TARZANIN VIIDAKKOSEIKKAILUJA
Seikkailuja Afrikan aarniometsissä
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
8. englantilaisesta painoksesta ("Jungle Tales of Tarzan") suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 48
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
I. Tarzanin ensimmäinen rakkaus
II. Tarzan vankina
III. Taistelu balusta
IV. Tarzanin jumala
V. Tarzan ja neekeripoika
VI. Poppamies kostopuuhissa
VII. Bukawain kuolema
VIII. Leijona
IX. Painajainen
X. Taistelu Tikan puolesta
XI. Viidakkotepponen
XII. Tarzan pelastaa kuun
ENSIMMÄINEN LUKU
Tarzanin ensimmäinen rakkaus
Pitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä
tarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta
naisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka
kyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.
Jospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä
aarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta
lehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko
kirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt
hänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa
asennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn
vaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien
uneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä
jonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.
Ette olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt
kamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko
itsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat
menehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon
liepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin -- ison
apinan -- heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.
Jos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen
toimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja
pyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut
vähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli.
Sillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta
saada selville totuutta -- että hänet oli synnyttänyt hieno
englantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen
aatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.
Ei tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli
John Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei
hänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän
olisi sitä ymmärtänyt.
Niin, Tika oli todella kaunis!
Tietystikin Kaala oli ollut kaunis -- äiti on aina kaunis lapsestaan
-- mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut
kuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti
ja hämärästi.
Vuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika
pysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret
urokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan
sitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta
naarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan
helposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä
leikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan
halu kisailla kuten menneinä aikoina.
Mutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän
ruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden -- mitä hän ei ollut milloinkaan
aikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä
siihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien
tasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen
kehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.
Tarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan
tukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan -- hän raapi
päätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä
äkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata
karvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon
ja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään
toivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen
veljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut
pakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.
Sitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin
uroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina
Tarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat
kulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin
usein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja
sitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä
silmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä
niin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.
Hänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti
eräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa
kostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä
kasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti.
Kertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai
loikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä.
Silloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin
lähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi
sitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt,
kun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen
kyyristyvän aivan likelle häntä?
Tarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he
kisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden
partaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja
tarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas
kiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten
houkuttelemana.
Yhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa.
Miksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen
tähden, että Taug istui Tikan vieressä?
Totta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin
eilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa
paljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä
hilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet
nurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina,
synkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan
riidelleet keskenään.
Joitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä
lähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun
se silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui
maahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.
Sinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että
kulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä
murina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään.
Tika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä
oli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän
oli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen,
litteän korvan takaa.
Tarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää
ollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli
ihailtava olento -- ihailtavin koko maailmassa -- ja hänen
omistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia
tai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen
omistusoikeutensa epäiltäväksi.
Kumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää
käännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä
yhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta
hänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt
Taugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa
syvemmäksi ja voimakkaammaksi.
Taug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen
torahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat
jäykkinä ja murisi.
"Tika on Tarzanin", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten
apinain matalia kurkkuääniä.
"Tika on Taugin", vastasi urosapina.
Thaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen
murahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä,
puolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että
oli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan
viidakkoelämän yksitoikkoisuuden.
Pitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen
ammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä
metsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta
kunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota
apinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan
isäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi
hän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa
hyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli
pienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen
vuoksi samanlaista menettelytapaa.
Jonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat
heimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta
väsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties
olisi päättynyt, jos _casus belli_ olisi ollut joku muu; mutta Tikan
itserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se
seikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä.
Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän
aikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien
naaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten
odottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen
ihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa
vuodatetusta verestä.
Niinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin
ihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja
syyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango,
hyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä -- Mumgan,
joka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton,
että hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan
banaaneihin ja toukkiin.
Katselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli
vimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika
hypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri
vikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista
uudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä
yläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja
löi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi
hänelle haavan hartioihin.
Punaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän
riemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka
hänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan
ylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.
Jos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen
itse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun
lehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan
tyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt
kiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja
ilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika
ei katsahtanut ylöspäin.
Haavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli
seurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä,
heilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä
lähellä ottelijoita.
