väijyi kolme kauheata olentoa -- hyvin vanha mies, joka oli musta kuin
sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka
teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina
ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä
hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä
kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa -- haaskan syöjät haaskan
liittolaisina.
Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut
tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se
oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin,
tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa
painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa
lainkaan.
Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä
peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa
hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen
heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen
saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein
pahinta, kaameasti nauraen.
Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää
sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan,
tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän
muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen
viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa
pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan
kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut
peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään
verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.
Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa
koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin
vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen
lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon
tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli
korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen
lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin
pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi,
ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin
kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti.
Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän
ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni
neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua
selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä
eteenpäin.
Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he
saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan
suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta
vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä
harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja
työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja
katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen,
tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin
kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä
sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että
melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.
Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät
olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia
lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa
ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa.
Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti
tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi
pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut
tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla,
joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu,
vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto
oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin
harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja
kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.
Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän
valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla
hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän
sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli
ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys,
kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat
yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui,
niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.
Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he
astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän
päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä
jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa,
lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä
oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi
hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja
tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan
kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne
murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti
äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät
säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko
voimakkaampi.
Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se
nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan
poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan.
Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja
ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion
ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi
kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä
tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille
kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja
herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.
Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä,
ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä
koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan
kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko
villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat
irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain
kurkkuun.
Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä
eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen
noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta
kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun
teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän
ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" -- hän osoitti käytävää, jota
myöten he olivat tulleet kammioon -- "jätän hyenat. Jos yrität paeta,
niin ne syövät sinut."
Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja
luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja
ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon
tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä
pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa
vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita,
jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään
lausumaansa perin selvää viittausta.
Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi
lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi,
ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja
että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka
kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä
hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä
ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden
keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan
ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle.
Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä
hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset
hänen kimppuunsa.
Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui
vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan.
Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja
nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki
muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon
oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä
aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin
kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan
sekä nälän että janon.
Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion
seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet
hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä.
Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei
vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt
mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä
edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli
Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin
vielä kamalampaan vaaraan.
Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen -- Bukawain ja molempien hyenain
-- aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita,
jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan
liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean
synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka
kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla
olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat
sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään
kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo
on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.
Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan
myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä
sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan
Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän
viidakkohaltian.
Mutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki
kuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet
hyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti
niitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne
raapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun
se notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää
voimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi
nurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen
etukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän
tiesi, että loppu oli lähellä.
Hän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin
kauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää
tunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä
kohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot
olisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien
luita ja tapellen hänen sisälmyksistään.
Bukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen
ulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta,
mutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet
harallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä,
uhaten häntä keihäällään.
"Missä on lapseni?" huusi Momaja. "Missä on pikku Taiboni?"
Bukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen
hämmästynyttä. "Sinun lapsesi!" hän huudahti. "Mitäpä minä hänestä
tietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä
enkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia,
vuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan
miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin."
"Sinä hyenan hylkiö!" kirkui Momaja. "Lapseni on varastettu, ja varas
olet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin.
Muutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille."
Bukawai kohautti olkapäitään. "Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?" hän
kysyi. "Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty,
niin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi
kerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti
pojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei
vähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle
takaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on
poissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa
hänet -- kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja
kahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan
miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää
puhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä
kuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava
ensimmäisestä taiasta."
"Kymmenen lihavaa vuohta!" kiljui Momaja. "Minä en voisi maksaa
sinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen
lihavaa vuohta, jopa jotakin."
"Kymmenen lihavaa vuohta", kertasi Bukawai. "Kymmenen lihavaa vuohta,
uusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä
pitkät kuin --"
Momaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. "Seis!" hän
huusi. "Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä
aikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta
jotakin on tehtävä. Odota!"
Bukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi,
että joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt
mitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin,
että he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa
riitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen
maineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta
hyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi
toiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja
palasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia -- Mbonga, päällikkö, Rabba
Kega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet
tavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt
olivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää
pelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän
ei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin
röyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta,
kun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.
"Missä on Ibeton poika?" tiedusti Mbonga.
"Mistä minä sen tietäisin?" huomautti Bukawai vastaan. "Epäilemättä
hän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin
teen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on,
ja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet
takaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta."
"Minulla on oma poppamieheni tekemään taikoja", vastasi Mbonga
arvokkaasti.
Bukawai irvisti ja nousi seisomaan. "No hyvä", hän virkkoi, "tehköön
hän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton
pojan takaisin!" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten
äkäisenä ympäri. "Hänen taikansa ei saata lasta takaisin -- sen
tiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää
mikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on
kuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi
juuri ilmoittamassa sen minulle."
Mbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa
ja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta
ainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät
olleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli
puheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen
muodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian
hätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään
halua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan,
joka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.
"Maltahan", sanoi Mbonga. "Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme,
ovatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee
joitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat.
Istu, Bukawai!"
"Maksu on kymmenen vuohta -- lihavaa vuohta -- uusi vuodematto ja
kaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan
miehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava
etukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian,
ja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei
sitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa."
"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!" vaati Mbonga. "Anna meidän
nähdä; minkälaisia taikasi ovat!"
"Tuokaa minulle tulta", vastasi Bukawai, "ja minä teen teille jonkun
pienen taian."
Momaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga
tinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on
kallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin
Bukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä,
että hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli
ainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja
kuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa
oli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta
jumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti,
kun Momaja palasi, tuoden tulta.
Bukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen
pulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle.
Kuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui
edestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja
oli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan
vaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän.
Momajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi
astian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä
ja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain
kuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain
tainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri
jälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen
erehdystään.
Nähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt
häneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat
hehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti
niin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät
levälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän
poppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän
kiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan
astian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.
Kun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai
horrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä
voitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän
vilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään
karjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt
häneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan
suonenvedontapaisesti.
"Minä näen hänet!" hän kiljaisi. "Hän on kaukana. Valkoinen paha henki
ei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta",
hän lisäsi, "jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan
minulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa."
Rabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen.
Päällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli
parempi. "Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?" hän tiedusti Rabba
Kegalta.
"Myöskin minä näen hänet", kirkui Rabba Kega; "mutta hän ei ole
siellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen
pohjalla."
Silloin Momaja alkoi ulvoa ääneen.
* * * * *
Tarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan
jälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan
suulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka
Bukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista
heikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.
Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta
lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven
syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta
apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja
se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on
niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä
lapsuudestaan asti.
Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo
ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen
kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä
äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota
hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.
Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut
viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti
vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti
häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä
sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.
Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku
Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista
pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen
raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua
hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden,
keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.
Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se
vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun.
Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi
kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.
Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä
karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten
ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti.
Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja
meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät
herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti
muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä
hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen
eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa
metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen
törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen
ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo
luikki käytävään rientäen pakoon.