Punakettu istui eräällä kummulla katsellen lähintä karjapihaa ja
tarkaten ihmisten ja kotieläinten hommia. Se istui koiran tavoin
takakintuillaan, pää kenossa, kieli näkyen puoliavoimien leukojen
välistä, ollen mielenkiintoisen tarkkaavaisuuden perikuva. Se näki
kaksi miestä työskentelemässä pellolla aivan pienen, harmaan talon
takana. Se näki suuren mustankirjavan sekarotuisen leikittelevän
hurjana päivänpaisteisella, lastuisella pihalla keltaisen sekasikiön
kera, joka oli tullut naapuritalosta tervehtimään. Se näki parven
lihavia, laiskoja ankkoja pulikoimassa hevoslammikossa ladon takana.
Se näki myös joukon isohkoja kananpoikia, ja se ajatteli kaihomielin,
kuinka helposti saatavaa riistaa ne olisivat kömpelöimmillekin
ketuille. Se teki epämääräisen päätöksen tutkistella tarkasti ihmisiä,
jotta voisi heitä käyttää hyväksensä antautumatta liian suureen vaaraan.
Katsellessaan se huomasi pienen punaisen hahmon hiipivän varkain
viidakon läpi lähellä niittyä. Se oli Punaketun varomaton veli, joka
silminnähtävästi pyydysteli noita kananpoikia. Punakettu liikahti
levottomasti, säikähtäen veljensä rohkeutta, mutta siitä huolimatta
mielenkiinto myötätuntoisesti vireillä. Äkkiä tapahtui rynnäkkö ja
hyökkäys, ja pieni punainen olento oli parven keskellä. Seuraavassa
hetkessä se syöksyi takaisin viidakkoon, siipiään räpyttelevä
kananpoika olan yli heitettynä; sillä välin muu parvi kauhusta rajusti
kaakattaen pakeni päistikkaa karjapihaa kohti.
Äkillisen pelästyneen kaakatuksen kuultuaan koirat lakkasivat pihalla
leikkimästä, ja pellolla olevat miehet katsahtivat työstään.
"Hitto vie, ellei se vain olekin kettu-lurjus!" huudahti yksi miehistä,
isäntä -- erämies, Jabe Smith nimeltä, jolle metsämaiden tuntemus
oli opettanut sen erikoisen hätämerkin, jonka linnut päästävät ketun
lähestyessä. "Kyllä se saa kalliisti maksaa tuon kananpojan, jos se
sellaisen sai!" Ja nuo kaksi miestä riensivät taloa kohti, viheltäen
koiria. Koirat tulivat heitä kohti hypellen innoissaan, tietäen hyvin,
mitä hauskaa oli tekeillä. Miehet hakivat pyssynsä keittiöstä ja veivät
koirat niityn poikki paikalle, missä kananpojat olivat olleet syömässä.
Viidessä minuutissa rosvon jäljet keksittiin, ja haukkuen täyttä
kurkkua koirat seurasivat niitä.
Talon takana kummulla vartiota pitävä Punakettu nosti korvansa pystyyn
sointuvain, mutta pahaenteisten äänten kohotessa painostavaan ilmaan;
mutta se tiesi, etteivät koirat häntä itseään ajaneet, joten se saattoi
kuunnella enemmän tai vähemmän yliolkaisesti.
Uhkarohkea nuori kettu, joka oli vienyt kananpojan, pelästyi
kuullessaan melun, jonka oli kintereilleen kiihottanut; mutta se oli
rohkea, piteli kiinni saaliistaan ja samosi suoraa päätä pesälle
kertaakaan pysähtymättä ajattelemaan, että tämä oli yksi hirveimpiä
rikoksia koko ketun suvun syntiluettelossa. Vaikka se koetti juosta
nopeasti yrittämättäkään salata jälkiään, sattui se kuitenkin onnekseen
kulkemaan vähän matkaa kivikkoa, mihin jäljet eivät pystyneet, ja
sitten yli puron sellaisella kohdalla, missä se oli leveä ja matala.
Täällä takaa-ajajat huomasivat olevansa täydellisessä pulassa. Jonkin
aikaa ne kiertelivät sinne tänne, ja niiden iloinen yhteishaukunta
vaimeni vihaiseksi valitteluksi. Sitten ne taas rupesivat haukkumaan
ja kiitivät raivoissaan puron vartta alas menemättä sen yli. Ne olivat
huomanneet uudet ketunjäljet; ja kuinka ne olisivat voineet tietää,
että ne eivät olleet sen ketun jälkiä, joka oli ryöstänyt kananpojan?
