sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä,
lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen
allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua
tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja
katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento
pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä
kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun
kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti
ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun
aiheuttajan.
Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.
"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin
sinä -- sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla
onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja
sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita,
vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."
Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin
huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu
kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen
asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien
Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla,
missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen
keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe
pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa,
raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli
Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt
kaikki hänen sanansa.
Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka
aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa,
harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja
heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti
imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan
hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa
hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota
hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä
lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen
paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka
sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.
Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut,
että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa
ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien
välimatkojen päästä -- niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa
saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon -- ja kun
Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan
viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky
hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat
olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä
käsittänyt.
Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt
mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli
pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin
vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun
hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa.
Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon
muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin
turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään
muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas
kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja
nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.
Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa
täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi.
Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden --
ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi
tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun.
Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä
ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen
muita asioita.
Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania
eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen
norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän
inhimillisenä olentona -- normaalisena, terveenä inhimillisenä
olentona -- kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille
rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin
heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät
tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita.
Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla
villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään
tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso,
tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla
pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja
pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin
silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista
oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun
Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko
Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.
Vatsan ääni -- pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa -- ajoi
Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor
jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.
Tunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai
luovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot
kasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän
osui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita.
Lihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus,
kuten tänään, sen onnistui välttää häntä.
Hänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt
yksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli
tapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän
eli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän
ajatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka
he olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus
saattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi
mielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä.
Ne eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti
aivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin
vaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät,
toisilta saadut mielipiteet.
Ja kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien
edessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti
viidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon
valtaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia
apinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia
pitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin
muovautua hänen mielessään.
Heilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän
keskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän
pudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan
kasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun
yhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan
pinnalla.
Tuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti
ihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle,
puuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla
siellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.
Hän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain
muutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi
ilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään,
sillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä
pienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto,
sarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen
on Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin
kehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko
sen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä
pakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä
olevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka
kimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee
häntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.
Ja tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän
välillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon
halki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot
silmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se
karkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut
lepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä.
Aukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin
parikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset
korskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille
oksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.
Hän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä
suojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään
halua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän
typerän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.
Ja nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja
pitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto
oli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se
puhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi
hypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy,
ja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.
Raivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto
pyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt
sattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi
apinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa
metsän läpi.
Jonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti
tasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella
kyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa.
Äkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä -- risahduksia ja napsahduksia,
jotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.
Kauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia
sotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä
mieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he
keräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen
alapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät.
Hiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun,
jonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista
luuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.
Tuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas
piilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan
alkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi
norsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan;
sitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin
-- suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin
teräväkärkisiä seipäitä.
Hänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä
ripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa
edessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja
yhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten
säikähtynyt hirvi -- kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.
Ja kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon
halki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut
soturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi
läpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun
valtaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut
pysähtyä sitä noudattamaan.
Nyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä
häntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat
varmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan,
heilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista
hampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat
sen illan syömingeissä.
Niin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan
huomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin
Tantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä
seisahtumaan.
Muutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin;
Tarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan
eläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle,
keskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea
hänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.
"Seis!" huusi Tarzan, ja iso otus pysähtyi kohotetun käden edessä.
Tarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.
Heti Tantor näki ja käsitti.
"Taistele!" murahti Tarzan. "He tulevat takaasi!" Mutta Tantor, norsu,
on ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.
Hänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt;
mutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen
ei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman
verran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen
kasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun
paitsi häntä.
Kuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin
raukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin
olisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan
laidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle
jalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan
herkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli
liian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla
olevia teräviä seipäitä kohti.
Kun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa,
että Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä
oleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut
siitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut
yhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja
peräytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja
tirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä,
sillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.
Jotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän
jumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon
läheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä
haltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen
vain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat
Tarzanin sieltä ylös.
Hänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista
seipäistä ollut lävistänyt häntä -- vain kuhmu pääkopassa osoitti,
minkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen
päänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt
tajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi
vankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa,
sillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä
outoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa
liikkuvan väen kanssa.
He olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen
silmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen
ympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja
hän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään
saakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa
hän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä
punnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja
nojautuen omiin kykyihinsä.
Hän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa
häntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian
hänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä
ei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä,
nostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään,
silloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin
tavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.
Kun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia
tuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat,
puolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli
yliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.
Lähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja,
joten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään,
sinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään
heitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.
Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja
heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja
epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten
kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan
vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.
Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä
toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi
maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä
tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.
Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa,
surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa
vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta
huumorin tajusta.
Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa
heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin
ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen
ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja
kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.
Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa
pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.
"Hänet säästetään illaksi", hän komensi.
Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli
vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä
liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä
Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle,
jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta
tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman
henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä
vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka
vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat
paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole
kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi
rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein
auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen
voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia
kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.
Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin
korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana
paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti
kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.
Sitten hän jäi seisomaan kuunnellen.
Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja
järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta
Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.
Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi
virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen
tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan
äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että
kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja
häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa
kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.
Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen
paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto
vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan
edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.
Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan
valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän
keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen
kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän
viidakon lävitse.
Myöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.
Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi
jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka
kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja
yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen
hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui
kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.
Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen
ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti.
Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään
teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi -- Tarzan nuolaisi huuliaan
sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi
mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten
hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän
maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!
Vihdoin he saapuivat -- maalatut, sulitetut soturit -- vielä
kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat
ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset
tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.
Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan,
valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten,
jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia
lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä
hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän
hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden
maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui
erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan
kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen
kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.
Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren -- kuten hänen
kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan -- kuten
äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa,
vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti
kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan
käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä
menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.
Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka
pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui
aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.