ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen
vain parastani vilpittömin mielin?
Lenora, niin, Lenora Sanvitale,
tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen!
Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa.
Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan
hän mulle suosiotaan tuhlannut
ja hellyyttänsä sanoin hempein!
Ei, petollinen sydän hällä on
ja siksi jää se, suosiohon pyrkii
hän viekkain, äänettömin askelin.
--Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni
olenkaan pettänyt, myös häneen nähden!
Ja sentään itse asiassa mua
on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä!
Mä hänet tuntein liehin itseäni:
»Noin muita kohtelee hän», ajattelin,
»sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin».
Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain:
ma olin suosittu--hän painautui
niin hellänä mua, onnenlasta, liki.
Nyt kaadun minä--onnen mukana
hän selin minuun kääntyy.
Luokseni
nyt vihaajani aseena hän saapuu,
matavi esiin, kuiskii liukkain kielin,
tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan.
Noin armas onko ollut konsaan hän!
Kuin sujui hänen suustaan joka sana!
Mut imartelu multa salata
ei kauan voinut petollista mieltä:
sanainsa vastakohdan otsahansa
näin liian selvään kirjoitettuna.
Mä hyvin tunnen, milloin etsitään
mun sydämeeni tietä vilppimielin.
Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö
mun tieni kohta ensi tilassa?
Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä
Medicien uus suku vallitsee,
ei tosin sodassa Ferraran kanssa,
mut sentään jalot mielet erilleen
vie salakateuden tyly käsi.
Jos noilta yleviltä ruhtinailta
saan merkit suosion ma korkeat,
kuin saatan odottaa, koht' epäluulon,
ett' olen uskoton ja kiittämätön,
herättäis helposti tuo hovimies.
--Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli;
pois, mutta kauemmas kuin luulette.
Mä mitä täällä? Ken mua pidättää?
Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin
Lenoran suusta, kaikki ymmärrän!
Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain
ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli--
niin, niin, on sekin totta, älä lankee
nyt epätoivoon! »Minut menemään
hän laskee, kosk' on parasta se mulle.»
Oi, jospa sydämessään tuntisi
hän intohimon, joka syöksis minut
ja minun onnenikin perikatoon!
Mä ennen kättä kuolon tervehdin
kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin
voi minut päästää.--Täältä lähden mä!--
Nyt varo, itseäs äl' anna pettää
hyvyyden, ystävyyden varjon minkään!
Ei kukaan sua petä, ellet itse.
NELJÄS KOHTAUS.
ANTONIO. TASSO.
ANTONIO.
Ma sulle, Tasso, sanan sanoisin,
jos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.
TASSO.
Mult' onhan toimiminen kielletty,
vain odottaa ja kuunnella mun sopii.
ANTONIO.
Sun tapaan rauhallisna, kuten toivoin,
ja mieleni ois avoimesti haastaa
sun kanssas. Siteen heikon ensiksi,
mi muka kahlees oli, avajan
nimessä ruhtinaamme.
TASSO.
Minut päästää
nyt mielivalta, niinkuin sitoikin.
Mä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.
ANTONIO.
Ja itsestäni sanon: näyttää siltä,
kuin oisin sanoillani loukannut
sua syvemmin, kuin, monen intohimon
mua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan.
Vaan mikään parjaus ei lähtenyt
mun huuliltani kevytmielisesti;
ei aatelisna sulia syytä kostoon
ja ihmisenä anteeks antanet.
TASSO.
Mi koskee kipeämmin: loukkaus
vai parjaus, en tahdo tutkia.
Ain' ytimihin viiltää edellinen,
ihoa jälkimäinen raapaisee.
Saa häväistyksen nuolen itseensä
mies, joka aikoi sillä haavoittaa;
mies, hyvin sotinut, saa hyvityksen
myös eessä julkisuuden helposti,--vaan
sydän haavoitettu vitkaan toipuu.
ANTONIO.