Punakettu, joka yksinäisenä istui kummullansa, kuuli äänten yht'äkkiä
muuttavan suuntaa ja tulevan meluten häntä kohti. Tämä ei aluksi sitä
häirinnyt. Sitten yht'äkkiä tuo terävä kaukonäköisyys, joka muutamilla
villieläinyksilöillä näyttää olevan, ilmaisi sille, että koirat olivat
uusilla jäljillä. Ja ne olivat juuri hänen omilla jäljillään. Hän itse
oli loppujen lopuksi se, jota ajettiin takaa. Punakettu ponnahti ilmaan
tämän huomion aiheuttamasta pelästyksestä.
Sitten se juoksi jalat ojossa ja vatsa maata viistäen, eloisana,
punertavana viiruna, kiitäen oikopäätä pensasten läpi.
Kotiinpäin ei Punakettu juossut, vaan suoraan siitä poispäin. Hetken
aikaa tämän kokemuksen kauhu sai sen sydämen jyskyttämään niin rajusti,
että se oli tukehtumaisillaan ja sen piti hidastuttaa kulkuaan aika
ajoin. Siksi se huolimatta noista ylen nopeista puuskista ei kyennyt
häätämään kimpustaan näitä kovaäänisiä takaa-ajajia. Kaikki tämä oli
tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta kuin kauheassa unessa; ja ketun
silmittömään pelkoon liittyi loukkauksen tunne, sillä se ei ollut
millään tavoin syypää tähän onnettomuuteen.
Purolle tullessa -- joka tähän vuoden aikaan oli matala, muodostaen
lammikoita ja polveilevia kanavia -- ketun suuri pelko sai sen
unohtamaan voimakkaan vastenmielisyytensä kastumista kohtaan, ja
se syöksyi päistikkaa puroon. Mutta pysähtyessään keskellä puroa
hiekkasärkälle tuli peritty tieto ja oma viisaus ajoissa sen avuksi.
Toista rantaa tavoittelematta se kääntyi ja kulki suoraan keskiuomaa
ylöspäin, hypellen märältä kiveltä toiselle ja huolellisesti välttäen
sellaisia paikkoja, joihin jäljet saattoivat jäädä. Virta oli täynnä
polvekkeita, ja kun koirat saapuivat sen äyräille, oli pakolainen
poissa näkyvistä. Sen jäljetkin olivat kadonneet tykkänään maan
pinnalta. Yltympäri yhä laajenevassa ympyröissä juoksivat koirat virran
kumpaakin rantaa, etsien kadonneita jälkiä. Lopuksi ne luopuivat
yrityksistään noloina ja kyllästyneinä.
Punakettu kulki edelleen ylös virran uomaa täyden mailin verran
kauan sen jälkeen, kun se tyydytyksekseen oli huomannut, että
takaa-ajo oli lopussa. Sitten se teki pitkän poikkeuksen harjun
kallioiselle harjalle, lepäsi hetken pensaan alla ja laskeutui
varhaisessa kuunvalossa taas kotiluolaan. Täällä se tapasi huimapäisen
veikkonsa rehennellen siitä, että oli vaikeudetta välttänyt koirat
ja tuonut riemuiten herkullisen saaliinsa kotiin. Mutta emon se
tapasi niin levottomana ja pelokkaana, ettei se lainkaan tahtonut
mennä pesään, vaan mieluummin nukkui taivasalla katajapensaan
juurella, ennen kuin lähti öiselle pyydystysmatkalle. Tänne Punakettu
kääriytyi sen vierelle, kun taas muut kaksi poikasta huolettomina
tietämättömyydessään pysyivät vanhassa kotipesässä.
Sinä yönä Punakettu tyytyi tavoittelemaan hiiriä kotirinteensä pienellä
viljelemättömällä niityllä. Sen palatessa kotiin harmaanpunertavassa
aamunkoitossa emo ja sisko olivat jo tulleet takaisin ja nukkuivat
juuri pesän oven ulkopuolella suojaisan pensaan alla. Mutta
voitonriemuinen nuori kananpojanpyydystäjä oli vielä poissa. Pian
kohosi tyyneen tuoksuvaan ilmaan koirien äänten tuhoisa sointu,
hiljaisena ja kaukaisena, mutta merkitykseltään varmana. Keltainen
sekasikiö ja mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen olivat taas
jäljillä. Mutta kenen? Se oli kysymys, joka askarteli pikku perheen
jäsenten aivoissa, kun ne kaikin istuivat häntäsutiensa päällä,
höristelivät korviansa ja kuuntelivat.
