Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki
neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan
mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä
hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä
ja huoahti.
Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin
hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti
lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin
saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja
kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän
liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan
luokse, kuuli hän omituisia ääniä -- naisen naurua ja naisen itkua, ja
niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta,
sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti
vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli
pääsivät nopeammin eteenpäin.
Lähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja
ei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät
korvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se
oli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään
pitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun
kylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään
hihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien
varalta.
Numa, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti
taaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se
tunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen
ateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.
Momaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa
vastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti
samalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas
olkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja
sinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden
lihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan,
petomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.
Momaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman
lähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja
sitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen
miehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän
näki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat
päiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan
metsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa.
Numa putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään
rinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui
ja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan
varovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät
levällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin
loihdittuna.
Äkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta
jäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi
syrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti
metsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo
heikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin
toinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen
kerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan
koettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan
hervottomana ja kuolevana.
Huolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi
Momajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista
koruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun
taiasta -- toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta,
samoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten
asianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä
saada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.
Poppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan
leijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että
tämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut
epämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.
Kun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen
lastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri
tämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää
lapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän
oli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo
jälleen häneltä vietäisiin.
Tarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan
äitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan
surumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin
painautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai
jonkin rakkautta.
Vihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti
katseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.
"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä
vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden
karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja
muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala!
Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka
me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle,
jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"
Tarzan huokasi.
"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä
nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."
Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä
apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän
sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei
ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin
onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan.
Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.
"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja,
samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin,
rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään -- ei naarasta eikä
balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla
yksin."
Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse,
vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa
vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.
KUUDES LUKU
Poppamies kostopuuhissa
Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli
ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli
moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa -- hän oli
viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti
hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi
pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä
taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän
päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan,
koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja -- paljon enemmän
lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut
nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri
noussut aamiaispöydästä.
Riistan liikkeelleajajat -- niitä oli kaksikymmentäkolme
valkopuseroista miestä -- olivat juuri hätyyttäneet linnut
kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle
ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut
kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli
kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän
vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi
lintuja. Hämärästi ja tylsästi -- kuten aina sellaisissa
tilaisuuksissa -- loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi
johonkin esihistorialliseen olomuotoon -- että jonkun muinaisen
esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen,
puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.
Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi
Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän
tunsi, oli myöskin hän muodikas -- erittäin muodikas, kuten oli ollut
hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli
helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan,
oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei
edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli
jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai
kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää -- hänellä oli
ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin
teräsjänteet.
Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti
sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä
pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki
huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet
aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään
arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan
päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt
lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean
kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan
reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle,
jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.
Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin
toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan
kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli
hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli
leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi
juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi
verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin
ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.
Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa
eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät
kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies
murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan
kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos
se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi
valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt
kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli
purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.
Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli
kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu
viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta,
oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten
Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.
Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt
tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku
Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut
juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt
luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä
kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen
kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän
välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.
Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista
pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut
vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan
murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä
voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen
elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien
kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.
Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui
paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla
läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin
korvia -- se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti
senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka
hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä
äänekästä.
Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa
alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti
muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset
kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas
nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin
tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa
mestari-itkijää.
Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli,
minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet
naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä
pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon,
ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään
hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
Monta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön,
kylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina
taikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät
nähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä
pelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota
apinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan
riittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se
kovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut
Kaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista
kiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen
hän ei milloinkaan kyllästynyt.
Juuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään
rajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama
valittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli
punainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru
riippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen
muodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia
tatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja
metallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.
Tulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa
ja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista
hohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen
vaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja
näki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan
meni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät
myöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin.
Sensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat
kuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.
Momaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti
kätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena
sanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli
naisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut
tappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti
häntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen
naiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata
pikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä
sanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen
seniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti
tiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa
yössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi
välimatkan kasvaessa.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin
kauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman
korkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan
ulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa
toinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi
tahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui
hänen ikkunansa alla.
Kun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun,
jälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen,
jäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista
havainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan
kirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan
mielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet.
Kenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi
ollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä
lukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä
ollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman
tarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää
sitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju,
oli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta
Tarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle,
että pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja
heidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.
Tarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat
päällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä
joskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja
toisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin
kummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä
kohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen
toisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän
likellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä,
että hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen
kylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.
Aluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja
gomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä
katseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai
hänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne
tieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.
"Go-bu-balu!" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti
Momajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä
Mbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki
--valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä
istuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli
taaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan.
Epäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja
rukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.
Niin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa
olla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti
myöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat
päivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan
niitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli
liikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui
Apinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin
ihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja
harjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.
Kaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden
lyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri -- Bukawai,
saastainen -- jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale
lihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä
Momaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli
astunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä,
säikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä
suojaiseen syliin.
Mutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan
olentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu
naarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän
osittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti
itseään vastaan.
"Olen saapunut", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, "noutamaan
kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen
käsivarren pituista palasta kuparilanka."
"Minulla ei ole vuohia sinua varten", ärähti Momaja, "ei myöskään
vuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen
viidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä
mitään tekemistä."
"Mutta minä tein", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse.
"Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi."
Momaja nauroi hänelle vasten kasvoja. "Sinä valheiden sepustelija",
hän huusi, "palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin
ja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne
nähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!"
"Olen tullut", toisti Bukawai, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani,
uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista
kuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi
palauttamisesta."
"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen", oikaisi Momaja, "mutta
sinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään
taikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä
olin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni
takaisin -- antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on
tehokas taika -- sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika."
"Olen tullut", kertasi Bukawai kärsivällisesti, "noutamaan kolmea
lihavaa --". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista,
minkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän
riensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.
Ja seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä
heimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon
laidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista
päivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut
uudelleen.
Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin.
Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli
vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen
keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa,
samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi
surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa
lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.
Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse,
kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla
muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset
puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen
huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen
tiheikköön.