Sua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää:
pois älä käänny, täytä toivo minun
ja ruhtinaan, mun lähettäjäni!
TASSO.
Mä tiedän velvoitukseni ja taivun.
Kaikk' olkoon sovittu, jos olla voi!
On keihäs moinen, kertoo runoniekat,
mi iskemänsä haavan parantaa
voi kosketuksell' ystävällisellä.
On ihmiskielelle se voima suotu;
en vihoin tahdo sitä vastustaa.
ANTONIO.
Sua kiitän, toivoin, että ystävänä
mua kohta koetella haluat
ja tahtoani, sulle altista.
Sua voinko, kuten soisin, hyödyttää?
TASSO.
Sa tarjoot, mitä toivoa vain voin.
Toit jälleen vapauteni mulle, nyt
sua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!
ANTONIO.
Mit' aiot mielessäsi? Selvään sano!
TASSO.
Kuin tiedät, päättänyt oon runoni;
vaan sangen puuttuvainen on se vielä.
Sen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin
esittää saavani myös erään pyynnön.
Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt
mont' ystävääni; yksityisesti
he kirjeissä on mielens' ilmaisseet.
jo moneen kohtaan nähden; paljon olen
mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii
vakaata harkintaa; ja muuttamatta
mä eräät paikat jättää tahtoisin,
jos paremmin kuin tähän saakka mua
ei vakuuteta. Kirjetietä ei
käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen
vois pian kaikki solmut selvitellä.
Siks ruhtinaalle pyynnön esittää
mä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut.
En yrittää voi enää,--toivon siis
tään suostumuksen saavani sun kauttas.
ANTONIO.
Ei mielestäni ole edullista
poislähtö juuri nyt, kun valmis työsi
tien sulle valmistanut suosioon
on ruhtinaan ja ruhtinattaren.
On päivä suosion kuin elonaika:
käy toimeen kohta, kun on vilja kypsä!
Pois siirtyen et mitään voita, voittos
ehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo
on jumalatar mahtava. Sen voima
sa opi tuntemaan ja tänne jää!
TASSO.
Ei syytä pelkoon mulla: aina on
Alfonso jalo ollut mua kohtaan,
ja toiveitteni täytännästä kiittää
ma tahdon hänen sydäntänsä vain,
en liehitellen päästä armoihin;
en mitään tahdo hältä ottaa vastaan,
min antamista katua hän vois.
ANTONIO.
Siis älä vaadi, että pois sun nyt
hän päästäis; mielellään hän sit' ei tee,
ja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.
TASSO.
Hän tekee sen, kun oikein pyydetään,
ja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.
ANTONIO.
Vaan mitä perusteita esitän?
TASSO.
Suo puhua mun joka säkeeni!
Mun pyrintöni kiitost' ansaitsee,
jos voimat olivatkin liian heikot.
Ei uurautta multa puuttunut.
Niin monet vilppaat päivät vierivät,
yöt monet kului hiljaa--kaikki ne
tään hartaan laulun valmistukseen vihin.
Mull' oli kaino toivo lähestyä
esiaikain mestareita suuria,
ja rohkeana töihin jaloihin
pitkästä unestansa aikalaiset
taas herättää, senjälkeen ottaakseni
ehk' osaa pyhän sodan kunniaan
ja vaaraan jalon ristijoukon kanssa.
Ja parhaat miehet herättääkseen täytyy
parhainten arvoinen myös laulun olla.
Mit' aikaan sain, on ansio Alfonson;
myös viimeistelyyn toivon suosionsa.
ANTONIO.
Ja juuri hän on täällä, samoin muita,
jotk' yhtähyvin ohjata sua voivat
kuin Rooman miehet. Täällä runoelmas
sä täydennä, on paikka siihen täällä,
ja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!
TASSO.
Alfonso innosti mua ensimäisnä,
lie varmaan viimeinen mua opettamaan.
Sun neuvoas, ja muiden älykästen
tään hovin miesten, hyvin kunnioitan.
