aikoihin kun Taug oli luullut Tarzanin halajavan Tikaa omakseen. Juuri
Tarzan oli pelastanut Taugin pikku balun hengen. Juuri Tarzan oli
keksinyt ja toteuttanut suunnitelman Tikan ryöstäjän takaa-ajamiseksi
ja ryöstetyn vapauttamiseksi. Tarzan oli taistellut ja vuodattanut
vertaan Taugia auttaessaan niin monta kertaa, että Taugille vaikka hän
olikin vain raaka apina, oli painunut mieleen tulinen uskollisuus,
jota ei enää mikään voinut horjuttaa -- hänen ystävyytensä Tarzania
kohtaan oli muuttunut tavaksi, melkeinpä osaksi hänen luonnostaan,
joka pysyisi niin kauan kuin Taug eläisi. Hän ei koskaan näyttänyt
minkäänlaisia ulkoisia merkkejä kiintymyksestään -- hän murisi
Tarzanille kuten kaikille muillekin uroksille, jotka tulivat liian
lähelle hänen ollessaan ruuan haussa -- mutta hän olisi voinut kuolla
Tarzanin tähden. Hän tiesi sen, ja Tarzan tiesi sen; mutta sellaisista
asioista eivät apinat puhele -- he ilmaisevat hienompia tunteitaan
enemmän teoilla kuin sanoilla. Mutta nyt oli Taug huolestunut ja
vaipui jälleen uneen, yhä ajatellen toverinsa kummallisia sanoja.
Seuraavana päivänä hän mietti niitä taaskin ja aikomatta millään
muotoa kavaltaa mainitsi Guntolle, mitä Tarzan oli viittaillut Goron
ympärillä olevista silmistä ja siitä mahdollisuudesta, että Numa
ennemmin tai myöhemmin hyökkäisi kuun kimppuun ja söisi hänet. Apinain
mielestä ovat kaikki isot luonnonesineet miespuolisia, ja niinpä
Gorokin, joka oli isoin kappale öisellä taivaalla, oli uros.
Gunto puri nahkasiekaleen känsittyneestä sormestaan ja muisteli, että
Tarzan oli kerran väittänyt puiden keskustelevan keskenään, ja Gozan
kertoi nähneensä apinamiehen tanssivan kuutamossa yksin Shitan,
pantterin, kanssa. He eivät tienneet, että Tarzan oli heittänyt
köytensä silmukan rajun pedon kaulaan, sitonut sen puuhun ja vasta
sitten laskeutunut maahan hyppimään vimmastuneen kissaeläimen edessä,
ärsyttäen sitä.
Toiset kertoivat nähneensä Tarzanin ratsastamassa Tantorin, norsun,
selässä ja puhuivat siitä, kuinka hän oli tuonut neekeripojan, Taibon,
heimon keskuuteen, ja salaperäisistä esineistä, joita hän käsitteli
omituisessa pesässä meren rannalla. He eivät olleet koskaan
ymmärtäneet hänen kirjojaan, ja näytettyään niitä parille heimon
jäsenelle ja huomattuaan, etteivät edes kuvat tehneet heidän
aivoihinsa mitään vaikutusta, oli hän luopunut yrittämästäkin.
"Tarzan ei ole apina", vakuutti Gunto. "Hän toimittaa Numan syömään
meitä, kuten hän aikoo syöttää hänelle Goron. Meidän pitäisi surmata
hänet."
Heti pörhisti Taug niskakarvojaan. Surmata Tarzan! "Ensin teidän on
tapettava Taug", ärähti hän ja lönkytti tiehensä ruokailemaan.
Mutta juonittelijoihin yhtyi toisia. He ajattelivat monia Tarzanin
suorittamia töitä, joita apinat eivät tee eivätkä käsitä. Taaskin
Gunto äänesti, että tarmangani, valkea apina, olisi surmattava, ja
toiset, joissa kuulemansa jutut herättivät pelkoa ja jotka pelkäsivät
Tarzanin suunnittelevan Goron tappamista, tervehtivät ehdotusta
hyväksyvästi murahdellen.