Tikan kohdalla oleva oksa taipui ja häilyi hiukan, kun sitä pitkin
ojentautunut vaanija liikutti ruumistaan. Nyt oli Taug pysähtynyt ja
valmistautui uudelleen panemaan vastaan. Hänen huulensa olivat
vaahdossa ja sylkeä tippui hänen suupielestään. Hän seisoi pää
kumarassa ja kädet ojennettuina, toivoen äkkiä pääsevänsä käsikähmään.
Jos hän vain saisi tartutuksi valtaisen väkevillä kourillaan tuohon
pehmeään ruskeaan ihoon, niin voitto olisi hänen. Taugin mielestä ei
Tarzanin taistelutapa ollut rehellistä peliä. Tarzan ei antautunut
käsirysyyn. Sensijaan hän ketterästi hyppeli parhaiksi niin etäällä,
etteivät Taugin jäntevät sormet ulottuneet häneen.
Apinapoika ei siihen mennessä ollut vielä kertaakaan joutunut todella
koettamaan voimiansa urosapinan kanssa muutoin kuin leikillä, eikä hän
niin ollen ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen turvallista panna
lihaksiaan koetukselle, kun kamppailtiin elämästä ja kuolemasta. Ei
silti, että Tarzan olisi pelännyt, sillä pelkoa hän ei tuntenut
ensinkään. Itsesäilytysvaisto teki hänen varovaiseksi -- siinä kaikki.
Hän antautui vaaraan vain silloin, kun se näytti välttämättömältä,
eikä hän sitten kaihtanut mitään.
Hänen oma taistelutapansa tuntui sopivan parhaiten hänen
ruumiinrakenteelleen ja aseistukselleen. Vaikka hänen hampaansa
olivatkin vahvat ja terävät, olivat ne hyökkäysaseina surkean kehnot
verrattuina ihmisapinain valtaisiin iskuhampaisiin. Hääräilemällä
vastustajansa ympärillä juuri parhaiksi poissa tämän ulottuvilta hän
saattoi tehdä tavattoman paljon vahinkoa pitkällä metsästyspuukollaan
ja samalla menestyksellisesti välttää niitä tuskallisia ja vaarallisia
haavoja, joita hän ehdottomasti saisi joutuessaan urosapinan kynsiin.
Niin ollen Taug hyökkäili ja mylvi kuin härkä, ja Apinain Tarzan
ponnahteli keveästi puolelta toiselle, syydellen viidakon
häväistyssanoja viholliselleen ja vähän väliä pistäen häntä
puukollaan.
Ottelussa sattui keskeytyksiä, kun riitaveljet läähättäen pysähtyivät
huoahtamaan, silmäillen toisiaan ja tarkastaen järki- ja voimavarojaan
uutta yritystä varten. Tällaisen pysähdyksen aikana antoi Taug
sattumalta katseensa harhailla vastustajansa taakse. Heti tapahtui
apinan ulkonäössä täydellinen muutos. Hänen kasvoistaan katosi raivo,
ja sen sijalle tuli pelokas ilme.
Päästäen huudon, jonka jokainen heimon apina tunsi, Taug kääntyi
pakoon. Häneltä ei tarvinnut kysyä mitään -- hänen varoituksensa
ilmoitti, että apinoiden vanha vainolainen oli läheisyydessä.
Tarzan ponnistautui etsimään turvapaikkaa kuten muutkin heimon
jäsenet, ja samassa hän kuuli pantterin karjaisun, johon sekaantui
naarasapinan hätähuuto. Myöskin Taug kuuli sen, mutta hän ei
seisahtunut, vaan pakeni edelleen.
Mutta apinapoika menetteli toisin. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen,
oliko joku heimon jäsen joutumaisillaan pedon kynsiin, ja hänen
katsettaan kohdannut näky nostatti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.
Tika oli juuri kirkaissut säikähtyneenä lähtiessään kiitämään pakoon
vähäisen aukeaman halki sen vastakkaisella puolella kasvavia puita
kohti, sillä hänen jälkeensä hypähteli Shita, pantteri, kevein,
sulavin harppauksin. Shita ei näkynyt vähääkään hätäilevän. Se oli
varma saaliistaan, sillä vaikkakin apina ehtisi puihin sen edellä, ei
hän ennättäisi kiivetä pois sen kynsien ulottuvilta, ennenkuin se
saavuttaisi hänet.
