kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta
siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat
joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa
olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt
vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita
sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon
jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka
oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle
yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle -- siihen
nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä
ahdistetakaan.
Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään
muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli
selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa;
mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan
vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli
saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän
hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli
haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä
-- maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan -- eivätkä ne äänet
olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa
suutelossa.
Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti
juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä,
ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun
ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan
suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen
mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen
känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan
edessä.
"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso
voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen
surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan.
Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."
Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika
kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin
raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen
suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta
pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän
ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja
karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.
Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan
uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen
olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan
harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi
ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän -- hän ei tahtonut
poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti
käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina
kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin
laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että
tämä rakasti lastaan.
Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta
Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten
hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen
kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi
hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta
siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän
tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin
kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen
ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa
oikea mestari.
Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset
aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti
niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi
baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä
tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa
ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut
avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet
parvissa hänen luokseen.
Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville
hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli
vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti
istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu.
Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla
oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka
hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän
raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon
nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin
selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä
äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen
puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen
pienokaisensa henkeä.
Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva
siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui
balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni,
ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden
virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika
ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen
niskassaan.
Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen
jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen.
Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein
tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti
hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota
myöten oli tullutkin.
Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän
ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa
hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se
oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen
lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.
Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle
sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon
oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko
-- kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta -- samassa
asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli
sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo
aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet
englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia
nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää
huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli
siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan
viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä
nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan.
Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen
hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti
valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei
merkinnyt hänelle mitään -- että tuo pieni kallo olisi vielä kerran
apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen,
siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista.
Tarzanista ne olivat luita -- pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut,
sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen
vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan
luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.
Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen
kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi
sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen
kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä,
pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt
niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin
pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän
oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus
apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti
järjestystä tietämättä miksi.
Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa
niitä kohtaan sammui -- korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille.
Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain
sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen
omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti
jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä.
Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina
mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden
merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja
välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi
pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli
samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen
kappale -- englantilainen punnanraha -- ja kieri sen vuoteen alle,
jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.
Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn
alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin,
hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi
kolikon ja myöskin jotakin muuta -- pienen, puisen lippaan, jossa oli
löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan
takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän
tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden
toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli
ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien
aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.
Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi
kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen
näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun
taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen
hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi
siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.
Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä
monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani
kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään.
Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei
löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi
heimon luokse.
Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin
-- naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten
hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti
vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat
hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.
Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa
majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa
noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan
vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan
aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti
sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita
apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella
toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä
äskettäin.
Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät,
kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä
siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen
nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli
kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään -- hän vain tahtoi
löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja
panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli
aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli
kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä
myöskään Gazanista.
Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska
tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän
eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet
jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan
sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman
vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen
silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun
alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen
lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.
Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla
sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä,
kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä
aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville;
mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus
kuin varovaisuus.
Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän
esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka
Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.
Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi
lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen
hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan
rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton
kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet
puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä
loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen
selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti
syrjään.
Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan,
mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin
ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui,
joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka
panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan
siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin
tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun
olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten
kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli
maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt
isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten
suojelemisvaisto.
Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli
kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte
noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin
alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole
milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon
kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.
Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut
menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää
kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta
hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai
Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa,
heidän ainoa balunsa ja urospuolinen -- kolme seikkaa, jotka riittävät
tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.
Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja
kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen
villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä
seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.
Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän
väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen -- raivohullun,
verenhimon valtaaman -- urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.
Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita
myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja
vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi
nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.
Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet
yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi
liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän
keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään
Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun
Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain
Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin
viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin --
lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen
lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.
Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin,
pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti
Tikan balua.
"Kuka sen teki?" hän kysyi. "Missä on Tika?"
"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään
Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä
tehnyt -- hänessä ei ole hampaiden jälkiä."
Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän
ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän
tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen
maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan
lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti
omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä
äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.
"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut
Gazania ja vienyt pois Tikan."
Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät
tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin
he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei
juolahtanut seurata häntä.
"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin
tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän
väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa
vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta
sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä
haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt -- hän menee
etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."
Se ajatus pystyi toisiin uroksiin. "Me lähdemme kaikki", he huusivat.
"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita
ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä
heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."
Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille,
mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen -- että olisi
ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja
rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt
yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät
olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista
-- he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet
vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen
toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti
yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli
isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä
vihollisia vastaan.
Se ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen,
kanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä -- se oli liian
paljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan
etujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin
ajatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros
oli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista
rankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian
saavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.
Aikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin
tällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin
toiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai
emon, kun ei ketään ollut saapuvilla -- niin naaras oli poissa, siinä
kaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski
murahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä,
otti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen
riittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta
saadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.
Tähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska
hän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan.
Mutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli
hänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi
ollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja
kostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan,
päällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin
seurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo,
vaikkakaan ei niin kiihkeänä.
Hän kääntyi Taugiin päin. "Jätä Gazan Mumgan hoivaan"! hän kehoitti.
"Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole
lainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me
palaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme
takaisin", lisäsi hän Mumgalle, "niin minä tapan sinut".
"Minne menemme?" tiedusti Taug.
"Menemme noutamaan Tikaa", vastasi apinamies, "ja surmaamaan hänen
ryöstäjänsä. Tule!"
Hän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa
selvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen,
seurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin,
lausuen jäähyväisiksi: "Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut."
Sitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta
hölkytti viidakkopolkua pitkin.
Ei ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin
Tarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli
korkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi,
minkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen
tarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja
tänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun
rivit teistä tai minusta.
Joustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen
urosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat
äänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien
varjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli
myöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt
olivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä,
ei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan
hajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että
Taugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju
heille yhtä tutuksi kuin toinenkin.