmäilivät toisiansa
hiljaa minuutin tai pari hyväntahtoisina molemmin puolin. Sitten
Punakettu hypähti reippaasti pystyyn, hölkytti vieraan luo ja nuuski
sitä sydämellisesti. Molemmat näyttivät ylen tyytyväisiltä tapaamisen
johdosta. Hypeltyään yhdessä muutaman minuutin ajan ja ajettuaan
toisiaan ne kulkivat rinnatusten viidakon halki, nähtävästi haluten
ruveta pyydystelykumppaneiksi.
Täynnä ylpeyttä ja riemua, joka oli aivan uutta Punaketun sydämelle,
se juosta hölkytti eteenpäin katse kiinnitettynä vierellä kulkevaan
hentoon toveriin, silmäkulmat rypyssä ja suu auki, typerää
tyytyväisyyttä ilmaisten. Mutta nuori naaraskettu piti silmänsä ja
ajatuksensa vireillä halukkaana pyydystelyyn ja silminnähtävästi
välinpitämättömänä voitostaan. Milloin se hyökkäsi varomattoman,
ruokaa etsivän hiiren kimppuun, milloin anasti vioittuneen pulmusen,
kun lintu pakokauhun valtaamana hyppeli katajapensastiheikön suojaa
kohti. Ja vihdoin, hiipien kuvaamattoman taitavasti suunnattoman suuren
pyökkipuun ympärillä, se nappasi unisen kaniinin, jonka sen taitava
kuono oli keksinyt.
Sen taito ja urhoollisuus ilahduttivat Punakettua ylen määrin. Ja kun
nuo kaksi herkuttelivat yhdessä veren tahraamalla lumella, vahvisti
niiden toveruuden pitkäkorvaisen saaliin veri.
Tämän saaliin saatuaan kettupari kääntyi takaisin kotiinpäin, tehden
pitkän kierroksen, joka vei ne lähelle asutuksen liepeitä. Täällä
kohtalon sallimasta sekasikiö metsäkoira keksi niiden verekset jäljet
Tavatessaan laiskasti tietä myöten, mennen vierailulle toverinsa,
mustankirjavan sekarotuisen taloon. Niin veres ja niin houkutteleva oli
haju, ettei se malttanut odottaa seuraa, vaan päästi iloisen haukunnan
ja ryntäsi metsään yksinänsä.
Punakettu tovereineen oli vähemmän kuin puolen mailin päässä tieltä,
kun tuo pahaenteinen ääni kohosi kuulakkaaseen, kylmään ilmaan. Ne
pysähtyivät heti, seisoivat kumpikin jalka koholla liikkumattomina
kuin kuvapatsaat ja kuuntelivat arvostellen. Haukunnassa erottui vain
yksi ääni. Ilmeisesti oli vain yksi vihollinen niitä takaa-ajamassa.
Ne katsoivat toisiinsa kysyvästi ja näyttivät keskustelutta ymmärtävän
toisensa. Sitten ne taas jatkoivat matkaansa juosta hölkyttäen kenties
hiukan nopeammin kuin ennen, mutta ei suinkaan paeten. Punaketun hento
toveri näytti kadottaneen luontaisen arkuuden, jota se oli osoittanut
muutamaa tuntia aikaisemmin.
Kun ketut eivät pitäneet kiirettä, niin takaa-ajavan vihollisen ääni
läheni nopeasti. Lopulta se kuului juuri nuoren kuusipuurivin toiselta
puolen, noin neljäkymmentä askelta ketuista. Punaketun sydän jyskytti,
mutta se ei ajatellutkaan pakoa. Se pysähtyi ja käännähti ympäri
katsoakseen vaaraa silmiin. Sen näin tehdessä naaraskettukin kääntyi
yhtä pelottomana. Sitten syöksyi äänekäs vihollinen esille, pannen
kuusenoksat hiljaa rasahtelemaan.
Koira oli tullut puolitiehen, ennen kuin näytti huomaavan, että nuo
kaksi kettua eivät paenneet, vaan odottivat sitä. Se hämmästyi ja
pysähtyi paikalla, samalla kun sen korkealla liepsahteleva höyhenpehmeä
häntä painui epävarmana alas. Tätä kesti kuitenkin vain sekunnin, pari,
sillä mitä merkitsivät nämä kaksi heikkoa vastustajaa sen rinnalla?
Jälleen haukahtaen se syöksyi eteenpäin. Ja ketut juoksivat vastaan,
kimeästi, uhmaavasti äännähdellen.
Sekasikiön erikoisala ei nähtävästi ollutkaan tappeleminen, vaan
vainuaminen; ja se hämmästyi noiden kahden ketun varsin odottamatonta
ja säännöistä poikkeavaa käytöstä. Epäröidessään se yhtäkkiä huomasi
olevansa pahassa pulassa. Raivokkaasti se tarttui suurine leukoineen
petollisiin hätyyttäjiinsä, mutta onnistui saamaan vain muutaman
suuntäyden pehmeitä karvoja -- niin ketteriä ne olivat.