Te saatte ratkaista, jos Roomassa
ei ystäväni vakuuta mua täysin.
Vaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga
on koonnut lautakunnan, jonka eteen
oon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa.
Flaminio de' Nobili, Augelio
da Barga, Antoniano ja Speron Speroni!
Kai tunnet heidät?--Mitä nimiä!
Ne luottamusta sekä murhetta
yht' aikaa vuodattavat sieluuni,
mi altis alistumaan on.
ANTONIO.
Sa muistat
vain itseäsi etkä ruhtinastas.
Ma sulle sanon: sua ei pois hän päästä;
ja jos sen tekee, mielellään ei tee.
Sä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän
suo sulle mielellään. Ja pitäiskö
nyt edistää mun, mit' en hyväks luule?
TASSO.
Ens avun kiellätkö, kun koetella
ma tahdon tarjottua ystävyyttä?
ANTONIO.
Ajallaan kieltäytäkin oikeaa
on ystävyyttä, usein rakkaus
saa aikaan vahinkoa, palvellen
miel'alaa vaatijansa enemmän
kuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni
nyt hyväks arvioit sen, mitä toivot
sä kiihkeästi, sekä tahdot nyt
vain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa
sen intoilulla, mitä voimista
ja totuudesta puuttuu häneltä.
Mun velvoitus on tyyntää, minkä voin
sun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.
TASSO.
Jo kauan ystävyyden orjuutuksen
oon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota
voin sietää vähemmän kuin mitään muuta.
Sa toisin ajattelet vain, ja luulet
siks ajattelevasi myöskin oikein.
Mä mielelläni tunnustan: sa tahdot
mun parastani, mutta älä vaadi
mua sitä etsimään vain sinun tieltäs.
ANTONIO.
Siis kylmin mielin, täysin tietoisena
sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?
TASSO.
Sen huolen tahdon säästää sinulta.
Nuo sanasi mua eivät pidätä!
Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi,
mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.
Valita sinun annan. Toinen meistä!
Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään
saa hukata. Tee pian valintasi
Kuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.
ANTONIO.
Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta,
ja paluuta vain varro ruhtinaan!
Mut tältä päivältä se jätä!
TASSO.
En,
en tältä hetkeltä, jos mahdollista!
Tää marmorinen permanto jo polttaa
mun jalkapohjiani; mieleni
ei ennen rauhaa saa kuin riennostani
tien vapaan tomu ilmaan kohoaa.
Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton
ma valtiaani kanssa puhumaan
olisin tällä hetkellä; sä nääthän--salata
sit' en tahdo--: itseäni
en tällä hetkellä voi ohjata,
ei mikään muukaan mahti sitä voi.
Vain kahleet mua voivat pidättää!
Alfonso tyranni ei ole, minut
hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin
ma noudatinkaan hänen sanaansa!
En voi ma tänään totella. Vain tänään
vapaus suokaa mulle, jotta taas
mun selkeneisi sieluni! Ma pian
luo velvoitusteni taas palajan.
ANTONIO.
Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?
Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.
TASSO.
Jos mun sua uskottava on, jos suot
sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa
se mitä toivon mä, min sinä voit!
Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään
en suosiostaan silloin kadota.
Sua siitä mielelläni kiittäisin.
Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi,
jos pois mun tahdot ajaa hovista,
jos väärään suuntaan iäks ohjata
mun kohtaloni tahdot, avutonna
maailmaan avaraan mun karkoittaa,
--jää mielipiteesees ja estä mua!
ANTONIO.
Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy
sua vahingoittaa, niinpä valitsen
sun valitsemas tien. Ken erehtyy,
sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit!
Tään sanon edeltä: oot tuskin selin
sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii
taas tänne sydämes, mut eteenpäin
sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo
sua Roomassa, ja hätä, masennus,
et pääse määrääs siellä etkä täällä.
Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo;
vain sanon ennakolta, kuinka käy,
ja samoin ennakolta kehoitan
sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy.
Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.
VIIDES KOHTAUS.
TASSO (_yksin_).
Niin, mene vain ja mene varmana,
ett' osaat taivuttaa mun puheellasi!
Mä teeskentelyn opin, suuri oothan
sa mestari, ja minä oppivainen.
Niin elon pakko meidät noiksi pukee
ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi
me halveksia voisimme. Nyt selvä
on mulle koko hovijuonen kudos.
Antonio pois häätää tahtoo minut,
vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin
ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis,
kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen!
Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen
niin minut lapseksi, kun pakoittaa
ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan
ja prinsessan hän katseet sumentaa.
--On minut säilytettävä, hän tuumii,
minulle soihan luonto kalliin lahjan;
vahinko vain: se jaloon lahjaansa
myös monta pahaa heikkoutta liitti,
--niin rajun ylpeyden ja synkän mielen
ja liiallisen tunneherkkyyden.
Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi
on kerran muovaellut kohtalo;
nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy,
suvaita, sietää; hyvän päivän tullen
viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa,
viel' ehkä palkan, vastoin odotusta;
ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän,
on hänen sallittava elää, kuolla.
--Alfonson luonteen enää tunnenko,
mi vihamiestä uhmaa lujana,
uskollisesti suojaa ystävää?
Mä hänet sellaisena tunnenko,
kuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt
mä tunnen koko nurjan kohtaloni!
Mun osani on, että ainoastaan
mua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille
jää uskolliseks,--muuttuu helposti,
vain hetkinen, vain henkäys sen tekee.
--Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon
mun elämääni syössyt tuokiossa?
Hän eikö peruksia myöten maahan
musertanut mun onnenmajaani?
Oi, tänäänkö mun kokea se täytyy!
Niin, kuten kaikki tulvi luokseni,
nyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin
mun riistää tahtoi itseens' sitoakseen,
nyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua.
Ja miksi niin? Hän enemmänkö painaa
kuin arvoni ja kaikki rakkaus,
jot' ennen omistin niin runsaat aarteet?
Niin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä!
Pois väistyt multa, armas ruhtinatar!
Ei ole näinä murheen hetkinä
minulle suosionsa merkkiä
hän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko
mä hältä?--Sydänparka, jolle oli
hiin luonnollista häntä jumaloida!
Kun kuulin äänensä, kuin tunkikaan
lävitse rinnan tunne sanomaton!
Kun hänet näin, niin päivän kirkas valo
jäi sumeaksi; väkevästi veti
mua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin
mua kantoi; kaiken tahdonvoimani
sain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa
ois syöksynyt; mä tuskin
sain selkenemään huumauksen tuon.
Nyt sydän, taltu! Älä selkeytes
nyt anna, mieli, sumuun peittyä!
Niin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä
voin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä,
mut itseltäni salata sen tahdon.
Niin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle,
vaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!
--Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis,
niin kauan kuin ees uskon värekään
minussa elää vielä,--niin tää sana
kuin päätös kohtalon vie? lopuksi
se rautareunaan tuskieni taulun,
jo täyteen kirjoitetun, uurtuvi.
Nyt vasta vahvat vihaajani ovat,
nyt minä iäks olen voimaton.
Kuin voin ma taistella, kun joukossa
on vihollisten hän! Kuin odottaa
mun pitäis kärsivällisnä, kun hän
ei mulle kaukaa kättään ojenna?
Kun rukoilevaa katseensa ei kohtaa?
Sen ajatella uskalsit, sen lausuit,
ja totta on se, ennenkuin sit' edes
voit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles
jo epätoivo rautakynsin repii,
niin valita vain osas katkeruutta
ja yhäti vain toista: _hänkin! hänkin!_
VIIDES NÄYTÖS.
_Puisto_.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
ALFONSO. ANTONIO.
ANTONIO.
Sun vihjees vuoksi toisen kerran menin
luo Tasson; hänen luotaan palaan nyt.