Heidän joukossaan oli Tika, joka kuunteli hörössä korvin; mutta hän ei
korottanut ääntään suunnitelman puolesta. Sensijaan hän pörhisti
niskakarvansa, paljasti torahampaansa ja lähti sitten etsimään
Tarzania; mutta hän ei löytänyt apinamiestä, koska tämä oli
harhailemassa kaukana pyyntimatkoillaan. Taugin hän kuitenkin löysi ja
kertoi tälle, mitä toiset suunnittelivat, ja kookas uros polki
jaloillaan maata ja ärjyi. Hänen verestävät silmänsä kiiluivat
suuttumuksesta, hänen ylähuulensa meni irveen, niin että torahampaat
paljastuivat ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn; mutta sitten
kiiti nakertaja aukeaman poikki, ja Taug syöksähti sitä tavoittamaan.
Heti hän näytti unohtaneen ystävänsä vihollisia kohtaan tuntemansa
raivon; mutta sellainen oli apinain mieli.
Useiden kilometrien päässä venyi Tarzan huolettomana Tantorin, norsun,
leveällä päälaella. Hän raapi isojen korvien taustaa teräväkärkisellä
tikulla ja puheli isolle paksunahkaiselle kaikesta siitä, mitä hänen
tummatukkaisessa päässään pyöri. Tantor ymmärsi hyvin vähän, jos
ollenkaan, hänen sanojaan; mutta Tantor oli mainio kuuntelija,
nauttien ystävänsä, rakastamansa ystävän seurasta ja hivelevästä
raapimisesta.
Numa; leijona, tunsi ihmisen hajun ja hiipi varovasti sitä kohti,
kunnes sai näkyviinsä valtavan, vankkahampaisen koirasnorsun selässä
olevan saaliinsa. Sitten se äristen ja murahdellen kääntyi etsimään
suotuisampia metsästysmaita.
Norsun sieraimiin kantautui leijonan haju pyörtävän tuulahduksen
mukana; hän kohotti kärsäänsä ja pärisytti sitä äänekkäästi. Tarzan
ojentautui veltosti taaksepäin loikomaan pitkin pituuttaan selällään
norsun karkeassa selässä. Hänen kasvojensa ympärillä surisi kärpäsiä
tiheänä parvena; mutta puusta katkaisemallaan lehväisellä oksalla hän
verkkaisesti hätisteli niitä pois.
"Tantor", hän sanoi, "on hauska elää. On hauska venyä vilpoisessa
siimeksessä. On hauska katsella vihreitä varjoja. On hauska katsella
vihreitä puita, ja kukkien kirkkaita värejä -- kaikkea, mitä
Bulamutumoregare on meitä varten luonut. Hän on meille hyvin hyvä,
Tantor; hän on antanut sinulle hentoja lehtiä, puunkuorta ja mehevää
ruohoa syödäksesi; minulle hän on antanut Baran, Hortan ja Pisahin,
hedelmiä, pähkinöitä ja juuria. Hän on varannut kullekin sitä
ravintoa, josta kukin enimmän pitää. Ja hän vaatii meiltä vain, että
olemme kylliksi voimakkaita tai kylliksi taitavia ottaaksemme sen.
Niin, Tantor, on hupaista elää. Minusta olisi kuolema kammottava."
Tantorilta, pääsi heikko kurkkuäännähdys ja hän taivutti kärsäänsä
ylöspäin hyväilläkseen apinamiehen poskea sen päässä olevalla
sormimaisella lisäkkeellä.
"Tantor", pyysi Tarzan äkkiä, "käänny hakemaan ruokaa siltä suunnalta,
missä Kertshakin, isonapinan, heimo on, että Tarzan saisi ratsastaa
kotiin eikä hänen tarvitsisi kävellä!"
