oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän
katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti
ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi
silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain
himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli
aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä
paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu
hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen
saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän,
Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua
puolustuksekseen? Ei ikinä.
Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen
kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat
siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien
ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla
lepäävää viidakkoa kohti.
Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän
räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat
hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle
oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän
hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin
hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi
siihen kiinni ja jäi riippumaan.
Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli
jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan
haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja
katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän
kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti
viidakkoyön pimeyden lävitse.
Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista
huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan
oli uneksinut ensimmäisen unensa.
Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä
tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa,
sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.
Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt
vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia
havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa
olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti
niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin
aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea
havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän
vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei
siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta
norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja
ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen
selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä
hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään
aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän
tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja
hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes
mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.
Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua
nukkumaan -- kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.
Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä
lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki
sen kaiken omin silmin -- ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen,
kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti
-- Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää -- pää
ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat
kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat
lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi
raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky
katosi.
Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka
jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen
terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään
vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla
reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen
yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla
vallitsevaan pimeyteen.
Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista,
kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun
tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala
nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti
vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi
kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien
vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan
oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein
läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän,
villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä,
turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta
äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen
menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen,
rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän
oli heikko, mutta ei enää sairas.
Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi
verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan
oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi
hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut
saada.
Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen
isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi
pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa.
Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä
häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki
oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja
saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi
kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia,
hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan
osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä
maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista
kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä,
luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai
Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen
kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.
Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi
pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän
tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli
kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin
varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön
kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.
Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi
siitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen;
mutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli
loppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella
käynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin,
oliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi
mustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli
perin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt
Numan kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja
lisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.
Vihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä;
mutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut
jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli
nukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.
Sitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita
hän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä
tuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton,
avuton ja arka -- pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris,
kaikista olennoista arin.
Niinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota
hän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä
elämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita
nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja
sittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä
nähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten
havaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen
itselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla
oli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi
panivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina
näyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.
Ja kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla
tanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten
seikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen
-- tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli
enemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä
Bolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja,
nojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä.
Nyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja
nähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat
tarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä
omituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin
ruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä
omituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi.
Erikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset
päähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi
päänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä
purskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili
urosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.
Hitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten
kirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku
hyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä
ympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen
hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä
selkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset
pysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut
huonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta,
pahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi
yhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.
Tarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli
päässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli
yltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan
ovi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi
nähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen
ruho.
Kaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein
vähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin,
gorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä
huomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia
niin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat
tappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä
mitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus
ne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja
hurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.
Mutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen
ilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja
apinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli
laskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti
osuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä
se oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja
joka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi
veitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja
katseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.
Enää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää
itseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi,
jolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia
kummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan,
mitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut
muotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.
Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin
hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen
voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli
nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi
tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva
gorilla ollut lihaa ja verta.
Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua
joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi
selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen
edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä
auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi
Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän
todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti
Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.
Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui
apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan,
kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli
Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle.
Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta
kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen
Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain
Tarzan osasi käyttää salpaa.
Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen
johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua;
sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan
apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä,
ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan
ja lähti kiitämään isoja puita kohti.
Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän
vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla
kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi
taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin
ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen
selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja
teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi
pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka
vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen
kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän
saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen
ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta -- hän ei nähnyt
mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä
uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa
varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu -- sehän ei haittaisi
mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui
tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.
Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain
murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen
rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti
maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen
uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.
Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri
nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut
leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan.
Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä
se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin
kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten
vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja
hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada
sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui -- hänen
jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun
hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen
karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi
Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä
heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla --
sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti
maaliinsa.
Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi
irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja
retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja
suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.
Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta,
pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän
kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste
punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän
pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen
ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin
ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.
Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten
hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta
siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka
paljon vain näennäistä?
Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa
taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi
siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta -- mutta sittenkään hän
ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.
Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden
seikan hän tiesi -- ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin,
norsun, lihaa.
KYMMENES LUKU
Taistelu Tikan puolesta
Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon
paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä
ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta
vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä,
että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys -- että
ihanneolot pysyisivät.
Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut
heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat
tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli
hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha
ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä
korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.
Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että
olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko
luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä
viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana
aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat
heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan
isoa urosta ollut heidän lähistöllään.
Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento -- kookas
urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko
sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa
kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä,
aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman
heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli
koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut
sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja
mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin
kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi
tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana,
peloittavana ja uhkuen vihaa.
Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen
läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä -- vieraan heimon
naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti
henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen
troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen
antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.
Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili
myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja
naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan
vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut,
kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle
holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta
muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä,
aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.
Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta
vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen
häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen
katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin -- mitä baluun
tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan
niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.
Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan
puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin
heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he
olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin
valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa,
niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun
hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään
muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia
mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen
erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta
kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan
oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen
voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan
herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin
pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen
tehokkaasti.