Hämmästyttävän nopeasti ääni kovenemistaan koveni tullen suoraan
pesää kohti. Vanha viisas emo ei saattanut erehtyä tilanteesta. Sen
ajattelematon ja itsepintainen pentu oli jälleen saattanut koirat
jäljillensä ja johti ne tänne kotiturvaan. Äkeissään ja pelästyneenä se
hypähti seisaalleen, syöksyi pesään ja sieltä ulos jälleen ja ravasi
moneen kertaan sisäänkäytävän ympärillä. Punakettu ensiksi ja sitten
sen vähemmän neuvokas sisar rupesivat pitämään samaa peliä, jonka
merkitystä alkoivat hämärästi käsittää. Sitten kaikki kolme syöksyivät
mäenrinnettä ylös ja tulivat tutulle pensaiselle pengermälle, jolta
voivat katsella kotiinsa päin.
Vain minuutin tai kaksi ne olivat katselleet, kun näkivät mielettömän
pakolaisen juoksevan läähättäen ylös törmää ja sukeltautuvan pesään.
Aivan sen kintereillä olivat haukkuvat koirat, joiden yhteishaukunta
nyt oli varsin erilaista, kärsimättömyyden ja ilon sekaista melua, kun
vihdoin olivat saaneet ahdistetuksi saaliinsa pesään. Mustankirjava
sekarotuinen rupesi oikopäätä penkomaan raivokkaasti sisäänkäytävän
suulla, toivoen voivansa raivata tien sisälle ja lopettaa koko jutun
muitta mutkitta. Mutta sekasikiö piti parempana odottaa miehiä, joiden
hän tiesi pian saapuvan ja savulla karkoittavan vangin pesästä. Se
tyytyi istumaan oven edessä, katsellen toverinsa turhaa työtä ja aina
silloin tällöin korottaen äänensä siten opastaen metsämiehet paikalle.
Sillä välin vanha viisas kettuemo tuolla ylhäällä pengermällä tiesi
yhtä hyvin kuin se, mitä pian tapahtuisi. Haluamatta jäädä odottamaan
murhenäytelmän välttämätöntä päätöstä se hiipi masentunein mielin pois
ja vei kaksi jäljellä olevaa pesyeensä jäsentä harjun yli, seuraavan
leveän laakson poikki ja kauas ylös yksinäisen ja jylhän Ringwaakin
rinnettä, missä niillä olisi aikaa kehittyä voimakkaiksi ja taitaviksi,
ennen kuin ryhtyisivät taisteluun ihmistä vastaan.
4. luku
YKSIN MAAILMASSA
Muutamia päiviä tämän äkillisen maanpaon jälkeen pienentynyt perhe
kuljeskeli ilman vakinaista pesää, tuntien olevansa tuuliajolla. Saaden
kummallisen uhman tai koston puuskan tai kenties siksi, että kävi tuona
hetkenä pitkästä pidättäytymisestä kärsimättömäksi, kettuemo vei kaksi
poikastansa sinipunaisen auringonlaskun aikana tuimalle ryöstöretkelle
erään etäisimmän maatalon karjapihaan.
Se näytti häikäilemättömän rohkealta; mutta vanha kettu tiesi, ettei
tässä talossa ollut koiria, lukuunottamatta pientä mitätöntä rakkia, ja
se tiesi myöskin, ettei isäntä ollut mestari pyssyn käytössä.
Kaikki oli rauhallista pienen karjapihan ympärillä. Kultaisessa
sinipunervassa valossa näyttivät lastuinen piha ja aitan ja vajan
rosoiset, tuulenpieksemät katot ihmeellisiltä. Ankat keikkuivat
räkättäen märässä liejussa vesialtaan ympärillä, jonne oli tipahtanut
muutamia jyviä. Uniset kananpojat kerääntyivät vajan avoimelle
edustalle oikoen kaulojansa tyytyväisinä äännähdellen, ja hyppäsivät
yksitellen orrellensa. Viettävältä laitumelta kuului alas laskettujen
puomien kolinaa ja lehmänkellojen pehmeää kalkatusta, kun lehmät
päästettiin pois lypsyltä.