Norsu kääntyi ja lähti verkkaisesti astelemaan leveää, puiden
reunustamaa polkua pitkin, seisahtuen silloin tällöin katkaisemaan
hennon oksan tai kiskaisemaan syötävää kuorta tien vieressä kasvavasta
puusta. Tarzan loikoi vatsallaan eläimen päälaella ja selässä, antaen
jalkojensa riippua kahden puolen, pää kämmenien varassa, nojaten
kyynärpäitään leveään kalloon. Ja niin he hitaasti lähestyivät heimon
kokoontumispaikkaa.
Vähää ennen kuin he saapuivat aukeamalle pohjoisesta, tuli sen
laidalle etelästäpäin toinen olento -- vankkatekoinen musta soturi,
joka liikkui viidakossa varovasti, kaikki aistit valppaina niiden
monien vaarojen varalta, joita saattoi väijyä kaikkialla tien ohessa.
Kuitenkin hän meni eteläisen vahdin alitse, joka oli sijoitettu isoon,
etelästä tuovan tien varrella kasvavaan puuhun. Apina antoi gomanganin
edetä häiritsemättä, sillä hän näki, että mies oli yksin; mutta
samassa kun gomangani astui aukeamalle, kajahti hänen takanaan äänekäs
"Krig-ah!", jota heti seurasi kokonainen kuoro vastauksia eri
suunnilta, samalla kun kookkaat urokset kiitivät puita myöten,
noudattaen toverinsa kutsua.
Neekeri pysähtyi kuullessaan ensimmäisen huudon ja vilkaisi
ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi puiden karvaisten
asukkaiden äänet, joita hän ja hänen kansansa pelkäsivät; heidän
pelkonsa syynä ei ollut ainoastaan noiden villien olentojen voimakkuus
ja hurjuus, vaan yhtä paljon myöskin taikauskoinen kammo, jota
apinoiden ihmisenkaltainen ulkomuoto heissä herätti.
Mutta Bulabantu ei ollut pelkuri. Hän kuuli apinoiden melua joka
taholla ympärillään; hän tiesi, että hänen oli todennäköisesti
mahdoton päästä pakoon, minkä vuoksi hän jäi paikalleen keihäs
valmiina kädessään ja sotahuuto huulillaan. Hän myisi henkensä
kalliista hinnasta, hän, Bulabantu, Mhongan, päällikön kylän
alapäällikkö.
Tarzan ja Tantor olivat vain vähän matkan päässä, kun vahdin
ensimmäinen huuto kiiri rauhallisessa viidakossa. Salamannopeasti
hyppäsi apinamies norsun selästä läheisten puuhun ja lähti nopeasti
rientämään aukeamaa kohti, ennenkuin ensimmäisen varoitusäänen kaiku
oli vaimentunut. Saapuessaan hän näki toistakymmentä urosta yhden
ainoan gomanganin ympärillä. Kamalasti kiljaisten syöksyi Tarzan
hyökkäykseen. Hän vihasi neekereitä vieläkin enemmän kuin apinat, ja
tässä oli tilaisuus tappaa gomangani avoimella kentällä. Mitä oli
gomangani tehnyt? Oliko hän surmannut jonkun heimon jäsenen?
Tarzan tiedusti lähimmältä apinalta. Ei; gomangani ei ollut tehnyt
pahaa kellekään. Gozan, joka oli ollut vahdissa, oli nähnyt hänen
tulevan metsästä ja varoittanut heimoa -- siinä kaikki. Apinamies
tunkeutui urosten piirien lävitse -- heistä ei vielä yksikään ollut
yltynyt kyllin raivoiseksi karatakseen gomanganin kimppuun -- ja pääsi
sellaiselle kohdalle, josta hän näki neekerin selvästi. Hän tunsi
miehen heti. Vasta viime yönä apinamies oli nähnyt hänen rohkeasti
katselevan pimeässä hehkuvia silmiä, samalla kun hänen toverinsa
kyyröttivät loassa hänen jalkojensa juurella liian peloissaan edes
puolustamaan itseään. Tässä oli urhea mies; ja Tarzan ihaili syvästi
uljuutta. Ei edes hänen mustaihoisia kohtaan tuntemansa viha ollut
niin voimakas tunne kuin hänen rakkautensa rohkeutta kohtaan. Hän
olisi nauttinut ottelusta mustan soturin kanssa melkein koska tahansa;
mutta tätä miestä hän ei halunnut tappaa; hänellä oli epämääräinen
tunne, että neekeri oli ansainnut henkensä puolustamalla sitä niin
uljaasti edellisenä yönä, eikä häntä miellyttänyt se, että yksinäistä
soturia vastassa oli niin musertava ylivoima.
