mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia
läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä
tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat
-- siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja
minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he
nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa
voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota
varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa
vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa
suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen
täyttäminen?
Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen
läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman
vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä,
vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö
hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan
hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista,
osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse?
Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa
esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa -- eikä se toimi
suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön
yllätysten ja huvin lähde.
Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka
olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan,
jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja
arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat
hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun
rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi
vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän
sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan,
kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan
hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin
seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja
silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina,
kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.
Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui
siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä,
kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman
poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei
suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään,
kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen
köytensä.
Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli
Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi,
että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti
hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että
ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä.
Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka
vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika
vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että
hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä
ollut kahdesti pelastanut Gazania?
Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi
jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä
silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden,
kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään
oli varomaton.
Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi
pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin
tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi
Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua
omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja
vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren
apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin
menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon,
uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan
kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun
vallassa.
Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta
pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan,
lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein
alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden,
että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain
pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin
tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen
hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa
piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä,
Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan
tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä
isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai
pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi
olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka
ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.
Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla
Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita,
joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan
Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon -- hän vain
tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui
ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän
kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.
Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä
keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita,
jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella
kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli
Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän.
Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja -- leikkisiä
olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt
Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine
pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa -- paitsi
Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi,
surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju
hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän
ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten
ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.
Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut
jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä
vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen
viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin,
ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan
yläpinnan kuoren sileäksi.
Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta,
metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen
luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja
nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas
päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän
ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon
eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä,
lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen
selittämätön voima pidätti hänen kättään -- selittämätön hänestä,
koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja
sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli
hänen pysyväistä perintöänsä.
Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän
peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden
köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen
todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili
sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun
runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti
sen kaikki ponnistukset.
Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä
valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili
kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen
kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen
seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli
ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut
silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.
Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan.
Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi
kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan
niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön
metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi
Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.
Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt,
syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti
alhaalle painettua päätään.
"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee,
mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun
sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa
liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."
Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se
yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman,
karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja
pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta
se hyökkäsi.
Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri
viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti
-- äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea,
että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän
kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä
metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen.
Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja
hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen
käsissään.
Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa
nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi
vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa,
sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi
askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan
oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun
Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.
Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen
rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat
olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä
aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon,
kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä
kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää
paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien
naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen
partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.
Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen
varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia
simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin
kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi
hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen
alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä,
jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt
kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet
paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli
pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen
korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli
värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän
oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta
huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon
miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta --
sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan
saanut.
Hänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi
komea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön
takaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti
kiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan;
mutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli
samanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta
mitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä.
Sikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon
edustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu
Tarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä
huolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain
Apinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle
puolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon
salaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta
alkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja
myöten.
Tarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen.
Vähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili
hänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen
mutaa lyhyillä kepeillä.
Tarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli
levällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja
silmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa
aavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui
pojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä,
niin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne
kylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen
äitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa
vinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi
läheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän
askeleen päässä hänestä.
Päästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi
nainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan
sellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse
kuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin
kun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli
intohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa
apinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta -- pelkoa
hän ei lainkaan tuntenut.
Mustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet
kainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien
sekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja
tappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon
rimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien
taistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin
naaraat.
Päästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli
ryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta,
pysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin
pohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.
Pelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin,
niin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.
"Minä olen Tarzan", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. "Minä en
tee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua.
Hän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on,
sillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä
ketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija.
Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!"
Mutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen
apinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä
ja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta,
valkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta
muuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi
salaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja
myrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia
soturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan
hänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli
uhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi
hyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.
"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?" kysyi Tarzan, käyttäen paremman
nimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. "Aurinko
paistaa lämpimästi; miksi väriset?"
Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista
jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika,
jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei
ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava
Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista
oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta.
Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys.
Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin
heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan
keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.
Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle
oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan,
mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana
ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen
kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän
läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen
kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen
lapsellisen sydämensä pelolla.
Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti
paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja
voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa
seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti
hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut.
Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan,
niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata
Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän,
kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli
Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien
poikien lihasta.
Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt
hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa
kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta
olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan
raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.
Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku
Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia,
pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin
kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä
eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden
tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat,
kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista
hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän
keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.
Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja
pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen
hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo
havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat,
ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen
selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja
kasvot äkäisesti vääntyneinä.
Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on
äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot
ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat
kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso
valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei
paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat
heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten
välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota
Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta
suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton
apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.
Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa
lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät
kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä.
Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset
lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin
uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.
"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle
pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa,
irvistäen lähimmälle apinalle.
"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on
gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"
"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on
Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies
astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.
Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira,
joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä
kääntyäkseen pakenemaan.
Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään
hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika
ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä
lähemmäksi.
"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat
leikkiä yhdessä."
"Se on gomangani", esteli Tika. "Se surmaa minun baluni. Vie se pois,
Tarzan!"
Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa,
rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin
leikkiä sen kanssa!"
Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat
isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan
tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi
Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti
äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun
sekaisia kirkaisuja.
Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua
Gazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.