Tarzan näki, että Tikaa uhkasi varma kuolema. Hän huusi Taugille ja
muille koiraille, vaatien heitä rientämään Tikan avuksi, samalla
syöksyen itse takaa ajavaa petoa kohti ja irroittaen juostessaan
köytensä. Tarzan tiesi, että jos isot urokset kerran kiihtyisivät, ei
ainoakaan viidakon asukas, ei edes Numa, leijona, mielellään haluaisi
ryhtyä mittelemään torahampaita heidän kanssaan, ja että jos kaikki ne
heimon jäsenet, jotka sattuivat tänään olemaan läheisyydessä,
hyökkäsivät, niin Shita, suuri kissaeläin, epäilemättä pakenisi
henkensä edestä häntä koipien välissä.
Taug kuuli kuten kaikki muutkin, mutta ei yksikään tullut auttamaan
Tarzania eikä pelastamaan Tikaa, ja Shita lyhensi ripeästi välimatkaa,
joka erotti sen saaliistaan.
Apinapoika juoksi pantterin perässä, huudellen pedolle saadakseen sen
kääntymään poispäin Tikasta tai muutoin kiinnittääkseen sen huomiota
toisaalle siihen asti, kunnes naaras pääsisi turvaan ylemmille
oksille, jonne Shita ei uskalla nousta. Hän syyti pantterille kaikki
haukkumanimet, joita hänen mieleensä juolahti. Hän manasi sitä
pysähtymään ja tappelemaan hänen kanssaan; mutta Shita vain juoksi,
tavoittaen maukasta suupalaa, joka nyt jo oli melkein sen käpälien
ulottuvissa.
Tarzan ei ollut kovin paljon jäljessä ja eteni nopeammin, mutta
välimatka oli niin lyhyt, että tuskin voi toivoa saavuttavansa
raatelijaa, ennenkuin se olisi iskenyt Tikan niskaan. Oikealla
kädellään poika heilutti juostessaan ruohoköyttään päänsä päällä.
Häntä pelotti, että hän heittäisi harhaan, koska ei ollut
viskannut näin pitkän matkan päästä milloinkaan muulloin paitsi
harjoitellessaan. Hänen ja Shitan väli oli koko hänen köytensä pituus,
mutta kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään muuta. Hän ei voinut
päästä lähelle eläintä, ennenkuin se saavuttaisi Tikan. Hänen täytyi
panna kaikki heiton varaan.
Ja juuri kun Tika hypähti, tavoittaen ison puun alaoksia Shitan
kiitäessä hänen jäljessään pitkin, aaltomaisin hyppäyksin, suhahti
apinapojan köysikieppu vinhasti ilmassa, ojentuen pitkäksi ohueksi
viivaksi, ja avoin silmukka häilyi hetkisen pedon pään ja ärisevän
kidan kohdalla. Sitten se laskeutui -- erehtymättä se kietoutui
kellanruskeaan kaulaan ja Tarzan nykäisi nuorasta vetäen silmukan
tiukalle, jännittyen samalla vastustamaan nykäystä, kun Shita
pingoittaisi nuoran kireälle.
Peloittavat kynnet olivat juuri uppoamaisillaan Tikan kiiltävään
selkään, kun ne jäivät hapuilemaan ilmaan; nuora oli kiristynyt,
pysähdyttäen Shitan niin äkkiä, että iso peto kellahti selälleen.
Shita oli heti jälleen pystyssä -- sen silmät kiiluivat, häntä liikkui
vihaisesti, ja avoimesta kidasta lähti kauheita raivon ja pettymyksen
karjaisuja.
Shita näki apinapojan, joka oli riistänyt siltä saaliin, noin
kahdentoista metrin päässä itsestään, ja hyökkäsi.
Nyt oli Tika turvassa; Tarzan varmistautui siitä vilkaisemalla siihen
puuhun, jonka suojaan naaras oli päässyt ihan viimeisellä hetkellä, ja
Shita syöksyi parhaillaan häntä kohti. Olisi hyödytöntä panna henkeään
vaaraan tarpeettomassa ja epätoivoisessa taistelussa, josta ei voisi
koitua mitään hyvää. Mutta voisiko hän välttää taistelua vimmastuneen
kissaeläimen kanssa? Ja jos hänen oli pakko otella, niin mitä
mahdollisuuksia hänellä oli selviytyä elävänä? Tarzanin oli
myönnettävä, että hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
Puut olivat siksi kaukana, ettei hän voinut toivoakaan ennättävänsä
niihin, ennenkuin peto saavuttaisi hänet.