Hän kääntyi apinoiden puoleen. "Menkää takaisin ruokailupuuhiinne",
hän kehoitti, "ja antakaa gomanganin poistua rauhassa. Hän ei ole
vahingoittanut meitä, ja viime yönä näin hänen yksin torjuvan tulella
Numaa ja Saboria viidakossa. Hän on rohkea. Miksi surmaisimme olentoa,
joka on rohkea eikä ole ahdistanut meitä? Antakaa hänen mennä."
Apinat murisivat. He olivat vihoissaan. "Surma gomanganille!" huusi
yksi heistä.
"Niin", karjui toinen, "surma gomanganille ja tarmanganille myöskin!"
"Surma valkoiselle apinalle!" kiljui Gozan. "Hän ei ole mikään apina,
vaan gomangani, jolla ei ole ihoa."
"Surma Tarzanille!" mylvi Gunto. "Surma! Surma! Surma!"
Urokset alkoivat jo olla kyllin raivoissaan tappelua varten, mutta
pikemminkin Tarzania kuin mustaa miestä vastaan. Heidän välitseen
syöksyi karvainen hahmo, tyrkkien ne, joiden kanssa hän joutui
kosketukseen, syrjään, kuten voimakas mies hajoittaa lapsiparven. Se
oli Taug -- kookas, raju Taug.
"Kuka sanoo: 'surma Tarzanille'?" hän kysyi. "Sen, joka tappaa
Tarzanin, on tapettava myöskin Taug. Kuka kykenee tappamaan Taugin?
Taug repii sisälmyksenne näkyviin ja syöttää ne Dangolle."
"Me jaksamme tappaa teidät kaikki", vastasi Gunto. "Meitä on paljon ja
teitä vähän." Ja hän oli oikeassa. Tarzan älysi, että hän oli
oikeassa. Taug käsitti myös, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä
mahdolliseksi. Se ei ollut urosapinain tapaista.
"Minä olen Tarzan", huusi apinamies. "Olen Tarzan, mahtava metsästäjä,
mahtava taistelija. Ei koko viidakossa ole Tarzanin vertaista."
Vuorotellen sitten vastassa olevat urokset kehuivat kykyjään ja
kuntoaan. Ja yhä lähemmäksi tulivat vastustajat toisiaan. Siten
urokset kiihdyttivät itseään vimmaan, ennenkuin aloittivat taistelun.
Gunto tuli jalat jäykkinä aivan Tarzanin luokse ja haisteli häntä
hampaat irvessä. Tarzan päästi matalan, uhkaavan murahduksen. He
saattoivat toistaa samanlaiset temput kymmenkunta kertaa; mutta
ennemmin tai myöhemmin joutuisi kaksi urosta käsikähmään, ja sitten
alkaisi koko kamala lauma repiä ja raadella saalistaan.
Bulabantu, neekeri, oli seisonut silmät levällään hämmästyksestä siitä
alkaen, kun hän oli nähnyt Tarzanin lähestyvän apinoiden välitse. Hän
oli kuullut paljon puhuttavan tästä viidakkohaltiasta, joka
seurusteli karvaisen puukansan kanssa; mutta koskaan ennen hän ei
ollut nähnyt Tarzania täydessä päivänvalossa. Hän tunsi apinamiehen
hyvin niiden kuvauksista, jotka olivat nähneet hänet; ja olihan hän
itsekin useita kertoja vilahdukselta nähnyt tämän hirviön, kun Tarzan
oli öisin saapunut Mbongan kylään panemaan toimeen jotakuta monista
kaameista kujeistaan.