Tätä turvaisaa rauhaa häiritsivät nyt nuo kolme kettua, jotka hiljaa
hyökkäsivät esille tallin takaa. Ennen kuin ahkerat ankat ehtivät
säikähtääkään tai uniset kananpojat lentää vaaraa pakoon, oli
vihollinen jo niiden joukossa, hyökäten sinne tänne ja katkoen hampain
hentoja, höyhenpeittoisia kauloja. Paikalla syntyi hirmuinen melu, kun
kaikki kirkuivat ja kaakattivat; sitten kuului rakin kimeää haukuntaa,
joka seurasi lehmiä laitumella, ja maanviljelijän vihaista huutoa, kun
tämä äärimmäisen nopeasti juoksi alas laiduntietä.
Rosvot eivät välittäneet vähääkään luskuttavasta rakista, mutta niitä
ei haluttanut odottaa vihastuneen maanviljelijän tuloa. Lopetettuaan
edes joitakin valitusääniä taittamalla kymmenkunnalta kanalta ja
ankalta niskat jokainen viskasi lihavan saaliin selkäänsä ja hölkkäsi
verkalleen tiehensä perunamaan ruskeiden vakojen poikki metsää kohti.
Juuri katoamaisillaan oksien alle kaikki kolme kääntyivät katsomaan
maanviljelijään, joka seisoi vesikaukalon luona ravistellen nyrkkiänsä
rosvoille voimattoman ja lapsellisen raivon vallassa.
Tämä rohkea urotyö näytti tavallaan hajoittavan pienen perheen.
Tähän aikaan nuo kaksi poikasta näyttivät huomaavan kykenevänsä
olemaan täysin riippumattomia ja luottamaan vain itseensä; ja
ikään kuin samalla hetkellä emo jollakin ovelalla tavalla hellitti
vaikutusvaltansa ohjaksia. Kaikki kolme kävivät välinpitämättömiksi
toisilleen; ja ilman mitään väärinkäsitystä tai pahansuopuuta kukin
lähti kulkemaan omaa tietänsä.
Punakettu rohkeasti luottaen omaan taitoonsa, käänsi kasvonsa
mäenrinteen töyrästä, vanhaa katajapensaan takana olevaa pesää ja
pientä hiirien asustamaa niittyä kohti ystävällisen puron rannalla.
Lähetessään vanhaa kotia surullisten tapahtumain muisto tuoreena
mielessään Punakettu kulki hyvin varovasti, ikään kuin olisi luullut
koirain yhä olevan siellä. Mutta se havaitsi tietysti, että siellä oli
vain täysi autius. Kuiva rinne lepäili auringon lämmössä, siellä täällä
hajallaan olevat katajapensaat seisoivat pistävinä ja tummina kuten
ennenkin, ja näkymättömänä lehtiverhonsa takana lähellä oleva puro
solisi miellyttävästi kuten ennenkin pienten putoustensa ja särkkiensä
yli vyöryen. Mutta siinä, missä ennen oli ollut kodin pyöreä, tumma
ovi-aukko, oli nyt ammottava kolo tuoreessa punaisessa mullassa. Pesää
oli kaiveltu pohjia myöten.
Ollen jonkin verran mietiskelijäkin nuorella tavallaan, jota ei
lainkaan tunne häirinnyt, Punakettu valtasi uudelleen töyrään.
Toistaiseksi se asettui pensaan alle töyrään huipulle, missä sen
isällä oli ollut tapana nukkua. Se tiesi töyrään hyväksi paikaksi
ketun oleskella, se kun oli lämmin, kuiva, eristetty ja helposti
kaivettavissa. Hyvin suojaisesta paikasta toisen katajapensaan
juurelta, töyrään äärimmäisestä alapäästä ja aivan poissa vanhan pesän
näkyviltä se keksi toisen pesän talviasunnokseen.
Kokeileminen ja ruoan hankinta anastivat Punaketun ajan siihen määrin,
ettei sillä ollut tilaisuutta tuntea yksinäisyyttä. Jokainen päivän
tai yön tunti, jonka se voi säästää nukkumisajastaan, oli täynnä
mielenkiintoa.
