kovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin
apinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa,
tässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle
kuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.
Vain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon
kimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen
piilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita
pääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli
pahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita
olivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.
"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen", hän kiukkuili. "Me vaellamme
huolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä
vihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina
pari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi)
pitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä,
mutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla,
milloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi."
"Gr-r-rmph", äänsi Numgo.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Taug.
"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan,
Saborin ja Shitan lähestymistä", vastasi Tarzan. "Muita meidän ei
tarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä
toisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi
kuinka äänettömästi."
Ja niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä
lähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo
liikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut
tapana.
Mutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi
huvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko
tarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää -- outoa
huumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista
elonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain
Tarzan ravintoa ja iloa.
Eräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön,
aarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän
laidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan,
poppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan.
Tarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se
ei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin
hän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun
leijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen
kauniille kasvoille levisi hymy.
Hän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja
oveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat
hänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli
velvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin,
että hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut
parempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika,
joka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja
näitä hän ei tuntenut lainkaan.
Oli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja
sijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla
paalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään
erityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän
liikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja
juodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan
ulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa
ympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret
piileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa
varjoissa.
Tarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön,
majalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän
löysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja;
mutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin
lähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa
kappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli
tullutkin.
Kyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla
pitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja
hymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat
näyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli
syöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän
tiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi
heidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin
selvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.
Hän vaipui uneen leveä hymy kasvoillaan.
Manu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla
silpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän
matkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi
sinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin.
Hän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä
oli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää
herättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli
laitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui
mutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien
pähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja
Shitan.
Aurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt
liikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon
apinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä
joitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.
"Tule, Manu", käski Tarzan, "niin saat nähdä sellaista, että tanssit
riemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi
lähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!"
Sen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen
yläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen.
Tarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli
varastanut Mbongan, päällikön, kylästä.
Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa
Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet
siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He
olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia
tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja
vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin,
kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin
he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä
jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi
tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.
Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti,
että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut
heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän
kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on
vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla.
Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun
oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta.
Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan
omalla tavallaan -- Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden
turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.
Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti
eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa
varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen.
Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä
myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän.
Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi;
mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista
kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.
Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa
aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä
turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.
Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona -- majesteettisena ja
valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä
karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista
kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.
Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa
kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia.
Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista
keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.
Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade
teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa
tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja
viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.
Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon
kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa
uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä,
ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja
raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä
vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.
Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja
vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta
nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat
viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja
siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.
Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä
herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni
pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja
manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät
he saaneet enää siihen koskea.
Ja kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan
korvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta
päätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain
Tarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.
Jotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa
työn; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen
vierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti
peräytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen
lapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli
myöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset
noudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri
karvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen
lähestyä häntä.
Ällistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia
minuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja
hitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.
Vähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut
paljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli
kaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut
tietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen
opetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten
joukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että
Manu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä
vaaraan puolustaakseen häntä.
Näiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta
toinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut
kujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta
viruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi
juhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta --
melkein, mutta ei aivan.
YHDEKSÄS LUKU
Painajainen
Mbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän
yläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan -- julmana, peloittavana,
nälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä
päivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin
kuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin
kokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin
tuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui
harvoin.
Kerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot
olivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran
olivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet
seudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin,
oli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.
Mutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli
hänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut
kommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta
riistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen
juhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita
elinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan.
Oli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun
gomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa
näyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!
Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä
ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta
gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät
saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi
estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen
tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin
useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän
olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä
Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi
tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut
juuri herkkusuu.
Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus
piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan
ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan
olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko
pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä
turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle,
hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta
malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin
repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin
murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen
syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike
kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät
uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan
ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian
kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä
joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta,
vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa
lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.
Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita
mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa
jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan
kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän
huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän
nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain
vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat
vaatimukset.
Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen -- vanha
mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin
rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen
ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta
asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti
selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa
välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.
Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes
liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka
törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he
koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli
ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin
kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat
samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja
tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis
kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen -- ihminen ja
Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin
kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen
norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta
reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että
ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli
myöskin vastenmielisin kaikista olennoista -- ohuine, laihoine
jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine,
punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi
kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen
allaan.
Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa.
Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi,
yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä -- ei nälkäänsä eikä
inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja
ahmatin välillä.
Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein
kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen
päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut
mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli
lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan
nielemisen ja oluen seurauksista.
Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita
aimo kimpaleita lihaa -- kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan
nälkänsä -- ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen
keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin
miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän
maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta
maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi
alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes
Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen
ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.
Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi
syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti
omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan
siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei
luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt
siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen
saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä
riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään
hänen ruokahalunsa.
Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja
koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen.
Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan
takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän
kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen
tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua
siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin
öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä
puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos.
Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin
kauan odottanut sen saamista.
Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet.
Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi
silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään
erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen
jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän
vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän
himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä
jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien
sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt
leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei
häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona
teki sen.
Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille
oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen
vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan
paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi
yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden
silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä
ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet.
Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä
hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla
oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä
seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta;
mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että
vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla
kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli
luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi
se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri,
milloinkaan uskaltanut.
Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka,
ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan
keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei
päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain
Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut
otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka
liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta,
yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi
ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan
kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa
aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä
kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa
lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja
nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen
lahden rannalla sijaitsevasta majasta -- sammaltuneesta majasta, joka
sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta
isävainajalta saatu perintö.
Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi
kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti,
ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä
käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa
ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli
puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet
siepattiin Numan kidasta.