Tarzanilla ei ollut valitsemisen varaa, hänen oli torjuttava tuo
kamala hyökkäys. Oikealla kädellään hän puristi metsästyspuukkoaan,
joka oli todella turhanpäiväisen mitätön vehje verrattuna Shitan
vankkoja leukapieliä reunustaviin valtaviin hammasriveihin ja sen
pehmeihin käpäliin piiloitettuihin teräviin kynsiin. Mutta nuori
loordi Greystoke otti hyökkäyksen vastaan yhtä rohkean kylmäverisenä
kuin hänen peloton esi-isänsä oli sortunut tappioon ja kuolemaan
Senlac-kukkulalle Hastingsin luona.
Turvallisille kohdille isoihin puihin paenneet kookkaat apinat
tarkkailivat kohtausta, kiljuen kiukkuaan Shitalle ja neuvojaan
Tarzanille, sillä ihmisten kantavanhemmilla on luonnollisestikin
paljon inhimillisiä piirteitä. Tika oli kauhuissaan. Hän kirkui
uroksille, vaatien niitä rientämään Tarzanille avuksi, mutta ne olivat
kiintyneet muihin puuhiin, etupäässä neuvomaan ja irvistelemään. Eihän
Tarzan sittenkään ollut oikea mangani; miksi pitäisi heidän niin ollen
panna henkensä vaaraan koettaessaan suojella häntä?
Ja nyt oli Shita jo melkein notkean, alastoman vartalon kimpussa,
mutta -- vartaloa ei enää ollutkaan siellä. Vaikka iso kissaeläin
olikin vikkelä, niin apinapoika oli vieläkin vikkelämpi. Hän hypähti
syrjään, kun pantterin kynnet olivat iskeytymäisillään häneen, ja kun
Shita jymähti maahan hänen toiselle puolelleen, kiiti hän turvaan
lähintä puuta kohti.
Pantteri selvisi putouksesta melkein silmänräpäyksessä, kääntyi ympäri
ja syöksyi saaliinsa jäljessä apinapojan nuoran laahautuessa pitkin
maata sen perässä. Pyörtäessään Tarzanin jälkeen oli Shita kiertänyt
matalan pensaan ympäri. Se olisi ollut aivan mitätön vastus minkään
Shitan kokoisen ja painoisen viidakoneläimen tiellä, jollei sillä
olisi ollut kiskottavanaan perässä kiemurtelevaa köyttä. Mutta Shitaa
hidasti nuora, ja kun se taaskin hyppäsi tavoittamaan Apinain
Tarzania, kiertyi nuora pienen pensaan ympärille, sotkeutui siihen
kiinni ja pysähdytti pantterin äkkiä. Hetkisen kuluttua oli Tarzan
turvassa pienen puun yläoksilla, jonne Shita ei voinut häntä seurata.
Siellä hän keinui korkealla, viskellen allaan raivoavaa kissaeläintä
oksilla ja sinkautellen sille herjauksia. Heimon muut jäsenet
ryhtyivät nyt auttamaan häntä pommituksessa, käyttäen kovakuoriaisia,
hedelmiä ja kuivettuneita oksia, joita saivat käsiinsä, kunnes
vimmastunut Shita, joka pureksi ruohoköyttä, sai katkotuksi sen
säikeet. Vähän aikaa pantteri seisoi paikallaan, tuijottaen vuoroin
yhtä, vuoroin toista kiusanhengistään; sitten se päästi vielä
viimeisen raivoisan karjahduksen, kääntyi ja lönkytti tiehensä
viidakon sekaviin tiheikköihin.
Puolta tuntia myöhemmin oli heimo jälleen maassa etsimässä ravintoa,
ikäänkuin ei mikään olisi keskeyttänyt sen elämän synkkää
yksitoikkoisuutta. Tarzan oli saanut takaisin pitemmän osan köyttänsä
ja laitteli parhaillaan siihen uutta silmukkaa, samalla kun Tika
kyyrötteli aivan hänen likellään, ilmeisesti osoittaakseen tehneensä
valintansa.
Taug silmäili heitä äreänä. Kun hän kerran tuli lähelle, paljasti Tika
torahampaansa ja murisi hänelle, Tarzan irvisti ärähtäen vihaisesti.
Mutta Taug ei hakenut riitaa. Hän näkyi heimolaistensa tapojen
mukaisesti hyväksyvän naaraan ratkaisun osoituksena siitä, että hän
oli kärsinyt tappion taistellessaan naaraan suosiosta.