Suvi oli ollut lempeä, kaikille metsän asujamille suopea, ja nyt vilisi
salaista elämää punaisissa ja sahraminkeltaisissa metsissä. Ruskeat
oravat hyppelivät kaikkialla näreikössä isojen puiden alla valkoiset,
untuvanpehmoiset hännät liepsahdellen pienten puuterihuiskujen tavoin.
Somat metsähiiret, kepeinä kuin varjot, kiitivät vikisten ruskeitten
puunjuurien lomissa, kun taas jokaisella ruohoisella metsäaukiolla
tai ruskealla niittyviilloksella peltohiiret ja villit pienet
päästäiset riensivät laumoittain. Peltokanapoikueet ryöpsähtelivät alas
kullankeltaisen koivun kylkiä pitkin, ja niiden ruskeat, vahvat siivet
pitivät iloista, mutta joskus pelottavaakin hälyä; ja synkkien mäntyjen
latvoissa alempien peltojen reunamilla vaakkuivat varikset. Tässä
väkirikkaassa maailmassa Punaketun oli niin helppo metsästää, että
sillä oli aikaa yhä tutkia ja koota kokemuksia.
Tähän aikaan uteliaisuutta kiihottivat erikoisesti ihmiset ja heidän
tapansa, ja suuren osan ajastaan se vietti maatalojen liepeillä
katsellen ja tutkistellen. Mutta sen viisaat, nuoret aivot eivät
milloinkaan unohtaneet eräitä tiettyjä varokeinoja. Sen jälkiä ei
näkynyt lainkaan laakson peltojen ja mäenrinteellä olevan pesän
välillä. Ennen kuin se laskeutui tasankomaille, sillä oli aina tapana
kiivetä mäki, mennä erään vuorenharjanteella olevan kalliokielekkeen
poikki ja kulkea sitten yli suuren kivikon, missä sen jäljet hävisivät
ja laskeutuessaan näyttivät aina tulevan toisesta laaksosta Ringwaakin
alapuolelta.
Lisäksi kun se saapui maatalolle, niin se päättävästi jätti
huomioonottamatta ankat, kalkkunat, kananpojat, -- jopa ylenpalttisessa
viisaudessaan rotat ja hiiretkin, jotka usein oleskelivat pihalla ja
aumoissa. Kuinka se saattoi tietää, että rotat, jotka nauttivat ihmisen
heinäsuovan vieraanvaraisuutta, olisivat tälle vähemmän mieluisia
kuin kananpojat, jotka asustivat hänen vajassaan? Sillä ei ollut
aikomustakaan vetää kokemattomaan niskaansa sen olennon kostoa, jonka
valtaa se ei vielä ollut oppinut määrittelemään. Siitä huolimatta,
löytäessään puun alta hedelmäpuutarhan takaosasta joukon täyteläisiä
madonsyömiä luumuja, se ei lainkaan epäröinyt herkutella noilla
mehevillä makeisilla. Sillä sen aivoihin ei ollut vielä tunkeutunut
ajatus, että ihminen saattoi välittää sellaisista elottomista esineistä.
Toinen tärkeä varokeino, jonka tämä nuori ihmisen ja hänen tapojensa
tutkija hyvin huolellisesti otti huomioon, oli poissa pysytteleminen
siitä talosta, missä keltainen sekarotuinen asui. Se oli pääasiallisin
vaaran aihe. Suurta mustankirjavaa sekarotuista, jonka vainu ei ollut
yhtä tarkka, se ei niin kovasti pelännyt. Mutta kun se näki noiden
kahden koiran telmivän yhdessä, silloin se tiesi, että luonnollisin
asia maailmassa oli jonkinlainen metsästysretki; ja silloin se lähti
kiireen vilkkaa etsimään turvatumpaa ympäristöä. Koiria kohtaan yleensä
sillä ei ollut oikein tietoista vastenmielisyyttä, sellaista kuin
sen serkulla sudella; mutta näitä kahta koiraa se pelkäsi ja vihasi
erikoisesti. Milloin se vain, katsellessaan jostakin noista lukuisista
tähystyspaikoistaan tai vahtitorneistaan, näki nuo kaksi kiihkeästi
nuuskimassa hänen vanhoja, kuluneita jälkiään -- niitä oli hajallaan
ympäri laakson -- silloin suippo, tumma kuono heti meni kostonhalun ja
ivan kurttuihin. Sen pettämättömään muistiin kasvoi kauna, joka jonakin
päivänä tilaisuuden tullen oli vaativa ankaran korvauksen.
