päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt
häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt
vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran
häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle
ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen
varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten
uskotulleen.
Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten
jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa.
Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen
poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja
heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan
itsensä ja Tarzanin väliin.
"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas
taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian
kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme;
minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä
lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin
poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla.
Minä --" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon,
kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin
elossa.
Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää
malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei
ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.
"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en
tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua,
hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen
edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden
pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies,
jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän
ponnisteli -- apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara,
kauris.
Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui
hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan
liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan
pujahti alaston neekeri.
Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat
äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin
jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi
miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen
yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.
Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia
nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi.
Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.
"Sinä siis olet Jumala!" hän huusi. "Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan
on suurempi Jumala." Ja niin apinamies ajattelikin. "Minä olen
Tarzan", hän mylvi neekerin korvaan. "Ei koko viidakossa, ei sen
yläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa
vedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan
on suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin
hän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole
niin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!" Äkkiä
nykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta
ja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.
Laskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti
kasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan
kiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman
miehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin
astelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.
Useiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden
muassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli
tapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana
hän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei
ainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta
päällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen
aseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa
omiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.
Mbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin,
mutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos
kukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella
enää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä
kohtaan.
Mbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle
vaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta
koituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan
poistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä
huolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain
Kertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten
täyttämä kylä.
Vain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja
tarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga,
tarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt
äärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi
voinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä;
mutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä,
ja siksi hän koetti vain välttää melua.
Hän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti
sotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta
kaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa
tämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti;
hän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se
kerrassaan surmaisi haltian.
Mutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi
laskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä -- mutta hän ei
kuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät
aistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän
pannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi
johtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä -- tuulen. Se
puhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa
hänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä
seurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista
löyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan
määrätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä
kohdalta se lähti.
Hän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen
järkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen
pääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä
häneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin
murto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian
korkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse;
sitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt
häntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää
oviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen
kimppuun ja surmaamaan hänet.
Syytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen
Tarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja
nopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin
samaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä
kylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi
pisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi
kylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.
Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät -- he olivat rohkeita,
kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla
sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he
olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia
mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan
päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä
kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut
lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut
hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti
-- hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua
turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun
petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.
Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt
yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon
lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen
selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa
näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän,
terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke,
oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle
Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa
sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.
Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki
vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja
kurttuiset kasvot -- kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne
muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi.
Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun -- Tarzan ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä
eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.
Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä
pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän
ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja
kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli
niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri
halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä
Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä --
sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.
Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön,
vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi,
heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja
katosi kyläläisten näkyvistä.
Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen
kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja
estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä
mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan
ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä
ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi
tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.
Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä
puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen
ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun
hän vaipui uneen.
Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat
jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti
paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita,
kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia,
linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.
Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti,
levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan
auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen
varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän
kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan
voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä
itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita
hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.
Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta
täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi
oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti
ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan
tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko?
Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?
Miksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut
olleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug
erilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri,
ja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja
miten tulivat he kaikki -- puut, kukat, hyönteiset ja viidakon
lukemattomat asukkaat?
Aivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan
sanakirjassa esiintyviä lukuisia _Jumalan_ määritelmiä hän oli
tavannut sanan _luoda_ -- "tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä".
Tarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa
kuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään
nykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun
matkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun
valitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet
oli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli
harvinaisen punainen ja _Gazan_ merkitsee isojen apinain kielellä
punainen iho.
Valitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä
keuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti
puiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän
kuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi
Tika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan
päättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.
Juosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti
apinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi.
Kaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen
balun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän
kiljuntansa metsän kajahtelemaan.
Mutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki
jälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan
kohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin
vilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu
kaikista viidakon eläimistä.
Kiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme -- tavattoman iso,
voimakas, limainen -- ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli
Tikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin
rinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala
Histah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa
enemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista
vihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia,
käärmettä.
Tarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä,
inhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen,
kummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä
hetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen
kimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen
lapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui
vääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti
kirkuvasta balustaan.
Tarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt
Tikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat
hänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan
syleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut
paljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan
milloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton
sanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se
ollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli
perinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä
kenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden
kaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa
kohtaan.
Tarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi
Histahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt
ahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten
häiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään
se ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se
oli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä
oli hyökännyt sen kimppuun.
Riippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea,
ikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa
heidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä
ripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat
uhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut
haavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen
koettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa --
hänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa
Tika ja tämän balu.
Käärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen.
Kimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti,
tavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah
toi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi,
tarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan
metsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.
Histah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja
velttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei
enää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta
kuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta
ihmistä tai apinaa.
Reippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä
kiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja
sysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä;
mutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti,
ja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen
ulottuvilta.
Joukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun
Tarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he
ääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä
ravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen
unohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri
ennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli
kolme täysin tuoretta munaa.
Tarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta
taistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin
ja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi
juomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan
surmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa
kun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin
erikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain
vihaavansa sitä.
Lammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun
varjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa
käytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni
vapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin
tehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen,
ei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut
Histah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän
voinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi
pitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli
toiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään
vahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.
Mikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman
täytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa.
--Kaikkivaltias, -- ajatteli Tarzan. -- Pikkumerkit kertoivat, että
Jumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut
menettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri
Jumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi
lähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan
gomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on
"kaikkivaltias". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri
Jumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani
eikä tarmangani voisi niitä tehdä.
Entä kukat -- kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää
-- kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset
olennot -- ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.
Entä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut
minkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä
tuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta
vanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli
kiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa
kohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja
puut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut
myöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli
luonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen
takkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän
Baran, kauriin.
Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän
ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä
oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle
päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen,
joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:
Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?
VIIDES LUKU
Tarzan ja neekeripoika
Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä.
Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien
pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä
nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen
kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä
hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui
pensaikossa.
Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän
rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen
kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi
pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä
lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi
punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.
Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli
milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa,
leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli
ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen
kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen
Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta
ja hänen ympärillään kasvavista puista.