siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli
punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti
hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin
monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.
Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten,
jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle
kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen
muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa
nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa
ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan.
Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun
runkoa vasten.
Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen
jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin
ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät.
Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa
edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.
Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun
aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat
kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja
uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä
hyvä levätä, ja niin hän tekikin.
Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla
Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut
lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan
karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja
ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.
Vasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun
kiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti
Bukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli
tekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen
suojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan
murisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian
olkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti.
Pyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi
ruskean ihon alla -- apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan,
pinnistäen kaikki suuret voimansa -- kahleet katkesivat, ja kaikki
kolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.
Bukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia
voittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton,
maassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta
Bukawai ei tuntenut Tarzania.
Apinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle
polvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen
vetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista,
tarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle
itseään.
Ja sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen
puolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa.
Tarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin
kädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen
päätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna.
Tarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi
isäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen
mukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen;
sitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi
hänet seisomaan.
Bukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että
häntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän
kääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun
hän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet
kyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei
ollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi
taikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta
kun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen
pelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti
poppamiehen yksin.
Mennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi
Tarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.
"Ne palaavat", mietti hän itsekseen.
Syvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin
vilutautinen.
"Ne palaavat", hän huusi, ja hänen äänensä paisui kauhuiseksi
kirkunaksi.
Ja ne palasivat.
KAHDEKSAS LUKU
Leijona
Numa, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan
äärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin.
Siinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti
tasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä
lukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan
tasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina,
pelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.
Numa, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi
aivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja
karjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi
väijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta
tänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se
hiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien
kellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.
Ensimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin
pidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei
yksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen
oriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai
neljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä.
Lähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja
nostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen
lihansyöjien kielittelevää hajua.
Numa liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi
kellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja
rajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat
lihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.
Pakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri.
Kuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta
Numa, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi
oriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja,
ennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja
jälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että
Pakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan
ennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse
lähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin
tasangolle.
Yhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin
juoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes
vihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti
kävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen,
lihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden
jo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin
seebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä
Pakko on vaikein pyydystää.
Leijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen
tukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi
varsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään
arkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa
hyökkäsi.
Viimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä.
Mutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen
voimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä
veristä viirua kauniiseen karvaan.
Raivoissaan Numa poistui joelta ja painui hurjistuneena, vaarallisena
ja nälkäisenä viidakkoon. Nyt se ei ollut lainkaan turhan tarkka
syötävään nähden. Dango, hyenakin, olisi nyt makupala sen ravintoa
huutavaan kitaan. Ja tällaisessa mielentilassa leijona osui Kertshakin
isojen apinoiden heimon läheisyyteen.
Leijonaa vastaan ei olla varuillaan niin myöhään aamulla. Siihen
aikaan pedon pitäisi nukkua edellisen yön saaliin vieressä; mutta Numa
ei ollut tappanut mitään edellisenä yönä. Se oli yhä metsästämässä
nälkäisempänä kuin koskaan ennen.
Ihmisapinat vetelehtivät aukeamalla tyydytettyään pahimman aamuisen
nälkänsä. Numa haistoi heidät paljoa aikaisemmin kuin näki.
Tavallisissa oloissa se olisi poikennut etsimään muuta riistaa, sillä
Numakin kunnioitti Kertshakin heimon kookkaiden urosten valtavia
lihaksia ja teräviä torahampaita, mutta tänään se eteni suoraan heitä
kohti viiksikäs kuono äkäisesti irvessä.
Hetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle,
että apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä
karvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa
ruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille,
apinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja.
Vain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori
naaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä
pelastaakseen balunsa.
Tarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä
kasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä
olisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut
hyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai
nälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi
selviytynyt ehein nahoin.
Jos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa,
sillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon,
ennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja
rohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni
herätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he
seurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti
piiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta
varovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin
silmiinsä etsiessään leijonaa.
Jälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt
selvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin
tylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä
seuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin
sementillä laskettu katukäytävä.
Tarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli
äkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita
noudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä
myöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät
poissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat
selvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä.
Tarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se
tunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen
kynsistä ja petoa rangaistava.
Hän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia
siitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat
noudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen
oli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.
Jos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä
pian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan
naaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä
kalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse
levollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa
oli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä,
että vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä
uhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat
ajattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet
tyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun
taas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli
taata turvallisuus vastaisten päivien varalta.
Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli
satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja
karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti
kiinni saaliistaan.
Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan
koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi
apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita,
eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli
maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon
pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä
Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän
tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan
ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon
sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi
heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei
Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän
tuli vasta myöhempinä vuosina.
Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia
itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden
keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven
jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä,
joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju.
Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin
kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä
heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää
kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään
rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin
paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä
herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He
olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän
keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden
alkeellisia ituja -- epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi
vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui
ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä
useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.
Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli
jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja
oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen
rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki
hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.
Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana
oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua
mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden
linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen
tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet
Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli
jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne
ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi
uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon
osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen
tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.
Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli
kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän
viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin
sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti
Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea,
vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin
loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan,
unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi
saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.
Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle,
jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan
sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista
puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti
tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin
heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.
Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin
tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä
ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa
hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin
hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki
suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat
ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan.
Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin
heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi
heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja
peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi
heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia
läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon
täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden
vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka
se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi,
voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin
vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan
miellyttävä.
"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän
saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa
pyydystää manganeja."
Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta
leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi
suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi
kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta
hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista,
joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti,
olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen
ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.
Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen
auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli.
Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen
leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon
uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania
kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme
ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli
nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.
"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli
juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta.
"Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä,
kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä
poissa niin kauan kuin voit!"
Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella.
Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja
lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona
katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn,
ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan
hyökkäysmerkin.
Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan
ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se
nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen
jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin,
sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari
edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas
ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta
vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.
Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen,
niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse,
mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto
syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se
näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita
kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.
Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta
puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille.
Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten
pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen
heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa
istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho,
punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista
ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan
mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa,
häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.
Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin
värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin
niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?
Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa
puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.
"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen
suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä
varassa. Ja Gunto tarttui heihin -- kookkaaseen apinamieheen ja
tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon -- tarttui heihin toisella,
vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että
Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.
Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin
Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu,
marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen
toiseen käsivarteensa.
Tarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut
saada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla
edestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja
myöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat
poissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja
viskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja
herjaten vihollistaan ilkeästi.
Senpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen
aihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat
raatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan,
heimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat
kiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen.
Viidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on
huumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori
englantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen
toveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.