PUNAKETTU
Kertomus sen seikkailurikkaasta elämästä Ringwaakin saloilla
ja kuinka se lopulta voitti heimonsa viholliset
Kirj.
CHARLES G. D. ROBERTS
Englanninkielestä suomentanut
Lyyli Vihervaara
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.
SISÄLLYS:
1. Hengen hinta.
2. Erämaan opetuksia.
3. Mustelmia ja raippoja.
4. Yksin maailmassa.
5. Puolison valinta ja voitto.
6. Polttava kannus ja sokaiseva kynsi.
7. Satimien sotkijat.
8. Muutamia lumen pikku asukkaita.
9. Sekarotuisten petkuttaminen.
10. Mustan vesikon julkeus.
11. Kuninkaallinen rosvo.
12. Siivellisten hyökkäys.
13. Keltainen jano.
14. Metsän punainen vitsaus.
15. Punaisen saksanhirven nenäkkyys.
16. Vihollisen käsissä.
17. Vieraan taivaan alla.
18. Heleästi haukkuva koiraparvi.
19. Voitto.
1. luku
HENGEN HINTA
Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi
yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön
poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan
sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä
lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät.
Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen,
näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä
säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään
viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot
siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut.
Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut
vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka
näytti jäljittelevän aamun rusoa.
Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden
herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa -- jonkinlaista
uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta
alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran
katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla
täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se
astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari
kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen
maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain
peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä
ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä
ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.
Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi
hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja
mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille,
harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat
jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli
tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli
noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan
sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että
ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat
johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä,
jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata,
avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman
tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja
astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana,
jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.
Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta
lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden
helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa
kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita,
väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia
pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai
vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema.
Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan
ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä,
koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta
kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle.
Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien
pidättämään vihollista.
Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä
alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu
seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin
toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä
syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä
rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi.
Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä
poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi
vanhan.
Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.
Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa
kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät
saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin
puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin
juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli
leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla
oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen
rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi
vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri,
joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa
jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja
haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen,
jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta
sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.
Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore
jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli
kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat
moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta.
Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa
silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa
ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan
ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun
valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain
silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.
Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet
unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa,
koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten
etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana
voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä
harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä
sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi
kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä.
Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua
alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne
olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi
vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että
silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja,
pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.
Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden
huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä,
ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät
löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai
perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja,
jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä
kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu
aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä
hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa
-- eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin
ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan
ristikäytävään.
Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta,
joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa,
että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika
hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli
saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi
sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä
puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen
hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin.
Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi
se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos
nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti
nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden
omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat
takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.
Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi
sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä
pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten
mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas
kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja
laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat
soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät
vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.
Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä
suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen
päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa
inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen.
Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi,
mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi
mielenkiinnon tieltä.
Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa
mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla
eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle
rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen
jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun.
Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää
jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta
molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.
Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja
alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta
keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla
mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan,
nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi
siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti
ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta
samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan,
joka tarttui pensaihin ja ilmaan.
Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa
jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja
tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille
alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia
juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin
hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena
toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia.
Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona
yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden.
Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman
paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta
oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.
Koirista tuntui kuin olisi heidän saaliinsa äkkiä saanut siivet ja
liidellyt ilmaan. Ajo olisi siihen loppunutkin, ellei tuuli pahaksi
onneksi olisi kääntynyt. Lounaasta puhallellut kevyt tuuli pyörähti
yhtäkkiä aavistamatta itään; ja sen mukana saapui lemuava leyhkä, joka
ilmaisi koko jutun hämmentyneille koirille. Näiden kiitäessä hilpeinä
ja mekastaen aitaa kohti kettu hiipi kallion toista kylkeä alas ja
pakeni. Ketun pää on keinoja täynnä, ja harvoin se haluaa käyttää
kaikkia tietojaan yhteen menoon. Mutta tämä oli ainoalaatuinen tapaus,
ja tämä kettu päätti tehdä työnsä perinpohjin ja nolata täydellisesti
takaa-ajajansa. Nyt se keksi sotajuonen, joka voisi mahdollisesti
masentaa koirat. Tuntien tarkasti jokaisen tuuman piiristään se
muisti purossa erään syvän pohjavesikohdan, jonka yli kulki siltana
kaatunut nuori puu. Puu oli nyt vanha ja puoleksi lahonnut. Kettu oli
kulkenut usein sen yli käyttäen sitä mukavasti siltanansa. Ja juuri
pari päivää sitten se oli huomannut, että silta oli muuttumassa hyvin
epäluotettavaksi. Se tahtoi nähdä, oliko se nyt kyllin epäluotettava
hänen tarkoituksiaan toteuttamaan.
Enempää kiertelemättä, kaartelematta se suuntasi kulkunsa suoraa päätä
pohjavedelle jättäen selvät jäljet. Puu oli vielä siellä. Se näytti
melkein huomaamattomasti taipuvan ketun hypätessä sille. Ovela ja
harjaantunut käsityskyky sanoi hänelle, että tuo silta olisi parahiksi
kestävä kannattamaan häntä itseään, mutta ei enempää. Kevyesti ja
nopeasti ja hiukan pelätenkin (sillä se inhosi kastumista) se juoksi
puron poikki ja pysähtyi erään puun taa katsomaan, miten kävisi.
Koirat eivät epäröineet saavuttuaan kaatuneen puun luo. Jäljet veivät
sen poikki. Ne tahtoivat mennä niiden perässä. Mutta puulla oli
jotakin sanottavaa asiassa. Kaksinkertaisen painon alla se taipui
pahaenteisesti, mutta kiihtyneet takaa-ajajat eivät olleet sillä
päällä, että olisivat huomanneet varoitusta. Seuraavassa hetkessä se
taittui keskeltä rasahtaen, ja koirat syöksyivät polskien ja haukkuen
keskelle jäistä virtaa.