Bulabantu ei luonnollisesti ymmärtänyt vähääkään siitä, mitä Tarzanin
ja apinain välillä tapahtui; mutta hän oivalsi, että apinamies ja yksi
kookkaimpia uroksia oli väittelyssä toisten kanssa. Nämä kaksi
seisoivat selin häneen päin, hänen ja heimon muiden jäsenten välissä,
ja hän aavisti heidän kenties puolustavan häntä, vaikka se näyttikin
epätodennäköiseltä. Hän tiesi, että Tarzan oli kerran säästänyt
Mbongan, päällikön, hengen sekä auttanut Taiboa ja tämän äitiä
Momajaa. Ei niin ollen ollut mahdotonta, että hän auttaisi Bulabantua;
mutta miten hän sen voisi tehdä, sitä ei Bulabantu käsittänyt; eikä
sitä käsittänyt myöskään Tarzan, sillä hänen vastassaan oli liian
suuri ylivoima.
Gunto tovereineen pakotti Tarzanin ja Taugin hitaasti peräytymään
Bulabantuun päin. Apinamies ajatteli vähän aikaa sitten Tantorille
lausumiaan sanoja: "Niin, Tantor, on hupaisa elää. Minusta olisi
kuolema kammottava." Ja nyt hän tiesi, että häntä uhkasi pikainen
kuolema, sillä kookkaiden urosten kiukku häntä vastaan yltyi nopeasti.
Aina olivat heistä monet vihanneet häntä, ja kaikki he olivat
epäluuloisia häntä kohtaan. He ymmärsivät, että hän oli erilainen kuin
he. Myöskin Tarzan tiesi sen; mutta hän oli siitä iloinen, -- hän oli
ihminen; sen hän oli oppinut kuvakirjoistaan, ja hän oli siitä perin
ylpeä. Mutta pian hän olisi kuollut ihminen.
Gunto valmistautui hyökkäämään. Tarzan tunsi enteet. Hän tiesi, että
kaikki muut kohta hyökkäisivät Gunton mukana. Sitten olisi kaikki pian
ohitse. Jotakin liikkui lehvien keskellä aukeaman vastaisella
laidalla. Tarzan huomasi sen, juuri kun Gunto syöksähti eteenpäin,
päästäen taistelunhaluisen apinan hirveän kiljaisun. Tarzan kajahdutti
omituisen kutsun ja kyyristyi torjumaan päällekarkausta. Myöskin Taug
kyyristyi, ja Bulabantu, joka nyt oli varma siitä, että nämä kaksi
ottelivat hänen puolellaan, laski keihäänsä tanaan ja juoksi heidän
väliinsä ottamaan vastaan vihollisen ensimmäistä hyökkäystä.
Samalla murtautui hyökkäävien urosten takaa viidakosta aukeamalle
valtava otus. Kimeänä kaikui vimmastuneen urosnorsun päristys kovemmin
kuin ihmisapinain huudot, kun Tantor syöksyi nopeasti aukeaman poikki
ystävänsä avuksi.
Gunto ei käynyt käsikähmään apinamiehen kanssa, eikä ainoakaan
torahammas uponnut vastustajansa lihaan kummaltakaan puolen. Tantorin
kauhistuttava ääni pani urokset suinpäin kiitämään puihin, hätäillen
ja rähisten. Taug riensi pois heidän muassaan. Vain Tarzan ja
Bulabantu jäivät jäljelle. Viimeksimainittu pysyi paikallaan, koska
viidakkohaltia ei lähtenyt pakoon ja neekerillä oli rohkeutta uhitella
vaaraa, kauheaa kuolemaa sellaisen olennon rinnalla, joka ilmeisesti
oli antautunut kuoleman vaaraan hänen puolestaan.