Niiden eläinten joukossa, jotka nuoren ketun mielessä liittyivät
ihmiseen, oli vain yksi, jota se pelkäsi.
Kun se eräänä päivänä hiiviskeli puutarha-aidan varjossa, kuuli se
aivan yläpuoleltaan terävän, ilkeän, sähisevän äänen, joka samassa
hetkessä muuttui erittäin kostonhimoiseksi murinaksi. Kovasti pelästyen
kettu hypähti taapäin ja katsahti ylös. Siellä aidan päällä hiiviskeli
pieni, harmahtava, mustajuovainen eläin, jolla oli pyöreät kasvot,
ympyriäiset, vihertävät, tuijottavat silmät, pitkä untuvanpehmoinen
kaula ja korkeaksi kaartunut selkä.
Tuon ilkeän äänen kuullessaan ja nähdessään noiden raivokkaiden silmien
tuijotuksen Punakettu muisti sen kauhean päivän, jolloin ilves oli
hyökännyt hänen kimppuunsa tiheiköstä. Tämä sylkevä, uhmaileva eläin
tuolla aidalla ei tietenkään ollut läheskään ilveksen kokoinen; ja
Punakettu tunsi varmasti olevansa paljoa enemmän kuin tasavertainen
vastustaja sille julkitappelussa. Kettua ei kuitenkaan haluttanut
ryhtyä sitä koettelemaan. Jonkin sekunnin se seisoi silmäillen vierasta
hermostuneesti. Silloin kissa, aavistaen sen tuumat, kulki hitaasti
eteenpäin aidalla, sähisten vimmatusti ja naukuen mitä ilkeimmästi.
Punakettu pysyi paikallaan, kunnes pelottava olento oli viiden tai
kuuden jalan päässä siitä. Sitten se kääntyi ja livisti häpeälliseen
pakoon; ja samalla hetkellä kun se oli mennyt, kiiti kissa päistikkaa
taloa kohti, kuin olisi vihollislauma sitä ajanut takaa.
Niiden ihmisolentojen joukossa, joita Punakettu tähän aikaan huvikseen
katseli, oli kaksi, jotka tekivät siihen erikoisen vaikutuksen ja jotka
se tykkänään eristi mielessänsä kaikista muista. Toinen näistä oli
isäntä, erämies Jabe Smith, jolla oli mustankirjava sekarotuinen, --
hän, jonka harhahauli oli aiheuttanut Punaketun isän kuoleman. Tätä
seikkaa Punakettu ei luonnollisesti tietänyt, eikä se todellakaan, se
täytyi myöntää, olisi siitä suuresti piitannutkaan, jos olisikin sen
tietänyt. Siitä huolimatta nuori kettu oivalsi oveluudessaan, että tämä
Jabe Smith oli uutisasutuksen kaiken muun väestön joukossa erikoisen
vaarallinen ja leppymätön vihamies -- ihminen, jota piti uutterasti
tutkistella, voidakseen häntä vältellä.
Juuri Jabe Smithiltä turkkiniekka nuori tutkija sai ensimmäisen
käsityksen pyssystä. Se näki miehen tulevan ulos talosta pitkä musta
keppi kädessään ja tähtäävän päänsä päällä lentelevää sorsaparvea
kohti. Se näki punaisen liekin ja sinivalkoisen savun tuprahtavan
mustan kepin päästä. Se kuuli kauhean ukkosenjyrähdyksen, joka
pamahteli ja ulvoi kallioitten välissä. Ja se näki yhden sorsista
kääntyvän ympäri lennossaan ja syöksyvän päistikkaa alas maahan.
Niin, ihan varmasti tämä mies oli hyvin vaarallinen. Ja kun kettu
muutamia iltoja myöhemmin värin häipyessä kolealta syystaivaalta näki
miehen sytyttävän tulen lastuista karjapihalla, keittääkseen perunoita
sioille, kasvoi sen pelko ja ihmetys kymmenkertaiseksi. Punakeltaiset
kielet, jotka hyppelehtivät ilkeästi mustan astian ympärillä -- kauheat
olennot, jotka ihmiskäden kosketus manasi esiin lastuista -- olivat
ilmeisesti sukua sille punaiselle, joka oli lennähtänyt kepin päästä
ja tappanut matkaavan sorsan. Silloinkin, kun Punakettu oli poissa
toisessa laaksossa pyydystämässä tai makasi kiemurassa turvallisena
katajapensaansa alla töyräällä, sitä vaivasivat arvelut tuosta
tulimiehestä. Se ei tuntenut olevansa turvassa koskaan muulloin paitsi
silloin, kun se omin silmin näki, mitä tuo salaperäinen olento puuhasi.