Nyt kettu oli kyllästynyt kepposiin. Se päätti viedä viholliset suoraan
eteenpäin, jättää ne täydellisesti jälkeensä ja kadottaa näkyvistään
kallioiseen erämaahan mäen toisella puolella, missä koirain jalat
pian aristuisivat terävillä kivillä. Sitten se voisi hetkisen levätä
turvassa ja palata myöhemmin päivällä mutkitellen luolan töyräälle
ja hennon punaisen puolisonsa luo. Tuuma oli hyvä ja kaikin puolin
toteutettavissa. Mutta metsänväen oikukas kohtalo suvaitsi tulla vähin.
Sattui, että kun kettu tassutteli vanhaa, sammaleista metsäpolkua
juosten kevyesti ja ollen aseman herrana, nuori maanviljelijä pyssy
kädessä lähestyi pitkin valtatietä, joka kulki metsätien poikitse. Hän
oli menossa matalille lammikoille ylängön juurelle ja oli ladannut
pyssynsä sorsia ampuakseen eikä ollut valmistunut isomman riistan
varalle. Koirien äänet -- jotka uupumus nyt oli suuresti madaltanut ja
heikentänyt vain puuskittaisiksi haukahduksiksi -- ilmoittivat hänelle,
mitä oli tekeillä. Hänen silmistään säteili mielenkiinto, ja hän pisti
kätensä taskuunsa ottaakseen sieltä järeämmin panostetun patruunan.
Mutta juuri samalla kettu ilmestyi näkyviin.
Ei ollut aikaa vaihtaa patruunoita. Ampumaväli oli hänen pyssylleen
pitkä, mutta nuori maanviljelijä oli hyvä ampuja ja luotti aseeseensa.
Kiireimmiten hän siis nosti pyssynsä ja laukaisi. Kun raskas pamahdus
kulki paukkuen kukkuloita pitkin ja savu työntäytyi syrjään, näki hän
ketun syöksyvän nopeasti pensaihin toiselle puolen tietä nähtävästi
vahingoittumattomana. Päästäen kirouksen, joka puolueettomasti kuului
hänen aseelleen ja samalla ampumataidolleen, hän juoksi eteenpäin ja
tutki huolellisesti jälkiä. Ei näkynyt pienintäkään veren merkkiä.
"Turha vaiva, hitto vie!" huudahti hän ja harppaili eteenpäin
vitkastelematta. Hän tiesi, etteivät koirat konsanaan saavuttaisi tuota
taitavaa vanhaa kettua. Ne saattoivat tuhlata aikaansa, jos halusivat.
Hän ei sitä tekisi. Ne juoksivat tien yli juuri kun hän katosi
seuraavan käänteen taa.
Mutta vaikkakin kettu oli kadonnut näkyvistä niin huolettomana ja
nopeasti, ei se ollut päässyt leikistä ihan ehein nahoin. Pamahduksen
kuuluessa se oli tuntenut äkillistä polttavaa tuskaa, kuin tulikuuman
neulan piston aiheuttamaa, kupeessansa. Yksi eksynyt hauli oli osunut
maaliin. Ja nyt juostessa tuima tuska kidutti sitä, ja jokainen
hengenveto tuntui vihlovan.
Hitaammin ja yhä hitaammin kävi kulku; takajalat ojentuivat perin
vastahakoisesti harppaamaan ja kieltäytyivät kokonaan juoksuttamasta
kettua entisellä voimallaan. Yhä vain lähemmäs tuli koirain haukunta,
kunnes kettu äkkiä totesi, ettei voinut juosta edemmäksi. Suuren
graniittikallion juurelle se pysähtyi, kääntyi ja odotteli paljaitten
vaarallisten torahampaitten välkkyessä kapeissa leuoissa.
Koirat olivat noin kymmenen metrin päässä siitä, ennen kuin huomasivat
sen -- niin hiljaa kettu seisoi. Tässä oli nyt saalis, jota ne
olivat ajaneet takaa, mutta niin uhmaava oli sen ulkomuoto ja ryhti,
että ne paikalla pysähtyivät. Yksi asia oli ottaa pakeneva kiinni
paossa. Vallan toista oli pitää puoliaan käsikähmässä epätoivoisen,
ovelan vihollisen kanssa. Vanha kettu tiesi tuhonhetken nyt vihdoin
koittaneen. Mutta sen notkeassa ruumiissa ei ollut pelkurihermoja,
ja käsittämätön tuska, joka hyökkäsi sen elimiin, lisäsi raivoa
rohkeuteen. Koirat eivät syyttä pitäneet sitä vaarallisena, vaikka sen
paino ja ruumiinkoko oli tuskin puolta siitä, mistä kumpikin heistä
saattoi ylpeillä.
Mutta niiden epäröinti kesti vain hetken. Yhdessä ne heittäytyivät
ketun kimppuun ja saivat melkein yhtaikaa salamannopeita iskuja
niskaansa ja leukapieliinsä. Molemmat haukkuivat äkäisesti ja purivat
rajusti, mutta huomasivat mahdottomaksi hallita kiemurtelevaa
vihollista, joka tappeli ääneti ja jonka hennossa ruumiissa tuntui
olevan teräsjousien voima ja jäntevyys. Yhtäkkiä sen hampaat lävistivät
ajokoiran etukäpälän nilkan, ja kiljahtaen koira peräytyi taistelusta.
Mutta mustanvalkoinen sekarotuinen oli vankempaa tekoa. Vaikka toinen
silmä oli veren peitossa ja toinen korva juurta myöten halki, ei se
ajatellutkaan rankaisemisen jättämistä. Juuri kun haukkuva ajokoira
vetäytyi pois kahakasta, tarttuivat sen pitkät, voimakkaat leuat
lujasti ketun kurkkuun, juuri leukaluun takaa. Kuului hetken ajan
hiljaista, tukahdutettua, villiä murinaa, ja kettua ravistettiin
kiivaasti, kostonhimoisesti. Sitten tuo urhea punainen ruumis ojentui
pitkin pituuttaan kallion juurelle eikä enää vastustanut voittajien
sitä survoessa ja repiessä. Tämä oli pesässä asustavan perheen
pelastuksen hinta.
