Tarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen
kasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan
kumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa
kädessään puukko -- kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman
isän, puukko.
Heti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä
voimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen
keltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta
Tarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin
hän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina
ollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta
Apinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin
eikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.
Pujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten
se kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen
kätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa
Shitan kylkeen.
Kerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja
kiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen
vastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan
hampaiden tai kynsien ulottuviin.
Kun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut
vikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa,
turvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten,
samalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla
kieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita
uroksia sekaantumaan kamppailuun.
Yllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta
kamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä -- se ei edes
kuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa
apinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden
kynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin
aikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen
jalkansa auki lonkasta polveen saakka.
Tämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; mutta
Taugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.
Taug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille,
seisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine,
pienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään?
Nauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta?
Toivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen
pehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja
epäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan
balua -- Taugin pientä balua -- pannen siinä oman henkensä vaaraan?
Onko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä
myöskin alemmat eläimet?
Kun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin
kysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi
Shitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa
upposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja
repivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon
tuulahduksen vietäviksi.
Ja Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset,
peittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän
sotahuutojensa huumaavalla melulla.
Oi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky -- tämä ylimpien
apinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista,
Shitaa, pantteria, vastaan!
Hulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui
hänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin
heimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt
vallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.
Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä
edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin,
olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja
urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän
kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana
puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.
Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset
ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa,
mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan
siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen
tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden
keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.
Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat
kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain
kauhistuttavan voittohuudon.
Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat
karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat
turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta
ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien
valtavia vanhempiaan.
Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan
balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan
pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa;
mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli
lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.
Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli
kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku
balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa
puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.
NELJÄS LUKU
Tarzanin jumala.
Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen
sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon
sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle.
Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman
apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta
hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että
ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat
äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni
apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne
kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen
mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon
kaipuuta.
Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän
monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut
salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä
käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista
metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden
lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti
hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen
viidakossa -- se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön
metsästäjä.
Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen
uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai
toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi,
jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin
huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla
j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat -- urospuolinen
j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat
naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli
se, että sen määritelmässä -- Korkein Olento, Maailman Luoja ja
Ylläpitäjä -- oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti
olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän
ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja
tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.
Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi
näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä
jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin
paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi
vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.
Mutta _Jumala_-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään.
Kerran hän luuli sen käsittäneensä -- Jumala on mahtava päällikkö,
kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut,
koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan -- ja
sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko
viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.
Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa
Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti
hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki
kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa
Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin
toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään
Häntä.
Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja
oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta
koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä
pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä
syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän
vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita
hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.
Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa
kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa
esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen
ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä
että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen
päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt
saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan
uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia
kuuta.
Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle
oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies
nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset
kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin
korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro
oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän
arveli, että Goro koetti välttää häntä.
"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"
Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.
"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka
lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet
ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat
pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"
Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen
lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta
esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä
nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston.
Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että
hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi
olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan
kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja
hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut
niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen
sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.
Niinpä oli Tarzan _Jumalasta_ muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden
miespuolinen etuliite on _bu_, naispuolinen _mu_, j:n nimitys oli
Tarzanilla _la_, u:n _tu_, m:n _mo_, a:n _re_ ja l:n _ga_. Sana
_Jumala_ oli hänen suussaan _Bulamutumoregare_ eli suomeksi
uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.
Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen
tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, _tar_ ja
_zan_, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä
Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman
kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan
sanoja _valkea_ ja _iho_ sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt
pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare,
eli urosapina.
Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä
vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille
tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin
asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että _de_
on p, _ta_ o, _ro_ i, _ka_ k, ja _re_ a, ja että lausuaksenne sanan
"urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko
sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa
"poika" olevan kirjaimen eteen -- se väsyttäisi teitä, ja minut se
saattaisi pahempaan kuin pulaan.
Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain
Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja
sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan
taisteluhaasteen.
"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen
kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija,
mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi
joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas,
Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa
sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."
Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten
pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin
pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti
Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli -- kuinka hän oli
säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan
puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja
kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.
Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin
uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää
rauhaan parempansa.
"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin
vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet.
Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"
"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää
häiritse minua!"
Tarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen
siromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden
väliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen,
niin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti,
syöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen
olkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän
pudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.
"Oletko Jumala?" hän kysyi.
"En", ulvoi Numgo. "Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan.
Mene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia
kuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se
tietää."
Tarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen
olisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen
suhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin
ystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan
saadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.
Niinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää
kohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan
Korkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään
tarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää,
jousensa jänteen joustavuutta -- ja punnitsi kädessään sotakeihästään,
joka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan
soturin ylpeys.
Jos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta
oli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli
tehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan
tyytyväinen -- jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan
varma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman
Luojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala;
mutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista
olivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja
puolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään
taisteluun, jos olivat oikealla tuulella.
Oli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi
kuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen
suojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän
raitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi
maalattuja -- kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan
liikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella
ihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui
nilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli
seepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.
Tarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda
hänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento
ollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin
Maailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista
liikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin
sen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä
voimia.
Piakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien
kuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei
kukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta
gomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan
turvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan
mustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat
puhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä.
Kertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä
mitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut
lavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat
taistelivat useammin kuin se.
Tarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt
mitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli
hän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän
näki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä
taikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti
koetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.
Äärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan
käsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta
sekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki,
kuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla
poppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen
ympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan
pirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt
tämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi
haavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa
vaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja
anastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.
Mutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei
ainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka
kulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne
aiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat
tiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen
partaalla.
Kuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että
hänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui
hänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille.
Apinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.
Mbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa
vireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen
kohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla
tempuillaan saanut aikaan.
Äkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa.
Neekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa
odottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen
toistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen,
jäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten
ovelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää
hyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta
keskeytystä.
Jo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme
vuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi
sotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä
kuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen
kuparilankaa.
Numan karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki
kylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän
hetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille.
Pelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään
pitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs,
voimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.
Hetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien
silmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut -- he
olivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä
hetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan
kamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.
Silloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli
heitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän
nuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli
äänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat
salaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.
Pari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian
kummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa
perusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa
aiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit
epäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea
tänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat
siinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat
pelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät
pakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta
vain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain
hypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi
uhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen
ikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.
"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.
Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä,
tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan,
pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon,
jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän
oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän
ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista
tehoa ei sanalla ollut.