varjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa
ärtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita,
sillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen
toisten tanssiin.
Häkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä
muistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät
tunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten
hän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja
pysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio
oli kiintynyt tanssijoihin.
Tarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän
jännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian
jakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri
vedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.
Vihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat
Tarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen
sivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien.
Samassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan
karjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin
tanssijoihin päin.
Ensimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi
pakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas
hehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten
Tarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.
Uudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit
seisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa,
joka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana
heidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän
hermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut
tällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet
epävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit
vitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian
jäi yksin kylän raitin valtiaaksi.
Mutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa
yksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää
läheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin
parikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa
liikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta
kylästä.
Heillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai
lähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen,
kellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion
kirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.
Hetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He
pelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he
olisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian
tointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen
henkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui
käärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja
katoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he
rohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla
esiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli
ahdistettava tipo tiessään.
Tarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän
pudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille.
Hypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa
syöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso
leijona.
Soturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen
tulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen,
yrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää
Mbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät
hänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta
voidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä
miehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.
Naiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa.
Leijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä
sotureita vastaan.
Kiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten
keihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!
Ja sitten Numa, leijona, hyökkäsi, karjuen hirvittävästi.
Mbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja
syytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat
viidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti
pelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin -- etteivät heidän
aseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että
hän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen
karkaava leijona oli aivan liian todellinen -- he näkivät sen pikaisen
hyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla
oli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien
keihäiden ryntäystä?
Heidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui
voimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki
häntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän
nauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään
rintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski
syrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi
pirstoo kuivan oksan.
Neekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli
leijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he
eivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina,
ennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja
välkkyviltä hampailta.
Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja
tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen
sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun
Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä
muristen ja silmät hehkuvina.
Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni
turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset
häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.
Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan
jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan
verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista
viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain
Tarzan näki sen ja hymyili.
Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen,
kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata
kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat
ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.
"Hän se oli koko ajan", mutisi joku. "Se oli viidakkohaltia."
"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi", supatti
toinen.
"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti
kolmas vapisten.
"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme
tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän
viidakkohaltian oleskelusijoilta!"
Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön
kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että
heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen
yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.
Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä
viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska
ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta
rohkeuttaan.
KAHDESTOISTA LUKU
Tarzan pelastaa kuun
Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla -- tavattoman isoksi paisunut kuu,
joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua
ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö,
Tarzan vaelsi viidakossa -- Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri
metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen
keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut
syynä nälkä -- hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen
saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun
varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta
makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon
vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas
tiedonhalu.
Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin
Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa
-- omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat
eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot
eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella
jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme
valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat
kuin Kudun, auringon, viidakon.
Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa
yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli
lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja
uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja
viidakkoyön äänet -- leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon,
hyenan, kamala nauru -- olivat musiikkia apinamiehen korvissa.
Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina
hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset
silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän
miljoonat äänet -- kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka
kiehtoi Tarzania.
Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän -- ensin itään, sitten
etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä,
korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen
tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei
ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan
veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron
salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein
syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli
tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään
outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät
öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat
Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä
arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset.
Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään
aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä
olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä,
hallitsi yötä.
Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä,
hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa,
ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille,
joita hän ei voinut nähdä.
Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen
sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun
käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli
yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion
punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki
Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli
ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka
yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet
pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi
toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita
lähestymästä.
Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät
silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan
ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin
muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden
keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät.
Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti
katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille,
että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat
näkyviin kaksittain ja neljittäin.
Nyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät
hajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten
muristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät
yksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja
valittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen,
sinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne
katosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se
huvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin
polttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä,
valoa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi
oli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi
tulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota
ottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt
kunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus
oli riittänyt.
Sen jälkeen kun mustaihoinen oli nakannut kekäleen, ei silmiä näkynyt
muutamiin minuutteihin, vaikka Tarzan kuulikin käpälien pehmeätä
tassutusta joka taholta ympäriltään. Sitten välähti taaskin
liekkipari, joka osoitti, että viidakon valtias oli palannut, ja
hetkistä myöhemmin ilmestyivät sen puolisonkin, Saborin silmät, jotka
olivat hieman alempana.
