hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei
rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi
varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä,
jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti
Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi
musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten
turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten
se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki
toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia
sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla
oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä
huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia
mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin
kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan.
Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten
vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies.
Se oli gomanganien tapa.
Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä
päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä
itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala
oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut
lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania -- siinä
kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän
pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän
pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja
hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.
Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä
teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista,
vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa
vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena
ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta,
ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa
neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika
osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut
Go-bu-balua kohtaan.
Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta
nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä.
Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian
puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa
saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään
urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja
surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden
hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien
jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset
ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän
käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen
apinan äänestä.
Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona,
olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen
niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin
värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä
neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä
kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta,
puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen
poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja.
Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain
ylemmän älykkyyden toinen nimitys.
Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia.
Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti,
kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta
maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja
häviäisi maan päältä.
Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa
pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon
pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja,
Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta
kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä
vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut
Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä
poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen
ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä
heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen
suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman
taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen
ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään
luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.
Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa,
vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa
ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon
poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen
varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.
Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli
tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut
yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan
ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon
ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa.
Mutta missä?
Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka
asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti
tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat,
jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen
puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa,
jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan
niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin
kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka
hitaasti syövytti hänen kasvojaan.
Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai
tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa
jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli
joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin
joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään
viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen,
ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.
Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on
pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon
naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja
ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen,
tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin
henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti
viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita
-- kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa
vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.
Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta
joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen
löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä
kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi
helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta.
Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain
yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.
Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan
päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena
tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin
luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä
hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän
selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien
käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi
välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea
mennen tullen.
Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan
ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä,
meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi
Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä
muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön
mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon
ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat
taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille
sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän
oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi,
että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin,
menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin
palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan
poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän
luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.
Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä
viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän
tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman
vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän
oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta
majaansa.
Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta
se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan
ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan
poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä
varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.
Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin
sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta
päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein
pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen
kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin
hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes
heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan,
sai hänet äkkiä seisahtumaan.
Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten
kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat
korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden
käpälien niitä polkiessa.
Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita
riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui
lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina.
Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava
karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä
köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut -- mutta hänen
alapuolellaan.
Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti
kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun
ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina
tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan
saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan
Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.
Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan
kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua
uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen
leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi
matkaansa.
Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta
ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat
täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta
hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa,
niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana
ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.
Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä
pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi
joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen
metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa
ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.
Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän
joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin
rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa
mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä
murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli
muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain
keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan
tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka
kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa
mukaisia.
Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen
laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos
joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä
suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla.
Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut
näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi.
Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui
Go-bu-balu edistyvän -- hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän
ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden
niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi
ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri
surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään
voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa -- kiukkuinen, kamala ja
inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta
hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden
ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa
liekeissään.
Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja
Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon
ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti
korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi
pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen,
joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut,
joka ei enää milloinkaan kisailisi.
Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut
kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa,
kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin
pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan.
Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman
velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä
heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita
viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen
tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko
työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli
painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen
rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja
apinamies säpsähti.
Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan
ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja
ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina,
ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi
peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen.
Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä
pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan.
nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet
pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa
luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien
välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin
toiselle, sitten toiselle sivulle.
Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti
metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen
mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika --
naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne
olivat samanlaisia äitiytensä tähden.
Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain,
saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut
yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja
tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään,
ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja
luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa.
Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi
kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä
pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa
vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista
kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen -- kolkko,
iloton, naurua muistuttava ääni.
Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon.
Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja
seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken
kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän
koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin
valtasi hänet pelko.
Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan
takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt
painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina
pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja
hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli
Momajalta mennyttä.
Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot
melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen
mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä
poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat
Taibo -- hänen Taibonsa!
Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi
ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan
suulle.
Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.
Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.
Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen
huutaen Bukawain tulemaan ulos.
Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä
keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin
Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten
lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin
eläimen ääni.
"Kuka pyrkii Bukawain luokse?" tiedusti ääni.
"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön,
kylästä".
"Mitä tahdot?"
"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee
tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti
Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai
neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä
noutamaan."
"Kuka on Taibo?" kysyi Bukawai.
Momaja ilmoitti sen.
"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä", kehui ääni. "Viisi vuohta ja
uusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta."
"Kaksi vuohta on kylliksi", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on
voimakas neekerin rinnassa.
Hinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain
luolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän
ollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian
kamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi -- Bukawain ulkomuoto oli
sellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen
puheestaan oli vaikea saada selvää.
Hänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat
hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen
kolmikko -- kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman
ihmisen parissa.
"Viisi vuohta ja vuodematto", mutisi Bukawai.
"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto". Momaja korotti tarjoustaan;
mutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja
vuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja
nauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä
Bukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on
neekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai
siitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta
lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.
"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!"
käski Bukawai. "Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon
takaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto
ja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!"
"En minä voi niitä tuoda", esteli Momaja. "Sinun on tultava noutamaan
ne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki
Mbongan kylästä."
Bukawai pudisti päätään.
"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet,
maton ja kuparilangan".
Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän
kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi
kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi
Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma,
että hän jollakin tavoin sen tekisi -- hän tekisi sen tai kuolisi.
Taibo hänen täytyi saada takaisin.
Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan
Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei
kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut
yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän
piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet
näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.
Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden
keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin
kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän
kuvitteli.
Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että
jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa
vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian
palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille
suunnalle, jossa otus liikkui.
Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi
tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon
isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään.
Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä
suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän
odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän
naamansa esiin köynnösten välitse.
Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän
huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen.
Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä
myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen
syleilyynsä.
Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja
kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen
paljaiden rintojensa välistä uurretta.