2. luku
ERÄMAAN OPETUKSIA
Ilta illalta kuultiin muutamien viikkojen aikana naarasketun kimeää
kiljuntaa taukoamatta yksinäisillä kallionharjanteilla. Kettuemo suri
puolisoansa. Kun tätä ei kuulunut luolalle, odotti se, kunnes tuli
yö, ja seurasi sitten leveitä, sekavia jälkiä, kunnes sai selville
kaikki, mitä oli tapahtunut. Sillä oli kuitenkin kiire -- oli niin
paljon puuhaa noiden viiden sokean ryömijän tarpeiden tyydyttämisessä
lemuavan luolan pohjalla -- ettei siltä riittänyt paljon aikaa
sureksimiseen. Mutta pehmoisen, viileän kevätyön levätessä hiljaa
ympärillä sen metsästäessä pääsi yksinäisyyden tunne silloin tällöin
kuuluville.
Se harjoitti saaliinpyyntiä äärimmäisen varovasti. Jonkin aikaa, kun
pennut vielä olivat sokeita, se makasi luolassaan kaiken päivää niitä
ruokkien eikä liikahtanut minnekään, ennen kuin sammakoiden kurnutus
laakson lammikoissa ilmoitti hämärän tulon. Silloin sillä oli tapana
nousta mäkeä ylös ja laskeutua lähimpään laaksoon ennen pyydystelyn
alkamista. Se ryhtyi kaikenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin
peittääkseen jälkensä pesänsä lähettyvillä ollessaan. Milloin vain
kävi päinsä, sillä oli tapana pujahtaa kirpeänhajuisten, pistävien
kääpiökatajien lomitse, joiden tuoksu kätki sen oman väkevän lemun
ja joiden itsepäisen terävät piikit pelottivat nenäkkäitä, uteliaita
kuonoja lähestymästä. Vasta kuljettuaan erikoisen rosoisen kivikkovyön
läpi lähelle mäen harjaa se salli huomionsa kiintyä metsästyksen suurta
tarkkaavaisuutta vaativiin puuhiin.
Ollessaan mielestänsä turvallisella alueella se kuitenkin heitti
varovaisuustoimenpiteet syrjään ja metsästi innokkaasti. Kun pennut
olivat vielä kokonaan riippuvaiset sen maidosta, oli sen ensi huolena
saada itsellensä hyvää ravintoa. Se turvausi ennen muuta metsähiiriin,
joiden vienon vikinän se saattoi erottaa hämmästyttävän välimatkan
päästä. Lähinnä näitä olivat kaniinit sopivimmat ja niitä olikin
eniten, ja niitä sen oli tapa väijyä ja hyökätä niiden kimppuun niiden
mennessä ohi.
Joskus jokin varomaton peltokana tuotti sille viehättävää vaihtelua.
Ja joskus laskeutuessaan soisille lammikoille se oli kyllin taitava ja
vikkelä siepatakseen villihanhen. Mutta kaikista paras ja helpoimmin
saatava muona oli se, jota se vähimmin uskalsi itselleen suoda juuri
nyt kun parhaiten tarvitsi. Siellä täällä sijaitsevien takalistotilojen
kanat ja hanhet ja kalkkunat olivat nyt, kevään suloinen huuma
suonissaan, epävakaisia ja huolettomia. Mutta kun ketun piti ajatella
pienokaisiansa, ei se rohjennut kiinnittää itseensä ihmisten
vaarallista huomiota. Se soi itselleen lihavan hanhen herkkupalaksi
viiden mailin päässä olevasta karjapihasta toisessa laaksossa. Ja se
antoi itsellensä luvan siepata pari nuorta kanaa toisesta maatalosta
puoli mailia kauempana. Mutta sen omassa laaksossa, parin mailin päässä
pesältä, kaikenlainen siipikarja oli turvattu sen hampailta. Se saattoi
sivuuttaa vaappuvan ankkaparven lähellä kotia alentumatta huomaamaan
niiden viehätystä. Tunnetuksi tulo omassa ympäristössä oli viimeinen
asia, jota se toivoi. Se ei lainkaan halunnut ilmoitella itseänsä.
Tämän viisaan varovaisuuden palkkioksi punainen emo ei nähnyt minkään
vaaran lähestyvän pesäänsä, ja se jatkoi rauhassa pienokaistensa
hellimistä. Vähään aikaan se ei kuullut pahaenteistä metsästysmusiikkia
alhaalta tasangolta, sillä ajokoiran pahasti purtu nilkka kesti
kauan parantua. Se oli niin kipeä, ettei koira kyennyt ajoon; eikä
mustavalkoinen sekarotuinen viitsinyt metsästää yksin, tahi puuttui
siltä vainuamistaito.
Kun kuorohaukunta vihdoin jälleen kuului selvästi ketun piilopaikkaan,
nyt nuoren lehdistön hiukkasen vaimentamana, joka vihreänä,
vastapuhjenneena peitti mäenrinteen, ei se sitä suurestikaan häirinnyt.
Se tiesi, etteivät ne hänen jälkiään vainunneet.
Kettu tuli kuitenkin pesänsä suulle ja kurkisteli siitä. Sitten se
sukeltautui kokonaan esille ja seisoi kuunnellen ankaran vihamielisin
ilmein, josta puuttui se maltillinen, puoleksi pilkallinen
mielenkiinto, mikä oli ollut ominaista surmatulle puolisolle.
Ketun siinä seistessä paljastetuin torahampain ja vihreävälkkeisin,
kapein, tuijottavin silmäterin, ilmestyi pieni ryhmä suippoja kuonoja
höristelevin korvin sekä teräviä, ilkeitä, viattoman ovelia silmiä
sen taakse pesän suulle. Ääni oli niille outo. Mutta emon asento
osoitti selvästi, että se oli myöskin vaarallinen ja vihattava ääni,
joten ne pysyivät paikoillaan tulematta ulos tutkisteluille. Näin
varhain elämässään ne kuulivat tuota musiikkia, joka hyvin monille
ketuille on tuomion ääni.