Oon häntä kehoittanut, vaatinutkin;
mut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää
sua hartahasti, että Roomaan soisit
vähäksi aikaa hänen matkustaa.
ALFONSO.
Oon harmissani, tunnustan sen sulle,
ja mieluummin sen sulle ilmaisen
kuin salaamalla sitä lisään vielä.
Pois haluaa hän; hyvä! Min' en estä.
Hän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön!
Kun ei vaan multa Scipio Gonzaga,
Medici viisas, häntä viettele!
Se suureks on Italian tehnyt, että
on kilpailussa kanssa naapurinsa
jokainen, parhaat miehet omistaakseen
ja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas,
jok' ympärilleen kykyjä ei liitä,
päämies on armeijaton mielestäni;
ja ken ei runouden ääntä kuule,
on raakalainen, kuka olkoonkin.
Tään miehen löysin mä ja valitsin,
oon ylpeä, kun palvelee hän mua,
ja koska hyväkseen jo tein niin paljon,
en suotta mielis häntä kadottaa.
ANTONIO.
Oon hämilläni--oonhan syypää eessäs
mä siihen, mitä tänään tapahtui;
myös mielelläni myönnän vikani,
sun armoosi sen anteeksanto jää.
Mut uskoa jos saatat, etten tehnyt
ma parastani, lepyttääksein häntä,
ma olen vallan lohduton! Oi, mulle
puhua katseesi suo lempeän,
jott' itseni taas tasapainoon saisin,
taas itseluottamuksen voittaisin.
ALFONSO.
Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua,
mä siitä millään tavalla en syytä;
sen miehen mielen liian hyvin tunnen
ja tiedän liian tarkoin tekoni,
kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten
ma unohdin, ett' oikeastaan hältä
mull' oisi velottavaa. Ihminen
valtansa alle alistaa voi paljon,
vaan hänen mieltään tuskin taipumaan
voi saada hätä tahi pitkä aika.
ANTONIO.
Kun hyväks yhden toiset paljon tekee,
on kohtuullista, että puolestaan
hän myöskin aina muistaa muiden edun.
Ken henkeään niin paljon kehitti,
ken itarasti yhteen joka tieteen
ja joka tiedon raapi, mikä meidän
on suotu tavoittaa, sit' ankarammin
hän eikö velvollinen itseään
ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?
ALFONSO.
Vaan lepoon emme me saa jättäytyä!
Kun nauttimahan valmistaumme, silloin
juur' annetahan meille vihamies,
jott' urhoutta harjoittaisimme,
ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä
ois pitkämielisyyttä harjoittaa.
ANTONIO.
Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen,
mi ihmisell' on: ruoka valita
ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut
hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä?
Hänt' eikö ennemminkin houkuta,
kuin lasta, kaikki suuhun sulava?
Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä?
Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon
makeiset, höysteet, juomat väkevät,
ja sitten valittaa hän synkkää mieltään
ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan,
ja soimaa luontoa ja sallimusta.
Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan,
mä lääkärinsä kanssa kiistelevän
oon usein hänen nähnytkään; jos jotain
vois nauraa, mikä tuska jonkun on
ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.
--Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo
ja harmissaan:--Mit' auttaa taitonne?
Mua parantakaa!--Hyvä! sanoo toinen,
siis siitä sekä siitä luopukaa!
--En voi!--Siis tämä juoma nauttikaa!
--Oh en, se kamalalta maistuu, sitä
ei ota vastaan minun luontoni!
--Siis juokaa vettä!--Vettä? Ei, en koskaan.
Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.
--Niinollen teit' ei auttaa voi.--Ja miksi?
--Uus paha pahaan liittyy joka hetki,
ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin
se lisää joka päivä tuskaanne.
--Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte?
Te tunnettehan vaivani, ois teidän
myös lääke tunnettava, maukkaaksi
se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko,
pois tuskistani päästäkseni, kestää
vain yhä suurempia tuskia.--
Sä myöskin hymyilet, mut totta on se;
omasta suustaan liet sen hältä kuullut?