Sillä välin sitä purtiin kipeästi molempiin takajalkoihin, ja se
sai viiltäviä haavoja niskaan ja kaulanahkaan, niin että veri vuoti
virtanaan. Hyökkäykset takajalkoihin pelottivat sitä erikoisesti. Se
pelkäsi reisijänteittensä rampautumista. Tämä pelko kasvoi hetkessä
pakokauhuksi. Koko voimansa käyttäen koira ravistelihe vapaaksi.
Häpeämättä pistäen ylpeän häntänsä koipien väliin se kääntyi pakenemaan
kotiinpäin. Nuo kaksi kettua juoksivat jonkin matkaa sen jäljessä
teeskennellen takaa-ajoa; sitten, määrättömän ylpeinä helpon voittonsa
johdosta, ne lähtivät taas kulkemaan pesää kohti mäenrinteelle.
6. luku
POLTTAVA KANNUS JA SOKAISEVA KYNSI
Uusi tulokas suhtautui kuivaan, lämpöiseen pesään hyvin suopeasti ja
ryhtyi heti suurentamaan sitä enemmänkin kuin Punaketun oma suoranainen
tarve vaati. Mukavasti asetuttuaan asumaan nuo kaksi omistivat
itselleen eri metsästysalueet. Punakettu pyydysteli alhaalla laaksossa
ja itään päin alemmilla rinteillä, mikä tietysti oli vaarallisempaa
seutua; puoliso taas otti turvallisemman piirin pesästä länteen, missä
ei ollut asutuksia eikä koiria ja missä oli vain varottava vaarattomia,
tilapäisesti leiriytyviä metsänhakkaajia. Ilveksiä ja karhuja oli
tietysti lukuisammin sen alueella, mutta se tiesi hyvin, miten niitä
oli vältettävä, eikä sillä vaivannut mieltänsä. Ihminen, ihmisen tavat,
ihmisen liittolaiset ja seuralaiset, ne pitivät ketun ovelaa mieltä
jännityksessä.
Alussa jatkui se runsaus, mikä edelliselle syksylle oli ollut
ominaista. Mutta heti joulun jälkeen monet sankat lumipyryt ja sitten
kauheat, hellittämättömät pakkaset tekivät metsänriistan hyvin
niukaksi. Monet heikommat linnut ja eläimet kuolivat kylmään tai
nälkään. Toiset pakenivat taatuimpiin suojapaikkoihinsa. Muutamat
talvehtijat lintujen joukossa ajautuivat vastahakoisesti etelään
vieraanvaraisemmille ilmoille, kun taas pohjoisesta päin tuli nälkäisiä
käpylintuparvia ja suuria, tyhmiä, punapäisiä nokkavarpusia, seurassaan
julmat ja tyydyttämättömät rosvot, napapiirin valkoinen haukka ja suuri
valkoinen pöllö.
Nämä vaaralliset tungettelijat saivat alueella aikaan tuhoa kaniinien
ja oravien, hiirien ja teerien sekä varisten keskuudessa, jotka kaikki
olivat tottumattomia niiden hyökkäämistapaan ja helposti pettyivät
niiden väristä. Niin niukka kuin saalis olikin kylmän tähden, ne
tekivät sen nopeasti vielä niukemmaksi; ja ketut vihasivat niitä
katkerasti.
Tänä laihana vuodenaikana Punaketun ajatukset kääntyivät kaiholla
vaarallisten ihmisolentojen suojattuihin ja hyvin syötettyihin
alamaisiin. Ei se kuitenkaan olisi suonut itselleen vierailua
naapurilaakson kanaorsille. Se oli liian viisas houkutellakseen turmaa
luokseen. Mutta se muisti, että Ringwaakissa päin, harjun toisella
puolen, kilpailijaketun alueella, oli toisia kanaorsia ja ankankoppeja.
Ja eräänä yönä kuun laskiessa se lähti myöhään kulkemaan harjun poikki,
kun taas naaraskettu meni kaniineja pyydystelemään kuusitiheikköön
luoteeseen päin piilossa olevasta hiljaisesta purosta.
Eräässä maatalossa, joka uinui sinivalkoisessa, kylmässä kuutamossa,
Punakettu huomasi kanakopin pienen oven jätetyksi auki, huolimatta
kovasta pakkasesta. Siinä talossa ei ollut koiraa ensinkään.
Matalakattoinen, tilava suojus oli hiljainen, eikä valoa vilkkunut
sen ikkunoista. Tallissakin oli äänetöntä, lukuunottamatta lehmien
hiljaista märehtimistä kytkyessään ja levottomien hevosten silloin
tällöin kuuluvaa töminää seimiensä äärellä. Suuri harmaja kissa,
joka laiskasti asteli lumisen pihan poikki, huomasi hiiviskelevän,
tuuheahäntäisen vieraan, ja pelästyneesti sähähtäen hyppäsi puuvajan
katolle naukuen äkäisesti.
Punakettu silmäili kissaa hetkisen, päätellen, että se oli mitätön
tekijä tässä asiassa, ja pisti terävän kuononsa varovasti sisään
kanakopin pienestä ovesta. Sisältä tuleva lämpöisten, lihavien, hyvin
syötettyjen ja tyytyväisten kanojen haju oli erittäin houkutteleva.
Kettu ei voinut vastustaa herkullista houkutusta, vaan pujahti sisään.