hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen,
aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa
osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän
kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha
henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.
Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja
annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta
lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten
viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan,
sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli
balun poissaolo.
* * * * *
"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää
tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on
kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen
lihavaa vuohta, sillä --"
Mutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli
ylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit
vilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä
nähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin
he ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku
Taibon, joka hymyili perin iloisena.
Ja sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo
yhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega
ja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä
häneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä
Bukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli
saanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli
kadonnut -- hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen
varmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan
terveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja
parhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi
kaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri
uskaltaisi häntä seurata.
Myöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi.
Sitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen
silmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.
"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?" kirkui vaimo. "Ja hän on
kaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!" Se
halveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan,
olisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle.
"Taikuutta, totisesti!" hän kiljui. "Momaja näyttää teille taikuutta."
Ja hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta
ulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen
selkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia
suureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn
katselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he
pelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.
Tällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa
lisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla
myöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli
tuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin
kiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa,
joka ei ottanut tyyntyäkseen.
Nuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä
vastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä
mitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin,
ja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä
tungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin
hänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä
iltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.
SEITSEMÄS LUKU
Bukawain kuolema
Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia
köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat
Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä,
olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä
kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa
juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä,
joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta
Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa
lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut
mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli
sanottavaa.
Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän,
hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun
hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei
ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut
paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän
keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli
killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja
kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi
läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.
Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio
osa -- ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli
mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen
ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään
hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi
jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti
suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.
Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää
leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan.
Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin.
Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen.
Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen
kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin
voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti
nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle.
Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika
oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa
jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin
pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa
ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla
tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät
nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon
silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle,
kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen
pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle
kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen
varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja
kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä --
lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.
Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki.
Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä
sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää
heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin
mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa
Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.
Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai
minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi
jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista;
mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua,
riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei
häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen
kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta.
Se tuotti hänelle turman.
Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko
aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin
sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta,
valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin
sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen
valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta
perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan
siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten
unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja
kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja
se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.
Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka
nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan,
vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat
apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan
kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen,
joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus.
Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä
lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.
Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen
tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala -- raju,
kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa
menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten.
Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan
liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi.
Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi
ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei
ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen
ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli
kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman
tilansa.
Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin.
Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä
apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai
pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa
äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa
voimissaan.
Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva
hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni
monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin
se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon
eikä liian ylhäällä.
Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran
ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä
pelastuskeinoksi.
Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei
ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän
sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin
Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan
oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia,
jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.
Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin
toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet,
hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet
milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet
Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota
heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää -- inhimillinen
huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä,
ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja
vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.
Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä
pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan
Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai
oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai
hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä
Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä
Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan
haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin,
ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion,
paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa
tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi,
vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden
kostaa.
Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli
metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle
heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä
useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena
ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien
apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat
kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi,
epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia
balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja
luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi
hänelle antaa.
Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen.
Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen
ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja
pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät
pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei
ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava
haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi,
peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset
olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman
kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon
eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.
Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi
tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit
useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma
niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon
näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä
pieneksi -- hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.
Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan",
hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin.
Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni
suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat
samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja
painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan.
"Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi
korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja
nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".
Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen
tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade -- ei
sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan
äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta",
mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka
alla hän seisoi.
Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen
myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut
mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien
kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli
pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa,
aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita
oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus
ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se
oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma
sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi
olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja
kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat
sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle
ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä
oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se
sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja
kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa
asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren
jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä
suojata.
Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli
maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi
ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen
viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon
kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään
olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta,
vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut
vuosikausiin.
Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset
seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen
murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään
viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän
riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.
Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta
Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän
aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui,
että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen
raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut
ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden
kostaa.
Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan
karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan
säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä
ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat
karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu
pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen
kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät
takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden
villeistä silmistä.
Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki
vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet
kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky.
Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai
sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten
olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti
väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle
ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi
uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien
maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli
sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen
päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen;
nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä
tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi,
vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi
kuopiksi.
Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin
saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella
pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin
päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen
reuna.
Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla
ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen
solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät
muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita.
Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton
tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne
voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.
Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia
kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden
usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi
ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille,
eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.
Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan
kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin
viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli
Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä
määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne
olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua
mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla
tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se
kosto olisi.
Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen
hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn
ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai
saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan,
etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.
Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä
rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat
seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli
ennenkin ruokittu tällä tavoin.
Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen
sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja
saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli
ympärilleen.
"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun
taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin
miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"
Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut
mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti.
Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei
edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot.
Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa,
jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.
Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen
raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt
kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan
tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden
kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.
Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania;
mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan,
lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti
ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon,
jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen
katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.