ALFONSO.
Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.
ANTONIO.
On varmaa, että elo hillitön,
niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat,
saa viimein päivälläkin uneksimaan.
Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole?
Hän minne käykin, vihamiehiä
hän pälyy ympärillään. Kukaan ei
näet ilman kateutta huomata
voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan
voi häntä kadehtia vihaamatta
ja katkerasti vainoomatta häntä.
Hän valituksillaanhan useinkin
sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet
pois siepatut, ja myrkyt, tikarit!
Mit' eessään näkeekään hän kaikkea!
Oot tutkittanut, itse tutkinut,
ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa.
Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan,
ei viihdy povell' ystävän hän minkään;
ja sellaiselle onneako luulet
ja rauhaa voivas hankkia ja hältä
taas iloako varrot itselles?
ALFONSO.
Sa oisit oikeassa, hänestä
jos lähint' etuani etsisin.
On etuni jo tosin, etten varro
mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä.
Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää;
ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön
jok' asiaa sen oman laadun mukaan!
Niin parhaat palvelukset saapi hän.
Medicit meille opettivat sen,
sen itse paavit meille näyttivät.
Mi huolenpito, mikä ylhäinen
ja tyyni kärsivällisyys heill' oli,
kun monta suurta kykyä he turvas,
jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet
sit' oisi runsast' armoa ja sentään
sen tarvitsivat!
ANTONIO.
Ruhtinaani, kenpä
ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo
meit' elon antimille arvon suomaan.
Niin nuorena jo saavuttanut on
hän liian paljon, jotta siitä voisi
nyt tyytyväisenä hän nauttia.
Josp' oisi hänen hankittava vasta,
mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle,
voimansa jännittäis hän miehekkäästi
ja edistyissään tyydytyksen tuntis.
On köyhän aatelisen paras toivo
jo toteutunut, seuralaisekseen
jos hänet ottaa jalo ruhtinas
hoviinsa, köyhyydestä koroittaa
kädellä lempeällä. Lisäksi
jos luottamuksensa ja suosionsa
hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen
hänt' ennen muita ylentää niin sodan
kun rauhan töissä, seuraelämässä,
niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin
mies kaino arvon antaa onnelleen.
Ja Tassolla tään kaiken lisäks on
viel' onni nuorukaisen ihanin:
jo isänmaansa hänet tuntevi
ja häneen toivonsa on kiinnittänyt.
Mua usko, onnen patjall' oivasti
lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet.
Hän tulee, päästä hänet armossasi,
suo hälle aikaa, jotta Roomasta
ja Napolista, mistä tahtoo, sitä
hän etsis, mitä täällä kaipaa hän
ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.
ALFONSO.
Ferraraanko hän palais ensiksi?
ANTONIO.
Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi
ja matkatarpeet välttämättömät
kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.
ALFONSO.
Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa
pian takaisin kanss' ystävättärensä,
mä ennen heitä ratsain kiiruhdan.
Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta
sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle
myös anna tarpeelliset käskyt, jotta
niin kauan viipyä hän täällä voi
kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä
on hälle lähettäneet kapineet
ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon
mä hänen mukanansa toimittaa,
hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!
TOINEN KOHTAUS.
ALFONSO. TASSO.
TASSO (_hillitysti_).
Sun armos, jota mulle osoittanut
oot usein, tänään loistaa kirkkainnaan.
Soit anteeksi, mit' ajattelematta
sun edessäs mä rikoin uhkamielin;
sait sovintoon sa vastustajani,
mun sallit jonkun aikaa poissa olla
sun luotasi, ja lupaat suosiosi
viel' ylevästi mulle säilyttää.
Nyt täysin luottavaisna lähden täältä
ja hiljaa toivon, että lomahetket
mun näistä vaivoistani kirvoittavat.
On uunna ylentyvä henkeni
ja tiellä, jolle katsees tukemana
ma astuin iloiten ja rohkeasti,
taas sinun suosiosi ansaitseva.
