Tarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin
viidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut
puihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien
muodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta
toiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia,
koska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.
Tarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä,
sillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti
viidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava
jyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade -- ei
sellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan
valtavana vyörynä -- valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän
taipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien,
säikähtyneiden olentojen päälle.
Ja sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän -- se pyyhki
vainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia
-- sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista
säihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti
olivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa
nähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se,
että Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.
Myöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin
maan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin
useammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata
peittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää
polkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä
apinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen;
mutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he
pysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota
pakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.
Hän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta
jotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja
Tarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä
-- voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan,
ennenkuin he saavuttaisivat hänet.
Apinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle,
käyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia
taitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli
huuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug
etsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti
heikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen
olkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.
Taaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti
ja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja
niitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi
havainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi
kenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja
seurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä
muistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat
merkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne
huomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että
apina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle,
että niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin
ainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja
Tikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet
koskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella
kädellä oli jotakin muuta tehtävää -- pidellä vankia karvaisella
olkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka
oli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan
puolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen
polun toiselta reunalta toiselle.
Maan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia
matkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa -- ihmisten tapaan; mutta
samoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva
ihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät
ilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta
juuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään,
minkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli
lähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan
hänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea
hänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja
Bertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden
kynsistä karanneen rikollisen.
Mutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta
saivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa
kyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se
niin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet
saavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt
sateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin
he saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti
eteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine
tovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä
lintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien
lehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla
oksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti
vaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi
tiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli
saanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku
marakatti, joka pakeni henkensä edestä -- mitään pahaenteistä ei
hänessä näyttänyt olevan.
Entä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin
tyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti
kuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin
olisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen
näihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta
lukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan
pakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja
kolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä
saaliistaan.
Hän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti.
Hän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta
päinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa -- mikä
hyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän
naaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan
tovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle --
mahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.
Vihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa
lehdossa -- ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä
kivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan -- kenties
mykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat
jäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt
paistaa troopilliseen viidakkoon.
Tugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat
pitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. "Minä olen Tug", hän
murahti. "Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen."
Apinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät
kasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen,
mutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta
he oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia
-- valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.
Heidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä
kohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään
oksalle suoraan heidän kohdalleen.
"Kaksi vierasta urosta on tulossa", hän huusi. "Toinen on mangani,
toinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja
ruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät."
Kaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä
Tug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan.
"Tulkaa!" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. "Mennään väijymään
tulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle."
Hän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa
häntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras
huvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden
välillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella
näytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs,
harmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen
tappelujen lietsoja oli harmaaparta.
Apinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin
vieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut
Manun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun
taas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän
ei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli
ollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon
luokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta:
niin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.
Kun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut
ystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin
tiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät
vieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun
takaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän
läsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti
oli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria
villejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään,
odottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten
leukapielien ulottuville.
He tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen
alkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän
edessään äkkiä kimeä "Krig-ah!" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja
hänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea
edeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki,
valtasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun,
joka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät
taistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi
oksallaan ja kiljui ihastuksesta.
Ja saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas
ottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei
esittelyjä -- nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He
kierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon.
He purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät
mitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä
minuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni
harmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita
hyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun
asti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi
kuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi -- verta ja
kuolemaa.
Taug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas
Tarzanin osalla oli kolmas -- tavattoman kookas otus, väkevä kuin
puhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin
kummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän
kamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä
uudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada
temmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.
Viimein se onnistui -- ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen
kurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme
nopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina
vastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen
syleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja
pyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko
Tarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt
oli taistelu tasainen -- kaksi kahta vastaan -- ja lisäksi Tika, joka
tällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa,
vaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja
otti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi,
miten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka
tuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin
Tantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.
Hän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen
apinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys
voi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.
Nyt olivat urokset seisoallaan -- otteet olivat hellinneet. Veri
virtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä
punaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli
viimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen
hurmaantuneena näytelmää.
Takaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa
peräytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä.
Hän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta
koettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja
toisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon -- he eivät
tarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta
vastaan.
Kamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että
kaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli
useita kertoja lähtenyt "Krig-ah!" ja nyt kuului takaapäin hänen
odottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä
isoa koirasapinaa -- Tugin heimon taistelijoita.
Tika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja
Taugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle
laidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä
moittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista
hän vieläkin kärsi.
Isot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan
ja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan
villissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi,
mikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan
syttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti
on jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin
miestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle
kehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään
taistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden
sellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.
Mutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei
kyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän
oli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun
muassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin
heittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä
pudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja
kahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä -- raskailta niin pieniksi ne
tuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän
sinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.
Tulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova
pamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti
kirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin
hirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat
pystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun
Tarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä
seisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi
nähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.
"Mikä se oli?" kysyi Tarzan.
Tika pudisti päätään. "Minä viskasin näillä vieraita uroksia", hän
sanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden
toinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.
Tarzan katsahti niihin ja raapi päätään.
"Mitä ne ovat?" tiedusti Taug.
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Minä löysin ne."
Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista
kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei
tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden
pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.
Eikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.
YHDESTOISTA LUKU
Viidakkotepponen
Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä
kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista,
jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman
vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei
ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä
eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.
Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen
jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta
katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta
hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan -- yhä
vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He
eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan
täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.
Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli
omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut
köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon
pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua
kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun
hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet
selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä
vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.
Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin
suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies
tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava.
Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä
huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut.
Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään
jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän
pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän
muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna
salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi
sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön -- vähäiset
aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori,
jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.
Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin
kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän
menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja
ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia
kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli
kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän -- hän myöskin koetteli
terää peukalonsa päällä -- ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän
tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan
ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä
kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea
tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen
reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja
mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä
hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen
menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin
epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.
Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa
mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan
Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet
parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja
häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle
tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena
oli mennyt apinoiden keskelle.
Tukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt
minkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi
hän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan
matkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin
kantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.
Uteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt
perintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit
olivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen
mielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa
moninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja
lisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi
gomanganien laita.
Nämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata
raivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä
kasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja
veivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia,
myrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät
jalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat
ja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä
olisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa
yksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä
silloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei
osannut selittää eikä käsittää -- hän vain tiesi vihaavansa
gomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi
heistä.
Mutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan
kyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan
aina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi.
Neekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.
Tarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja
että heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin
varovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä
ruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta
oksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi
kaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän
alatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.
Pian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin.
He uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran
tuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja
varustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä
työnnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa
tarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten
pedon.