Saatuaan köytensä jälleen kuntoon nousi Tarzan myöhemmin päivällä
puihin etsimään saalista. Hän tarvitsi lihaa enemmän kuin toverinsa,
ja näiden tyytyessä hedelmiin, yrtteihin ja kuoriaisiin, joita he
voivat löytää ilman suuria ponnistuksia, Tarzan vietti tuntuvasti
aikaa metsästämällä riistaeläimiä, joiden liha yksin kykeni
tyydyttämään hänen vatsansa vaatimukset ja antamaan kestävyyttä ja
voimaa hänen pehmeän, sileän, ruskeahipiäisen ihonsa alla päivä
päivältä kehittyville valtaville jänteille.
Taug näki hänen poistuvan, ja aivan sattumoisin tämä iso otus siirtyi
yhä lähemmäksi Tikaa etsiessään ruokaansa. Vihdoin hän oli vain
muutaman askeleen päässä, ja vilkaistessaan salavihkaa Tikaa hän pani
merkille, että tämä tarkkaili merkkejä.
Taug pullisteli laajaa rintaansa ja tepasteli sinne tänne lyhyillä
jaloillaan, päästellen kurkustaan omituisia murahduksia. Hän veti
huulensa irveen, paljastaen torahampaansa. Oi, kuinka uhkeat, kauniit
hampaat hänellä olikaan! Tika ei voinut olla niitä huomaamatta. Hän
antoi katseensa myöskin ihailevasti viipyä Taugin tuuheissa
kulmakarvoissa ja lyhyessä, tanakassa niskassa. Kuinka komea otus hän
todella oli!
Taugia imarteli Tikan silmien peittämättömän ihaileva ilme, ja hän
käveli ympäri ylpeänä ja turhamaisena kuin riikinkukko. Pian hän alkoi
mielessään arvostella ominaisuuksiaan ja huomasi vertailevansa niitä
kilpakosijansa ominaisuuksiin.
Taug murisi, sillä vertaaminen oli mahdotonta. Kuinka voisikaan
rinnastaa hänen ruumiinsa kaunista verhoa ja Tarzanin paljaan ihon
kamalaa alastomuutta? Kukapa voisi pitää tarmanganin surkeata nenää
kauniina nähtyään Taugin leveät sieraimet? Entä Tarzanin silmät!
Kauheat vehkeet, joiden ympärystä oli valkoinen ja joissa ei ollut
lainkaan punaista reunustaa! Taug tiesi, että hänen omat verestävät
silmänsä olivat kauniit, sillä hän oli nähnyt niiden kuvastuvan monen
juomalammikon välkkyvästä pinnasta.
Uros lähestyi Tikaa, kyyristyen lopulta istumaan painautuneena häntä
vasten. Kun Tarzan palasi vähän ajan kuluttua metsästämästä, näki hän
Tikan tyytyväisenä raapivan hänen kilpakosijansa selkää.
Tarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän
heilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi
katselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen
virnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja
sammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.
Tarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin
suinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä
oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan
Taugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi
tiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.
Hän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen
silmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa
näki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.
Apinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut
kuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt
hänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu
olento, jonka oli tuntenut.
Villillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja
Tarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit
eivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon
pedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka
syvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.
Tikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa
Kaalan sijaisen, -- jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja
metsästää -- jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen
haaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden
sydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän
liitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa
sellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä
purevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.
Tarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän
eteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli
kärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän
alkoi muuttua.
Kaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja
hyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi
heimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina
näkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle
vankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor,
naarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään
sen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi
petoja pähkinällä.
Myöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli
juuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli
vähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi
laitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle
häkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet
työnsä, voi laitosta tuskin havaita.
Tarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi
mustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää
tietä myöten.
Oli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona
ja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista
jättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan
surmaaja oli tullut.
Vaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa
tarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän
tanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla
vartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat
sotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin
seurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä
yönä ei kylässä tanssittu.
Sensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki
neekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä
keskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista
hän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään,
ja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori
nainen.
Tarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä
iltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison
puun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa
yksinomaan Tikassa -- hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka
naureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.
Taug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon
muista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän
huomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi
tultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos
hän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa
se raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä
tukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen
kuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt
etenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin
tunkeutuakseen lävitse.
Purren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan
raivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen
oli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan,
kun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut
toinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen
edestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi
vapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei
auttanut.
Seuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä
päivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan
ylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille
olennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti,
leperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei
pelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin
elämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten.
Tarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa
äkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.
Hieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen
puolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko
viidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli
menettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana
nähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään
ajatuksia.
Kun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän
tarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko
ajan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat
haltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan
puiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.
Tarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi
nopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen
vangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin
sieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki
oli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se
oli Taug, ja hän oli yksin.
Tarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat
tekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin
Tarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään
panemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän
näki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä,
kiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää
tietä myöten.
Tarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä,
yhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen.
Sitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja
Tikaa.
Matkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän
kasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi
pitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen
villille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.
Tarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän
läpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki
heimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan
koko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan.
Hän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä,
niin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan
etsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti
Tarzan pudottautuessaan heimon keskelle.
Kaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä
ärähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen
hermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat
pörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka
tulija oli.
Tarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin --
että hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina
ärtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi
jokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli,
nuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin
rauhoittuivat.
Pujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen
lähestyessään apina vetäytyi poispäin.
"Tika", sanoi hän, "minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua
etsimään."
Apina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki
Tarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.
"Missä on Taug?" hän kysyi.
"Gomanganit ottivat hänet kiinni", vastasi Tarzan. "He tappavat
hänet."
Kertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä
murheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli
aivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi
Greystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.
Sen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta
hänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla,
karvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla
-- siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua
puristamassa naarastaan rintaansa vasten -- ne näyttivät kuuluvan
yhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti
hyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla
olisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin
Sabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli
totta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin
ja Tikan.
Tarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan
olalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää
kallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään
rintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen
avarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea
taisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään
häntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut
ketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla
kiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen
etsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän
voisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.
Pitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä
läheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet,
myöskin Tika.
Mbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja
levähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen
häkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin
eteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.
He olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä
kertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä
sijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja
sitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.
Äänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät
tarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat
aivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä
suunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.
Tarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen
uupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen
juuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni
varovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin
ainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin
toinen torkkui.
Apinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen
nousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä
aivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia
murahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.
Kuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi
Taugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina
lakkasi.
Mustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä,
mutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus
suoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen
kurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen
huulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat
jalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.
Mielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni
takertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja
kieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle
murhaavaa otettaan.
Miehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät
pullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain
tiukkeni.
Taug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa
epäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt
mustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa
apinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin
äkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi
sitten virumaan hievahtamatta.
Tarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin
hän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug
voi vain katsella -- hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea
pari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien
mustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta
Tarzan ei sallinut sitä.
Sensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti
sen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja
kiinnitti hihnat entiseen tapaansa.
Hänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä
hänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän
saattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja
näkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia
minuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.
Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten
karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten,
kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.
"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan
ei tahdo häntä."
"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?" tiedusti Taug.
Apinapoika kohautti olkapäitään.
"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa,
leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen
laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon
eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei
ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on
ihminen. Hän tahtoo olla yksin."
TOINEN LUKU
Tarzan vankina
Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen
kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa
savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä
sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun
keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään
kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.
Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat,
paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien
miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla
ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon
turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet
lihaksensa.
Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä
myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen
korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät
sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni
meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.
Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä
kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän
koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti
kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen
voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan,
tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.
Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun.
Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla
oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin
yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja,
on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut
yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.
Mutta olivatko he yksin?
Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen
nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän
kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti
saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti
hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut
hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin
vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä
hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.
Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo,
joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa
mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin
suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä,
teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän
toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain
lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin
ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja
multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui
näkyvistä.
Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin
tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen
harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat
osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin
salakähmäisesti käsitelty.
Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan
tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman
tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan
kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän
hauskuuden lähteen.
Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan
piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten
menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet
hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten -- laatuaan ensimmäisinä,
jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa
ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille
apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän
kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta.
Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta,
jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan -- ja ne oppivat hitaasti ja
aina omaksi surukseen.
Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle,
epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan
kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko
paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja
aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen
jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin
olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden
oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan,
Kertshakin heimon isoja apinoita.
Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi
sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja
ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi
ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä
silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli
yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan
vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi
kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se
entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän
matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi
ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen
kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan
poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille
apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.