Kevään kypsyessä kesäksi lämpimillä tasangoilla ja tuulisilla ylämailla
ja kaukaisen Ringwaakin ilmavien sinivärien syvetessä kauniiksi
purppuranpunaksi lehtien tummetessa pienet ketut viettivät aikaansa
yhä enemmän pesänsä oven ulkopuolella ja tarkastelivat päivittäin
enenevällä mielenkiinnolla ihmeellistä, säteilevää ulkomaailmaa. Itse
siitä tuskin tietämättä ne nyt astuivat elämän kouluun ja ottivat
ensimmäisiä oppituntejansa järkähtämättömältä opettajattarelta
luonnolta. Terävä-älyisiä ja väsymättömän uteliaita ollen ne piti
tietysti lukea luonnon parhaisiin oppilaihin, jotka tunnettiin suuresta
opistaan ja vähästä kurista. Mutta niidenkin varalta oli kuria, joka
opetti niille, kuinka vakavasti luonto vaatii sääntöjensä ankaraa
noudattamista.
Aamuisin, niin pian kuin aurinko paistoi lämpimästi töyrään pintaa
vasten, emolla oli tapana tulla esille yöllisestä saaliinhausta vielä
velttona ja ojentautua mukavasti pitkäkseen kuivalle turpeelle muutaman
askeleen päähän pesän suusta alaspäin. Sitten tulivat tavallisesti
poikaset, kurkistellen varovasti ennen kuin astuivat suureen maailmaan.
Emon loikoillessa siinä pitkin pituuttaan kaula ja jalat sojossa ja
valkoturkkinen vatsa lämpöä kohti käännettynä poikaset alkoivat telmiä
hänen päällään, haukahdellen kuorossa kimakoin äänin. Ne purivat,
survoivat ja kiusasivat emoa siksi, kunnes sen kärsivällisyys tyystin
loppui; silloin se ravisteli ne pois päältään, hypähti seisomaan
muristen hiukan varoitukseksi ja paneutui jälleen maata toiseen
paikkaan. Tätä toimenpidettä penikat pitivät tavallisesti merkkinä
siitä, ettei emo enää halunnut leikitellä. Sitten syntyi niiden
kesken tavallisesti jonkin minuutin kestävä kiihkeä kinastelu ja
paini,, jolloin ne muka raivoissaan ollen murisivat lapsellisesti,
kunnes yksi niistä kohosi kieriskelevän joukon selkään nähtävästi
voittajana. Tämän jälkeen ryhmä kuin yhteisestä sopimuksesta hajaantui;
toiset laskeutuivat kieli riipuksissa levolle, toiset taas lähtivät
tutkistelemaan tämän huvittavan maailman pulmallisia kysymyksiä.
Nämä eloisat pennut -- kaikki viisi -- olivat lajinsa hienoja
näytteitä; niiden villavassa penikkaturkissa oli kirkas, vaalea,
punertava väri, hintelät, pienet jalat olivat hyvin mustat ja puhtaat,
kuonot vilkkaan utelevat ottamaan selvää kaikesta, mitä tapahtui, ja
vaaleankeltaiset silmät loistivat täynnä rodun ovelaa viisautta.
Mutta niiden joukossa oli yksi, joka aina voitti painiskelussa ja
jolla aina painin jälkeen oli niin mielenkiintoista tehtävää, ettei
sillä ollut aikaa paneutua lepäämään. Se oli vain hiukkasen suurempi
kumppaneitansa; sen turkki oli silmäänpistävämmän punainen ja sen
silmissä oli hiukan enemmän sitä katseen älykkyyttä, joka tietää, että
aivot sen takana osaavat askarrella.
Se se ensimmäisenä huomasi, kuinka hauskaa oli pyydystää kovakuoriaisia
ja sirkkoja itselleen ruohonkorsien seasta, sillä välin kun muut
odottivat emon neuvovan miten menetellä. Se se aina parhaiten sai
kiinni hiiriä ja päästäisiä, joita emolla oli tapana tuoda pesään
elävinä pienokaisilleen, jotta ne harjaantuisivat tuossa taidossa.
Ja koko poikueesta se oli ainoa, joka emon opastamatta oppi salaa
hiipien vainuamaan hiiren ja erottamaan hiljaisen vikinän hirren
alta viidenkymmenen jalan päästä pesältä tai kauempaakin. Sitä kohti
se ryömi kärsivällisesti hiipien ja oli väijyksissä pitkät tovit
aivan liikkumattomana sekä lopuksi hyppäsi voitokkaasti pienen,
pehmoisen, harmaan uhrin kimppuun. Se näytti erikoisen täydellisesti ja
voimakkaasti perineen sen esi-isäin taitolahjan, joka kulkee vaiston
nimellä. Mutta samalla se oli erikoisen altis ottamaan oppia emoltansa,
joka parhaan kykynsä mukaan väsymättä opetti pennuillensa, mitä ikinä
pikku kettujen sopi tietää ja uskoa.
Niiden ollessa tällä kehitysasteella emo toi pesään mitä moninaisinta
riistaa, suurta ja pientä, tutustuttaen pentuja metsän erilaisiin
antimiin. Mutta suurta riistaa -- sellaista kuin kaniinit ja murmelit
-- se toi kuolleena, koska elävä kaniini saattoi paeta yhdellä
rajulla loikkauksella, ja viimeiseen hengenvetoon asti rohkea
murmeli, joka oli pelottavin hampain varustettu, saattoi tappaa
jonkun pienistä kiduttajistaan. Lisäksi se toi pesään peltokanoja ja
siipikarjaa ja kaikkia vahvasiipisiä ja täysikasvuisia lintuja kaula
taatusti katkaistuna, jotteivät pääsisi lentäen karkaamaan sopivassa
tilaisuudessa. Vain nuorille linnuille ja hyvin pienille eläimille
suotiin etuoikeus olla edistämässä punaisen ketun poikueen kasvatusta.