Mutta gomangani ällistyi, kun valtavan kookas norsu äkkiä pysähtyi
apinamiehen eteen ja hyväili häntä pitkällä, notkealla kärsällään.
Tarzan kääntyi mustaihoiseen päin. "Mene!" hän sanoi apinain kielellä
ja osoitti Mbongan kylän suuntaan. Bulabantu ymmärsi viittauksen,
joskaan ei sanoja, eikä vitkastellut totellessaan sitä. Tarzan seisoi
silmäillen häntä, kunnes hän oli kadonnut. Sitten hän virkkoi
norsulle: "Nosta minut selkääsi!" Ja vankkahampainen norsu heilautti
hänet keveästi päälaelleen.
"Tarzan menee laajan veden rannalla olevaan pesäänsä", huusi apinamies
puissa oleville apinoille. "Te olette kaikki typerämpiä kuin Manu,
paitsi Taugia ja Tikaa. Taug ja Tika saavat tulla katsomaan Tarzania;
mutta muiden on pysyttävä poissa. Tarzanilla ei ole enää mitään
tekemistä Kertshakin heimon kanssa."
Hän nykäisi Tantoria kovanahkaisella varpaallaan, ja iso eläin juoksi
pois aukeaman halki, apinain silmäillessä heitä, kunnes viidakko oli
heidät niellyt.
Ennen iltaa Taug surmasi Gunton, riitauduttuaan hänen kanssaan
Tarzanin hätyyttämisen johdosta.
Kuukauteen ei heimo nähnyt merkkiäkään Apinain Tarzanista. Useille
heistä hän ei luultavasti johtunut mieleenkään; mutta oli niitäkin,
jotka kaipasivat Tarzania enemmän kuin hän kuvittelikaan. Taug ja Tika
toivoivat usein hänen palaavan, ja Taug päätti kymmenkunta kertaa
käydä Tarzanin rannikkopesässä häntä katsomassa; mutta sattui milloin
minkinlaisia esteitä.
Kun Taug eräänä yönä virui nukkumatta pitkällään, katsellen
tähtitaivasta, tulivat hänen mieleensä ne omituiset seikat, joista
Tarzan oli kerran hänelle puhellut -- että kirkkaat täplät muka olivat
ihmissyöjien silmiä, jotka väijyivät tummalla viidakkotaivaalla
käydäkseen Goron, kuun, kimppuun ja ahmiakseen hänet. Kuta enemmän hän
sitä ajatteli, sitä sekavammaksi hän kävi.
Ja sitten, tapahtui omituista. Goroa katsellessaan Taug näki osan kuun
reunasta katoavan, ikäänkuin sitä joku nakertaisi. Yhä laajemmaksi
kävi aukko Goron kyljessä. Kirkaisten hypähti Taug pystyyn. Hänen
vimmaisesta kajauttamansa "Krig-ah!" kiidätti säikähtyneen heimon
kirkuvana ja rähisevänä hänen luokseen.
"Katsokaa!" huusi Taug, osoittaen kuuta. "Katsokaa! Niin käy kuin
Tarzan sanoi. Numa on hypännyt puiden ylitse ja syö Goroa. Te
herjaatte Tarzania ja ajoitte hänet pois heimon keskuudesta; nyt
näette, kuinka viisas hän oli. Menköön nyt joku teistä, jotka
vihasitte Tarzania, auttamaan Goroa! Näettekö silmiä synkässä
viidakossa joka puolella Goron ympärillä. Hän on vaarassa, eikä kukaan
kykene häntä auttamaan -- ei kukaan muu kuin Tarzan. Pian on Goro
Numan kidassa, eikä meillä sitten enää ole valoa, senjälkeen kun Kudu
on mennyt pesäänsä. Miten voimme tanssia dum-dumia ilman Goron valoa?"
Apinat vapisivat ja uikuttivat. Kaikki luonnon voimien ilmiöt saivat
heidät aina kauhistumaan, sillä he eivät käsittäneet niitä.