Toinen ihmisolento, jota Punakettu kunnioitti mielenkiinnolla, oli
Poika. Poika asui eräällä etäisemmällä maatilalla, joka oli suurimpia
ja kukoistavimpia ja varustettu kaikella, mitä takalistotilalla
pitääkin olla, mutta koiraa siellä ei sattumoisin ollut. Pojalla oli
kerran ollut koira, hyvin viisas mäyräkoira, johon hän oli kiintynyt
niin suuresti, että kun se kuoli, sen paikka pidettiin kunnioituksesta
täyttämättä. Hän oli rohkea, vakavan reipas poika, joka oleskeli paljon
itseksensä, leikki yksin ja piti uimisesta, kanootilla soutamisesta,
luistelusta, ratsastuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä pani lihakset
voimakkaaseen toimintaan ulkosalla; lisäksi hän tutki ahkerasti yhtä
paljon kirjoja kuin lumoavaa erämaaelämää ympärillänsä. Mutta kaikista
näistä hommista oli eränkäynti se, joka suurimmassa määrin anasti hänen
mielenkiintonsa.
Hän liikkui metsissä yhtä äänettömästi kuin itse metsäeläimetkin, näki
yhtä terävästi, kuuli yhtä herkästi kuin ne. Ja koska hän oli hiljainen
eikä halunnut tappaa ja kun hänen siniset pojansilmänsä olivat niin
luotettavat, niin monet metsänväestäkin rupesivat katselemaan häntä
omituisen pelottomin silmin. Ei niin, että lauhkeimmat niistä olisivat
hänestä vähääkään piitanneet, paremmin kuin kestään muustakaan
ihmisestä; mutta päästessään suuresta pelostansa häntä kohtaan ne
kävivät välinpitämättömiksi. Siksipä hänellä oli tilaisuus tarkata
monia mielenkiintoisia elämän pikkuseikkoja hiljaisessa, väkirikkaassa,
salaisuuksia kätkevässä salomaassa, joka ihmisestä yleensä tuntuu
autiolta.
Pojasta tuli Punaketun mielenkiinnon esine lähinnä Jabe Smithiä. Mutta
tässä tapauksessa oli tuskin ollenkaan pelkoa ja vihamielisyyttä. Se
piti Poikaa silmällä silkasta uteliaisuudesta, melkein kuten Poikakin
olisi tarkastellut sitä, jos olisi saanut samantapaisen tilaisuuden.
Punakettu ihmetteli nähdessään Pojan kuljeskelevan niin hiljaa läpi
metsien, katsellen, kuunnellen, odottaen kuin jokin metsän omista
asukkaista. Ja yrittäen ratkaista tätä vaikeaa arvoitusta antautui se
noudattelemaan varovasti Pojan jälkiä -- mutta niin taitavan varovasti,
ettei sen läsnäoloa aavistettukaan.
Viikkomäärin Punakettu tällä tavoin yhä tutki Poikaa, milloin sillä oli
vain siihen tilaisuutta. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin Poika sai
tilaisuuden tarkastella Punakettua. Se tapahtui kummallisella tavalla.
Eräänä iltapäivänä, jonkin aikaa sen jälkeen kun Punakettu oli keksinyt
ja syönyt hyvällä halulla maahan pudonneet luumut hedelmäpuutarhassa,
se löysi sattumalta metsäviiniköynnöksen laakson reunalta, ja se oli
täynnä kypsiä hedelmiä. Viiniköynnökset olivat harvinaisia Ringwaakin
seuduilla; mutta tämä, joka kasvoi suojaisessa ja hedelmällisessä
sopessa, oli lajinsa herkullinen näyte. Se oli kutoutunut käärmemäisin
kiemuroin parin kuolevan puun ylle, ja sen hedelmärypäleet olivat mitä
houkuttelevimman purppuranpunaiset.