Eräänä päivänä emo toi pesään mustan käärmeen, pitäen sen päätä
musertamatta suussaan, samalla kun sen ruosteenkarvainen, kiemurteleva
ruumis kiertyi ketun pään ja kaulan ympärille. Emon matalaäänisen
kutsun kuultuaan poikaset tulivat pesästään telmien innokkaina ja
tuumaillen mielessään, mikä uusi otus sillä mahtoi olla heitä varten.
Mutta käärmeen nähdessään ne kavahtaen peräytyivät kaikki, yhtä lukuun
ottamatta. Perheen punaisin ja suurin syöksyi muristen emonsa avuksi ja
koetti repiä kiemurtelevat renkaat sen kaulasta. Se oli tietysti turha
yritys. Mutta kun vanha kettu etukäpäliensä avulla väänsihe vapaaksi ja
lyödä läimäytti pitkän suikertelijan maahan, niin pentu hyökkäsi sen
kimppuun osoittamatta pelon merkkiäkään ja ehkäisi sen pakoyrityksen.
Hetkessä käärmeen tiukat kiemurat kiertyivät ketunpojan ympärille.
Siltä pääsi hätääntynyt haukahdus muun poikueen yhä perääntyessä
peloissaan. Mutta seuraavassa hetkessä, muistaen nähtävästi miten oli
nähnyt emonsa pitelevän tätä kummallista, hillitöntä vastustajaa,
se puraisi osuvasti, tarttuen käärmettä juuri siihen kohtaan, missä
kaula ja pää yhtyivät. Yksi ainoa neulanterävien nuorten hampaiden
raju, voimakas narskahdus -- ja selkäydin oli kokonaan vahingoittunut.
Kiinteät kiemurat veltostuivat, putosivat pois. Ja laskien ylpeästi
molemmat etukäpälänsä uhrinsa ruumiille nuori voittaja rupesi
sitä repimään, kuin se olisi ollut vain hiiri. Se oli oppinut
käsittelemään myrkytöntä käärmelajia. Kun Ringwaakin maassa ei ollut
kalkkarokäärmeitä eikä "kuparipäitä", olikin siinä todella kaikki, mitä
sen tarvitsi tietää käärmeistä.
Sen helposti saadun voiton rohkaisemina ja huomatessaan, ettei uhri
näyttänyt elonmerkkiäkään muuten kuin hännän tempoilussa, tulivat nyt
neljä muutakin poikasta saaliinjaolle, kunnes käärmeestä ei ollut
jäljellä muuta kuin sinne tänne viskeltyjä kappaleita.
Sitä mukaa kuin nuoret ketut voimistuivat ja niiden yritteliäisyys
eneni, alkoi elämä niitä enemmän innostuttaa. Emo pyydysteli yhä
öisin ja lepäili päivin pidättäen pentunsa vieläkin luolan oven
läheisyydessä. Sen poissa ollessa ne pysyttäytyivät varovaisesti
näkymättömissä ja olivat aivan hiljaa; mutta kun emo paistatti päivää
valmiina karkoittamaan jokaisen tungeskelijan, tunsivat ne voivansa
turvallisesti hiukan vaellella töyrään harjalla ja tiheikköjen
liepeillä.
Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan, kun taivas oli kirkas ja lehtien
varjot näyttivät pieniltä ja teräviltä, outo, suuri varjo purjehti
nopeasti töyrään kupeen ylitse ja näytti hetkisen liihoittelevan
pesän yllä Vanha kettu hypähti pystyyn antaen nopean varoitusmerkin.
Suuri punainen pentu, joka voitti veljensä ja sisarensa niin
hyvin varovaisuudessa kuin rohkeudessakin, kiiti nuolena tiheän
katajapensaan suojiin. Toiset kyyristyivät siihen, missä sattuivat
olemaan, ja katsahtivat ylöspäin pakokauhuisina. Aivan kuin samassa
silmänräpäyksessä kuului matala, mutta hirmuisen kohajava ääni
ylhäältä, ja tuo suuri varjo näytti putoavan taivaalta.
Yksi pikku ketuista oli juuri töyrään harjalla ryömien litteänä
ja tuijottaen ylöspäin kauhistuneena hämmennyksen vallassa. Emo,
joka hyvin ymmärsi uhkaavan kohtalon, juoksi sitä kohti, päästäen
kimakan ulinan, siten toivoen pelottavansa rosvon pois. Mutta suuri
kyyhkyshaukka ei ollut sellainen, jota ääni voi pelottaa.
Kuului kevyt isku, tukahtunut kirkaisu, äkillinen, hiljainen suurten
siipien lehaus, ja vihdoin niiden raskas lepattaminen. Ja juuri kun
mieletön emo saapui paikalle, kiiti suunnattoman suuri lintu ilmaan
kantaen pientä, hentoa, punaista olentoa kynsissään.
Sen mentyä muut pennut juoksivat väristen emonsa luo -- kaikki muut
paitsi Punakettu itse, joka tuijotti miettiväisenä jonkun hetken
katajapensaan peitosta.
Pitkän aikaa tämän kokemuksen jälkeen se ei milloinkaan laiminlyönyt
pitää tarkasti silmällä suurta sinistä avaruutta päänsä päällä, joka
näytti niin vaarattomalta, mutta jossa oli sellaisia kauhistavia turman
tuojia.
Vähän ajan kuluttua tämän tapauksen jälkeen, ennen kuin emo oli
alkanut ottaa pentuja mukaansa vakavaan saaliinpyyntihommaan, kolhaisi
metsänväen kohtalo jälleen luolan pientä perhettä.