"Menkää noutamaan Tarzania!" huudahti heistä eräs, ja sitten yhtyivät
kaikki huutoon: "Tarzan! Noutakaa Tarzan! Hän pelastaa Goron." Mutta
kuka suostuisi lähtemään pimeän viidakon läpi yöllä häntä hakemaan?
"Minä menen", tarjoutui Taug, ja hetkistä myöhemmin, hän oli kadonnut
manalamaiseen pimeyteen pientä, maansaartamaa lahdeketta kohti.
Ja odottaessaan heimo tarkkaili, kuinka Goroa hitaasti jyrsittiin. Nyt
oli Numa jo syönyt ison, puolipyöreän kappaleen. Joka tapauksessa
olisi Goro tyyten tuhoutunut, ennenkuin Kudu palaisi. Apinat värisivät
kuvitellessaan alituista pimeyttä öisin. He eivät voineet nukkua.
Rauhattomina he liikkuivat sinne tänne puiden oksilla, silmäillen
taivaallista Numaa, joka oli kauhealla ateriallaan, ja kuunnellen,
eivätkö Taug ja Tarzan saapuisi.
Goro oli melkein lopussa, kun apinat kuulivat heidän saapuvan puita
myöten, ja pian Tarzan Taugin seuraamana heilautti itsensä läheiseen
puuhun.
Apinamies ei tuhlannut aikaa turhiin puheisiin. Kädessään hänellä oli
pitkä jousensa ja selässään viini täynnä nuolia, myrkytettyjä nuolia,
jotka hän oli varastanut neekerien kylästä samoin kuin hän oli
varastanut jousenkin. Hän kiipesi isoon puuhun yhä korkeammalle,
kunnes hän oli hennolla oksalla, joka taipui hänen painostaan. Sieltä
hän saattoi nähdä taivaan selvästi ja esteettömästi. Hän näki Goron ja
sen tuhon, jonka nälkäinen Numa oli tehnyt kuun välkkyvälle pinnalle.
Kohottaen kasvonsa kuuhun päin Tarzan kajautti kauhistuttavan
haastehuutonsa. Heikosti kuului kaukaa leijonan vastaus. Apinat
vavahtelivat. Taivaallinen Numa oli vastannut Tarzanille.
Sitten apinamies sovitti jouseensa nuolen, jännitti sen kauas
taaksepäin ja tähtäsi sen kärjen taivaalla Goroa ahmivan Numan
sydämeen. Kuului voimakas helähdys, kun irti päästetty vasama
sinkoutui tummalle taivaalle. Yhä uudelleen Tarzan ampui nuolillaan
Numaa, ja koko ajan kyyristelivät Kertshakin heimon apinat lähellä
toisiaan pelon vallassa.
Vihdoin pääsi Taugilta huudahdus. "Katsokaa! Katsokaa!" hän kirkui.
"Numa on saanut surmansa. Tarzan on tappanut Numan! Katsokaa! Goro
tulee jälleen esille Numan kidasta." Ja todellakin tuli Goro
vähitellen jälleen näkyviin, mikä hänet sitten lieneekään niellyt,
olipa se sitten Numa, leijona, tai maapallon varjo. Mutta jos te
yrittäisitte vakuuttaa jollekulle Kertshakin heimon apinalle, että
joku muu kuin Numa oli vähällä niellä Goron sinä yönä tai että joku
muu kuin Tarzan pelasti heidän salaperäisen juhlamenojensa jumalan
kamalasta kuolemasta, niin se tuottaisi teille vaikeuksia -- ja
ottelun.
Ja niin palasi Apinain Tarzan Kertshakin heimon keskuuteen, ja
palatessaan hän astui pitkän askeleen kuninkuutta kohti, jonka hän
lopulta saavutti, sillä nyt pitivät apinat häntä itseään korkeampana
olentona.
Koko heimossa oli vain yksi, joka lainkaan epäili sitä, että Tarzan
oli merkillisellä tavalla ilmeisesti pelastanut Goron; ja se ainoa
oli, niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, Apinain Tarzan.