kotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki
uuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa,
ennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät
etsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen
rajojen ulkopuolelta.
Entisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä
eurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä
temppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin
vahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja
verrattain keveästi.
Enää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa;
mutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä
pyytämään Numaa -- elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa
viidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys
järjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain
suorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta
mässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat
tulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka
voitiin rääkätä kuoliaaksi.
Tarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli
villimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus
kauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta
kuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä
vastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet.
Hän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa
nousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan
niin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu
Jumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.
Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset
olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai
mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin -- sen hän päätti heti,
kun hän oivalsi neekerien aikeet.
Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa
poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne
uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi
itsetiedoton halveksiva hymy -- perintönä syntyperästään, josta
hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan
rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa
kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa;
heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita
tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne,
missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.
Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse
katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli
herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy.
Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja
viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana.
Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään.
Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi
putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen
kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi
pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi
sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti
väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa
apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla
sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan
kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti
ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.
Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän
laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se
olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä
pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain
eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset
saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli
saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä
säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.
Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua
myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä
häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja
seurasi ylhäällä heitä -- odottaen sopivaa tilaisuutta.
Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä
kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa
mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä
jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään --
koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä.
Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman
neekerin kohdalla.
Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti
Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen
tilaisuutesi.
Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun
itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei
huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen
suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan
aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden
köynnöskasvien suojaan.
Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin.
Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja
siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti
liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi
poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen
hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen
edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä
pienemmille olennoille -- hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää
kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät
suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla
selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa
tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan
otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa
olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.
Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan -- nenälle,
huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi
samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään
rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää
vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin
pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa
Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet,
sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä
olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt
apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt
pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se
kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui
suristen tiehensä.
Se lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen,
huitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen.
Sitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän
kääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä
alttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.
Ja kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen
leveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä
tuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja
kun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet.
Väkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan;
mutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.
Kohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega
yritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin
soturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa
selkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi
apinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla
oli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän
taakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi
hänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua
myöten.
Vasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin.
Tuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan
sisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli
tiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi
hänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei
haltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut
päiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut
poikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka
olisi voinut helposti surmata hänet?
Ja sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän
soturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle.
Rabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan
leijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi
kummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen
päähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen
haltian vankina olivat yhteydessä keskenään.
Eikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti
häkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki
kihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista -- hän vapisi kuin
vilutautinen -- sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan
paikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin
saadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa,
mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä
nytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan
hänen puheistaan.
Mutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut
Tarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri
saattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos,
nyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin,
tunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen
hampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta
kiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin
pyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.
Apinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon.
Kaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet
hän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten
juomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä
kumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata
lammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan.
Sellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki
gomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren.
Noustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto
kissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.
Hänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi
läntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan
viidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti
unisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.
Saavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa
ollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he
päättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön
toivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi
tuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat
harvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti
etsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman
murheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja
paneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät
uskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi,
onneksi Rabba Kegalle -- niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen
kohtalo olla -- kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli
heidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli
paljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.
Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki,
kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen
vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen
harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä
hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot.
Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat.
Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine,
sellaista valta -- maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja
synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen
on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori
siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen
onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.
Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat
päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä
loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan
karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut;
niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he
löytäisivät vankinsa.
Niin, siellä se oli, kookas upea otus -- tavattoman iso,
mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät
ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun
he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja
heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka
puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät
riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta
nähdessään, mitä häkissä oli -- siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis
jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega,
poppamies.
Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan
syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba
Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.
Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia
sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut
käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen,
jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena
syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli
kerrassaan onnistunut.
Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi
häkkiä; raivo voitti pelon -- raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba
Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei
merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he
kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri
samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli
saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.
Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt
retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä,
jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt,
ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.
"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian
työtä."
Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan
voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja
niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he
alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja
hykerteli käsiään mielihyvästä.
Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen
heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka
saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se
oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti
vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään,
perin alakuloinen ja masentunut.
Ja helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja
sulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä
vakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa
loukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut
mitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.
Nähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset
ja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen
tilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe,
jotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien,
sekä ystävien että vieraiden -- erittäinkin vieraiden --
hautajaisille.
Tarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen
toisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki
vimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla
ja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina
Tarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut
eritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi,
sillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja
julmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat
julmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa
oli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin
ja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.
Ja sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi
hänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle,
sillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa
sitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista.
Apinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien
aikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella
tavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi
gomanganeja.
Kyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki
sotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan
väliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja
että mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän
pyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin
kaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja
nuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi,
hän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen
iltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja
täsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.
Tarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti
kuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä
oli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän
erikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän
päätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot
tekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä
toimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi
keksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin
seikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.
Painuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä
suunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten
arvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat
seuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein
samansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut
aikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän
keskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.
Tapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan
muutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta
maahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia
sydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran
säikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle
ominaiseen huumoriin.
Kun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain
hetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat
Tarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen
tepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan
suojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja
pahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan
myttyyn käärityn taljan -- Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli
näppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan,
poppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.
Otettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen
matkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä
torkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti
paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko
kylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona.
Leijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun
kyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he
kiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen
odottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.
Kohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä
esiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion
hohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka
takana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli
maalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä
olivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui
syvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen
jättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin
kuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen,
voimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi
hänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen
kasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.
Äkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle
ilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että
hän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen
kertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä
metsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se
esitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen
pienempiä yksityiskohtia myöten.
Hän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän
pystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan
"väijymistanssiin". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että
jos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen
oli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja
tiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja
surmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen
lähelle voisi päästä.