Tämä tapahtui keskipäivän unisimmalla tunnilla. Vanha kettu, jonka
vierellä makasi yksi pennuista, uinaili erään pensaan alla jonkin
matkan päässä alas töyrästä mennessä. Kaksi muuta kaivoi vimmatusti
hiekkaisella paikalla töyrään laella, minne ne kenties kuvittelivat tai
vain luulottelivat kuvittelevansa haudatuksi jonkin makean herkkupalan.
Muutaman askeleen päässä Punakettu itse uutterana ja omaa itsenäistä
päähänpistoaan seuraten, kuten tavallista, etsi innokkaasti jotakin
pientä elävää, hiirtä tai kovakuoriaista tai heinäsirkkaa, joka aivan
ilmeisesti oli liikauttanut muutamia ruohonkorsia. Jokin elävä olio,
sen hän tiesi, oli noissa korsissa. Se tahtoi siepata sen itselleen
keinolla millä hyvänsä. Ja jos se kelpaisi syötäväksi, niin hän kyllä
söisi sen.
Yhä likemmäksi se hiipi liikkuen ääneti kuin valoläikkä. Se oli juuri
sopivan hyökkäysmatkan päässä, juuri aikeissa hyökätä ja vangita
näkymättömän otuksen, kun varoittava väristys kävi sen lävitse. Se
käänsi päätään -- mutta itsellensä onneksi se ei odottanut nähdäkseen,
mikä vaara sieltä uhkasi. Sellaisen neuvokkaan luonteen nojalla, joka
osaa toimia yhtä nopeasti kuin ajatella, se päätään kääntäessään teki
rajun, salamannopean hyppäyksen suoraan rinnettä alas emoaan kohti.
Samalla hetkellä se näki aavemaisen harmaan, ryömivän, varjomaisen
olennon suurin, vihrein silmin katsoa tuijottavan pengermältä käsin.
Jo seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui suuri ilves alas sille
paikalle, josta kettu juuri oli lähtenyt.
Säikähtyneenä jättäen kaivamishommansa hiekassa nuo kaksi pentua
katsahtivat ihmeissään ylöspäin. Ne näkivät veljensä kieriskelevän
rinnettä alas ja emonsa juoksevan heitä kohti kimeästi kirkuen. Ne
hypähtivät erilleen sen terveen hajaantumisvaiston kehottamina, minkä
luonto antaa heikoille lapsillensa. Silloin suuri, pehmeä, kuin
teräskynsin varustettu käpälä laskeutui toisen päälle vastustamattoman
voimakkaana, surmaten pienen, pirteän elämän. Vahva leukapari sieppasi
sen ylös maasta; ja kevyesti hyppi ilves tiehensä yli pensaiden
saaliineensa. Huomatessaan kettuemon ajavan vimmatusti takaa se kiipesi
lähimpään puuhun, leveään kuuseen, ja ryömi erään oksan haarukkaan uhri
toisen etukäpälänsä alla.
Kun emo kiertämistään kiersi puun juurta hypäten runkoa vasten
äänettömän raivon vallassa, niin ilves tuijotti siihen kostonhaluisesti
sähisten ja muristen. Se oli todella kettua etevämpi sekä painonsa että
aseittensa puolesta, mutta sitä ei haluttanut tapella ketun emoraivoa
vastaan. Noin kymmenen minuutin ajan kettu raivoisasti rynnisti
järkkymätöntä puunrunkoa vastaan. Mutta huomaten voimattomuutensa se
kääntyi päättäväisenä pois palaten kolmen jäljellä olevan poikasensa
luo.
Kettuperhe oli nyt muutamia päiviä erikoisen varovainen. Pennut
pysyivät aivan emonsa kintereillä kaiken aikaa peläten säihkysilmäisen
säikyttäjän palaavan.
Metsän heimo unohtaa kuitenkin tavallaan tämän laatuisen kokemuksen
nopeasti. Sen antama opetus tosin säilyy, mutta itse järkytys, silmitön
pelko, katoaa. Lyhyen ajan kuluttua mäenrinteen vihreä kesäinen maailma
tuntui kettuperheestä niin onnelliselta ja turvaiselta kuin konsanaan,
mutta sekä leikissä että työssä käytettiin viisaampaa varovaisuutta,
joka nyt oli käynyt vaistomaiseksi ja tavanmukaiseksi.
Todella alkoikin nyt työ astua kolmen pikku ketun elämään, työ, joka
niille tuotti aivan samaa nautintoa kuin leikki. Emo alkoi viedä
niitä mukanaan metsästysretkille kuutamossa tai hämärissä. Ne oppivat
olemaan väijyksissä kimaltelevien kulkuteiden varsilla ja hyökkäämään
varmasti ohi hyppivän kaniinin niskaan. Ne oppivat salaa hiipimään
hautovan metsäkanan pesälle ja sieppaamaan sen siitä, mikä tehtävä
pani taitavimmankin hiipijän taidon koetukselle. Ne oppivat keksimään
peltohiirten ruohoiset käytävät ja selvittämään noiden piileskelijäin
olinpaikan niiden vikinästä ja heikosta kahinasta. Ja ne oppivat
pitämään makeista villihedelmistä ja marjoista, jotka alkoivat kypsyä
laaksoissa ja rinteillä.
Poikasten turkista katosi nyt pennuille ominainen villavuusnäkö, ja
niissä alkoi ilmetä halu riippumattomuuteen, mikä pani emon uutterasti
valvomaan, ettei niille tapahtuisi vahinkoa. Tähän riippumattomuuteen
liittyi jonkin verran hillittömyyttä ja liiallista itseluottamusta,
mikä on kylläkin luonnollista sekä ihmisille että ketuille, kun ne
ensimmäisen kerran tulevat tietoisiksi kyvyistänsä. Mutta Punakettu,
joka voitti veljensä ja siskonsa koossa ja älykkyydessä samaten
kuin nuoren turkkinsa kirkkaassa värissä, oli näistä kolmesta
ehdottomasti pidättyväisin, Ja vähäarvoisinta sen älyssä ei suinkaan
ollut tietoisuus siitä, että emo tiesi paljon paremmin asiat kuin se
itse. Kun tämä antoi merkin, että vaara oli lähellä tai että piti
olla varovainen ja valpas, niin se oli heti valmis tarkkaamaan, mitä
siltä vaadittiin, kun taas toiset kaksi olivat joskus oikullisia ja
hajamielisiä. Kaiken kaikkiaan oli pieni perhe kuitenkin sopusointuinen
ja tyytyväinen ja kykeni, kaikista sen keskuudessa tapahtuneista
murhenäytelmistä huolimatta, suuresti iloitsemaan elämästään
lämpimässä, kesäisessä maailmassa.