Jonkun aikaa ne pysyivät värähtämättä paikoillaan -- viidakkoyön
peloittava tähtisikermä -- sitten alkoi urosleijona hitaasti lähestyä
suojusta, jossa nyt kaikki muut neekerit paitsi yhtä kyyristelivät,
vapisten kauhusta. Kun tämä ainoa suojavahti huomasi, että Numa oli
taaskin tulossa, sinkautti hän jälleen kekäleen, ja samoin kuin
aikaisemmin peräytyi Numa nytkin ja sen mukana Sabor, naarasleijona,
mutta ei enää niin pitkäksi aikaa. Ne palasivat melkein heti ja
alkoivat kiertää suojusta silmät koko ajan nuotioon päin suunnattuina,
samalla kun matala, kurkusta lähtevä murahtelu ilmaisi, että niiden
kiukku yltyi. Leijonien takana hehkui niitä pienempien seuralaisten
silmiä, niin että koko viidakko neekerien leiripaikan ympärillä näytti
olevan siroteltu täyteen pieniä, hehkuvia hiiliä.
Yhä uudelleen viskasi musta soturi tehottomia kekäleitään noita kahta
isoa kissaeläintä kohti; mutta Tarzan huomasi, ettei Numa välittänyt
niistä juuri mitään peräydyttyään aluksi muutamia kertoja. Apinamies
tunsi Numan äänestä, että se oli nälkäinen, ja oletti, että leijona
oli päättänyt syödä jonkun gomanganin; mutta uskaltaisiko se mennä
likemmäksi pelättyjä liekkejä?
Tämän ajatuksen parhaillaan pyöriessä Tarzanin mielessä Numa keskeytti
rauhattoman kävelynsä ja kääntyi aitaukseen päin. Hetkisen se seisoi
hievahtamatta, lukuunottamatta hännän hermostunutta kaartumista
ylöspäin, ja asteli sitten tyynesti eteenpäin, kun taas Sabor liikkui
rauhattomasti sinne tänne paikallaan. Neekeri huusi tovereilleen, että
leijona oli tulossa, mutta he olivat siksi peloissaan, että vain
painautuivat tiukemmin yhteen ja ulisivat entistä äänekkäämmin.
Mies tempasi hehkuvan kekäleen ja sinkosi sen suoraan vasten leijonan
kuonoa. Kajahti äkäinen karjaisu, jota seurasi nopea hyökkäys.
Yhdellä ainoalla hypyllä pääsi peto suojuksen ylitse, samalla kun
soturi hyppäsi sen ylitse päinvastaiselle puolelle ja kiiti lähimpään
puuhun, uhmaten pimeässä väijyviä vaaroja.
Numa oli suojuksen ulkopuolella melkein yhtä pian kuin oli sinne
tullutkin. Mutta poistuessaan matalan orjantappuramuurin ylitse se vei
mukanaan kirkuvan neekerin. Laahaten uhriaan maata pitkin se asteli
Saborin, naarasleijonan, luokse, joka yhtyi seuraan; yhdessä ne sitten
loittonivat pimeyteen villin murinan sekaantuessa tuohon tuomitun ja
kauhistuneen miehen vihloviin huutoihin.
Leijonat pysähtyivät vähän matkan päähän nuotiosta; kuului joitakin
harvinaisen äkäisiä murahduksia ja karjaisuja, joiden aikana neekerin
huudot ja valitukset lakkasivat -- iäksi.
Kohta Numa ilmestyi jälleen tulen hohteeseen. Se pistäytyi
toistamiseen suoja-aitauksessa, ja äskeinen kaamea näytelmä uudistui,
vaatien toisen uhrin.
Tarzan nousi ja ojenteli veltosti. Tämä huvi alkoi ikävystyttää häntä.
Hän haukotteli ja lähti jatkamaan matkaansa aukeamalle, jonka
ympärillä heimo kaiketi oli puissa nukkumassa.
Mutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja
paneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla,
ajatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja
tähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta.
Hänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt
kysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei
ollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan
hän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan
tietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön
tiedonjano.
Hän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui;
hän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani
kaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän
mielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut
täysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa
otusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon
kyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.
Hän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto
aiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas
sai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes
tekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut
pitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, "punaista, hengittävää
kapinetta" elämän tyyssijana ja alkuna.
Aivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen
aistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin,
luokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään
aavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät,
korvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.
Hän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina
tyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut
omituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen
koko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen
hiuksensa nousemaan pystyyn.
Jos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon
ihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten,
että hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen
tiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi
Guntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli
häntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen
hauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän
tiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla
hyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat
sulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas
aukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut
lainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän
voi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.
Tarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja
mielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän
näki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä,
jotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten
elollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia
myöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat
elollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle,
kuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät
vastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet
vastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä -- ne
puhelivat keskenään.
Tuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden
huojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla
tavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana
hän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei
ollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.
Kun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen
tuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän
kerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan
hyppäsi hänen viereensä.
"Taug!" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat
pörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, "Katsos,
Taug!" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. "Katso Numan, Saborin, Shitan
ja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen
kimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun?
Ja hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän
on virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.
"-- Joka puolella hänen ympärillään on silmiä, Taug, näethän! Mutta ne
eivät mene kovin likelle tulta -- silmiä on vain vähän Goron lähellä.
Ne pelkäävät tulta! Juuri tuli pelastaa Goron Numalta. Näetkö ne,
Taug? Jonakin yönä Numa on hyvin nälissään ja raivoissaan -- silloin
hän hyppää Goron ympärillä olevien orjantappura-pensaiden ylitse, eikä
meillä ole sitten enää valoa, senjälkeen kun Kudu vetäytyy pesäänsä
-- yö on synkkä, niin pimeä kuin silloin, kun Goro on laiska ja nukkuu
myöhään yöhön tai kun hän vaeltaa taivaalla päiväsaikaan unohtaen
viidakon ja sen asukkaat".
Taug katsahti tylsästi taivaalle ja sitten Tarzaniin. Putosi
lentotähti, jättäen jälkeensä taivaalle hehkuvan uran.
"Katso"! kirkaisi Tarzan. "Goro heitti palavalla kekäleellä Numaa."
Taug mietti. "Numa on maassa", hän virkkoi. "Numa ei metsästä puiden
yläpuolella." Mutta hän silmäili uteliaasti ja hieman peloissaan
kirkkaita tähtiä, ikäänkuin näkisi ne ensimmäisen kerran, ja
epäilemättä Taug näkikin tähdet ensimmäisen kerran, vaikka ne olivat
olleet taivaalla joka yö koko hänen elämänsä ajan. Taugista ne olivat
samanlaisia kuin upeat viidakkokukkaset -- hän ei voinut syödä niitä
eikä senvuoksi ollut niistä tietävinäänkään.
Taug oli levoton ja hermostunut. Pitkän aikaa hän virui nukkumatta,
tarkastellen tähtiä -- Goroa, kuuta, ympäröivien petojen hehkuvia
silmiä -- Goroa, jonka valossa apinat tanssivat savisten rumpujen
säestyksellä. Jos Numa söisi Goron, niin sitten ei enää voitaisi pitää
dum-dum-juhlia. Se ajatus masensi Taugia. Hän vilkaisi Tarzaniin
melkein pelokkaasti. Miksi hänen ystävänsä oli niin erilainen kuin
heimon muut jäsenet? Ei kukaan niistä, joita Taug oli eläissään
tuntenut, ollut lausunut noin kummallisia ajatuksia kuin Tarzan. Apina
raapi päätään ja aprikoi hämärästi, oliko Tarzanin seura turvallista,
mutta sitten hän vähitellen, vaivaloisesti aivojaan pinnistettyään
muisti, että Tarzan oli auttanut häntä enemmän kuin yksikään muu
apina, vieläkin enemmän kuin heimon voimakkaat ja viisaat urokset.