3. luku
MUSTELMIA JA RAIPPOJA
Nyt tuli se ratkaiseva aika, jolloin nuoret ketut osoittivat haluavansa
vaeltaa ja pyydystellä omin neuvoin, ja tällä kehitysasteellaan
ollen Punakettu, jonka vikkelyys tähän saakka oli pelastanut sen
kaikenlaisesta kovasta kurista luonnon koulussa, sai maistaa patukkaa
useammin kuin kerran. Vaisto ei voinut sille kaikkea opettaa. Emolla
oli hiukan liiaksi puuhaa perheen muista jäsenistä, jotka olivat
osoittaneet tarvitsevansa paljon enemmän hänen huolenpitoansa. Ja
siitä johtui, että Punaketun piti ottaa muutamia oppitunteja järeältä
opettajalta, kokemukselta.
Ensimmäinen niistä opetuksista koski kimalaisia. Eräänä iltapäivänä
sen pyydystellessä peltohiiriä pienellä niittykaistaleella mäenrinteen
puolivälissä sen innokas kuono haistoi jotakin, jonka tuoksu oli
paljon herkullisempi ja houkuttelevampi kuin hiiren. Se oli lämmintä
ja makeata tuoksua, jossa oli samalla kirpaiseva sivumaku; ja vaisto
vakuutti sille varmasti, että se, millä oli tuommoinen tuoksu, oli
ehdottomasti hyvin hyvää syötäväksi. Mutta vaisto unohti huomauttaa,
että tuollainen miellyttävä nautittava oli todennäköisesti kallista tai
vaikeasti saatavissa. On mahdollista (vaikka jotkut sanovat toisin),
että vaistolta vaaditaan liikoja.
Unohtaen kokonaan peltohiiret, suu odotuksesta vettä valuen, nuori
kettu kulki turpeen yli nälkäisenä nuuskien, seuraten epämääräistä
houkuttelijaa sinne tänne, kunnes se yhtäkkiä höyrysi kuumana ja
herkullisena sen kuonon alla. Suuri mustan keltainen kimalainen
töytäsi raskaasti ketun korvien ohi, mutta se oli liiaksi puuhassaan
huomatakseen sitä. Kettu alkoi kuopia kaikin voimin, riiputtaen
innoissaan hoikkaa, vaaleanpunaista kieltään ja välittämättä äkäisestä,
vikisevästä surinasta, joka heti alkoi kuulua sen käpälien alta.
Turvetta oli hyvin ohuelti pienen kennokimpun yllä. Silmänräpäyksessä
uutterat käpälät tunkeutuivat sen läpi. Punakettu pisti ahnaasti
kuononsa mehiläisten ja hunajan joukkoon. Yhden kerran se sai maistaa
hurmaavan makeaa hunajaa. Sitten tuntui siltä kuin olisi kuumia
piikkejä isketty hänen kuonoonsa. Se hypähti taapäin, päästäen tuskan
ja hämmästyksen vingahduksen; ja samassa kimalaiset alkoivat parveilla
sen silmien ja korvien ympärillä pistäen raivokkaasti.
Se juoksi henkensä edestä sokeasti ja syöksyi lähimpään
katajapensaikkoon. Viisaammin se ei olisi voinut tehdäkään, sillä
jäykät oksat lakaisivat pois sen turkkiin tarrautuneet kimalaiset, ja
muut, kuten kaikki niiden heimolaisetkaan, eivät mielellään pistäneet
hentoja siipiään sotkuisiin oksiin. Hetkisen ne surisivat kiukkuisesti
vihollisen pakopaikan ympärillä, mutta kiitivät sitten pois asunnolleen
korjaamaan vahinkoa.
Sillä välin nuori kettu oli maannut suojapaikassaan tuimissa tuskissa,
kuopien kylmää, tuoretta multaa ja kätkien kuononsa siihen. Mutta
huomattuaan tämän parannuskeinon riittämättömäksi se muutaman minuutin
perästä ryömi pois ja livahti surkeana alas purolle, missä saattoi
hangata kuonoaan ja silmiään, jopa koko kiusattua päätään viileään ja
parantavaan liejuun. Ei ollut olemassa parempaa lääkettä sellaiselle
kivulle kuin hänen oli, ja pian pistosten aiheuttama kuume oli siinä
määrin laskenut, että se muisti mennä kotiin. Mutta sen naama oli niin
oudosti rumentunut, että perheen muut jäsenet katselivat sitä paheksuen
ja se tunsi olevansa hylkiö.
Lähes kaksi päivää Punakettu oli kotona, kuhnustellen pimeässä luolassa
ja paastoten. Sitten sen raikas, nuori veri puhdistui katkerasta
myrkystä, ja se lähti liikkeelle kovin nälissään ja huonotuulisena.
Tämä huono tuuli ja harvinainen hiukaisu tuotti sille uuden kokemuksen
luonnon kurista.
Oli myöhä iltapäivä, eikä muu perhe vielä ollut valmis lähtemään
metsälle, joten se hiiviskeli yksinään kaniinia etsien. Sen ruokahalu
oli siksi tuima, ettei se voinut ajatellakaan tyytyvänsä hiiriin. Noin
sadan metrin päässä pesältä ylöspäin hiipiessään salaa viidakon läpi
se näki mustan- ja valkoisenjuovikkaan eläimen astuvan hitaasti alas
karjapolkua.
Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, mutta sellainen säikkymätön
ilme sillä oli, joka kaikkina muina aikoina tai ketun ollessa
toisella tuulella olisi pysähdyttänyt vaanijan tuumimaan, niin terävä
nuori kettu kuin se olikin. Mutta juuri nyt se ei ollut sellaisella
päällä. Se kyyristyi odotuksen jännittämänä, vartosi, kunnes ei enää
enempää malttanut, hyökkäsi sitten esiin piilopaikastaan ja viskautui
maltillisen vieraan kimppuun.
Punakettu oli, kuten olemme nähneet, erinomaisen nopsa. Tässä
tapauksessa sen hyökkäys oli niin äkillinen, että se melkein yllätti
vieraan otuksen. Sen leuat olivat puraisemaisillaan tuon juovikkaan
kaulan takaosaa. Mutta juuri ennen kuin ne ehtivät tämän toimittaa,
sattui merkillinen tapaus. Vieras otus pyörähti ympäri kuin pakoon
aikoen. Sen häntä nousi ilmaan omituisesti nytkähtäen. Ja Punakettu sai
päin silmiään ja nenäänsä ja suutansa sellaisen ryöpyn, joka tuntui
iskevän, sokaisevan ja tukahduttavan yhtaikaa.
Siitä tuntui kuin silmät olisi poltettu pois päästä. Samalla voimakas,
tukahduttava haju iskeytyi sen henkitorveen ja tuntui melkein sulkevan
kurkun sieltä takaisin työntyessään. Läähättäen epätoivoisesti,
sähisten ja huojuen onneton nuori kettu syöksyi pakoon heittäytyäkseen
maahan ja piehtaroidakseen sammalessa ja lehdissä, yskien ja hurjasti
käpälillään raadellen suutaan ja silmiään, koettaessaan päästä irti
hirveästä, tukahduttavasta, tahmeasta aineesta. Mutta haisunäätä,
kääntymättä luomaan edes halveksivaa silmäystä masentuneeseen
vastustajaansa, kuljeskeli välinpitämättömänä karjapolkua pitkin,
pelkäämättä maailmaa.
Mitä Punakettuun tulee, kului monta minuuttia ennen kuin se saattoi
hengittää tyynesti. Pitkän aikaa se kieriskeli lehtien ja sammalen
keskellä, kovasti hangaten naamaansa, alinomaa nousten vaihtamaan
paikkaa, kunnes maa metrien laajuudelta oli haisunäädän lemun
läpitunkema. Sitten se lähti multaiselle penkereelle ja uudisti
siellä kuivat kylpynsä, kunnes sen naama oli niin puhdas, että se
voi hengittää tukehtumatta ja saattoi taas edes jonkin verran nähdä
poltetuilla silmillään.
Tämän tehtyään se palasi arkana kotiin pesälle -- ja sai tällä
kertaa vastenmielisen ja ehdottomasti paheksuvan vastaanoton. Emo
seisoi itsepintaisesti oviaukossa ja murisi sille selvän kiellon.
Nöyryytettynä ja ylen surullisena sen täytyi mennä pesän yläpuolella
olevaan koloon katajapensaan alle, missä hänen urhea isänsä ennen
häntä oli nukkunut. Kolmen surkean päivän aikana sen ei sallittu astua
kotiluolaan, eipä edes tulla muuta perhettä lähellekään. Puolueettoman
arvostelijan olisi silloinkin ollut pakko myöntää, että se oli kaikkea
muuta kuin herttainen. Mutta kyllä onkin kysymyksessä hyvin ilkeä haju,
jos se kerran kettua vaivaa.
Niinä päivinä, jolloin haisunäädän kirous lepäsi raskaana sen yllä,
se huomasi tästä onnettomuudestansa kuten useimmista muista olevan
hyötyä. Pyydystely muodostui ilmeisesti helpommaksi, sillä sen haju
petti pienet metsäneläimet. Ne tiesivät, että haisunäätä oli aina hyvin
hidas liikkeissään, ja siksi kernaasti antoivat tämän näkymättömän
pyydystelijän, joka lemusi haisunäädältä, tulla loikkausmatkan
päähän. Täten Punakettu sai korvauksen karsimastaan surullisesta
vastoinkäymisestä. Nyt näytti siltä kuin heti olisi kiitänyt sana
kautta metsän, että oli liikkeellä muutamia nopeajalkaisia haisunäätiä,
jotka harppasivat hurjasti kuin metsäkissat. Ja siitä lähtien kaikki
Ringwaakin maan haisunäädät huomasivat, että pyydysteleminen oli heille
vaikeampaa kuin ennen.
Sillä välin emoa alkoi suuresti hermostuttaa se, että kahdella
hänen poikasistaan oli taipumus kulkea ryöstelemässä laaksoissa
maatalon läheisyydessä. Se oli koettanut jollakin tavoin, osaksi
esimerkin ja osaksi epäilemättä yksinkertaisen kielen avulla, joka
ovelasti välttää ihmisten huomiota, teroittaa niille, miten tuhoa
tuottavaa ja mieletöntä oli käydä käsiksi ihmisten omaisuuteen.
Helppo pyydystäminen, niin se ilmoitti niille, ei aina ollut hyvää
pyydystämistä.
Nämä opetukset tekivät vaikutuksensa Punaketun teräviin aivoihin. Mutta
sen veljen ja sisaren mielestä ne olivat typeriä. Mitä varten ankat ja
kananpojat olivat olemassa, ellei kettujen ravinnoksi? Ja mitä varten
oli maanviljelijöitä, ellei juuri poistamassa kettujen puutteita,
hankkimalla niille kananpoikia ja ankkoja? Huomatessaan jälkeläistensä
taipumusten suunnan vanha viisas emo päätti luopua luolan vaarallisesta
naapuristosta ja viedä pienen perheensä kauemmas metsään pois
kiusausten piiristä. Mutta ennen kuin se oli täysin vakuuttunut muuton
välttämättömyydestä, ratkaistiin asia hyvin kovakouraisesti -- ja
Punakettu sai uuden terveellisen opetuksen.