ALFONSO.
Ma toivon matkallesi onnea,
ett' iloiten ja täysin paranneena
tykömme palaisit. Sa silloin meille
hetkestä annat jokaisesta, jonka
nyt otat, voiton kaksinkertaisen.
Saat ystävilleni ja miehilleni
kirjeitä viedä Roomaan. Luottavana
sun toivon kaikkialla kääntyvän
mun läheisteni puoleen, joihin luen
myös sinut, vaikka poissa oletkin.
TASSO.
Oi ruhtinas, sen yli annos tulvii,
jok' arvoton on siihen mielestään
ja täll' ei hetkellä voi kiittää edes.
Sijasta kiitoksen on pyyntö mulla:
runoni lähinnä on sydäntäni.
Oon paljon tehnyt, lainkaan uutteruutta
tai vaivaa säästämättä; kuitenkin
on vielä paljon tehtävää. Mun mieli
ois sinne, missä suurten miesten henki
viel' elää, vaikuttaen elää, kouluun
siell' uudelleen mä käydä tahtoisin.
Niin arvokkaammin sinun suosiosi
ansaitsis lauluni.--Oi, takaisin
suo mulle lehdet, joiden olevan
sun hallussas vain häveten nyt tiedän.
ALFONSO.
Et tänään multa ottaa tahtone,
mit' antaa tuskin ehtinyt oot tänään.
Välittäjäksi suo mun käydä itses
ja runoelmas väliin: varo, ettei
sun uuras ankaruutes loukkaa luonnon
suloa, joka soinnuissasi elää.
Ja joka taholta äl' ohjeit' ota!
Tuhannet mietteet eri ihmisten,
joit' elämä ja aatteet ristiriitaan
saa keskenään, kaikk' yhteen runoilija
ne kokoo viisahasti, eikä pelkää
pahoittaa monen mieltä, jotta taas
sen enemmän vois monta miellyttää.
En sano silti, ettei siellä täällä
sun oisi silailtava varovasti.
Ma lupaan sulle vielä: runostas
saat pian jäljennöksen. Itse runo
sun kädestäsi jää mun käsiini,
jott' ensin sisarteni kanssa voisin
siit' oikein iloita. Jos sitten tuot
sen valmiimpana takaisin, me siitä
nautimme ylevämmin, ystävinä
vain siellä täällä sua varoittaen.
TASSO.
Vain häpeillen mä toistan pyyntöni:
mun pian salli saada jäljennös!
Vain teos tää nyt mielessä on mulla.
Nyt siitä tulkoon, mikä tulla voi.
ALFONSO.
Sun intosi, sun rientos hyväksyn!
Mut, Tasso rakas, jos vain mahdollista,
sun ensin vähän aikaa huvikses
vapaata maailmaa ois nautittava
ja veres virkistettävä. Kas silloin
vironneen mielen kaunis sopusointu
sinulle kaikki soisi, mitä turhaan
nyt synkeällä kiihkolla sä etsit.
TASSO.
Niin, ruhtinaani, siltä näyttää kyllä;
mut terve olen ma, kun työhöni
voin antautua, ja niin parantaa
taas työni minut. Nähnyt olethan
jo kauan: vapaa ylellisyys mulle
ei hyvää tee. Saan juuri levossa
lepoa vähimmän. Mä surukseni
nyt tunnen, että luonto säätänyt
ei tätä mieltä riemuin liukumaan
yl' leikkiväisten päiväin aaltoilun
ulappaa, aikain aavaa merta kohti.
ALFONSO.
Sua kaikki mieles miete, pyrkimys
syvälle johtaa sinuun itseesi.
On meidät ympäröinyt kohtalo
niin monin syväntein; vaan kaikkein syvin
on täällä rinnassamme--siihen meidän
niin onkin houkuttavaa syöksyä.
Mä pyydän: irti riistäy itsestäsi!
Min runoilija menettää, sen voittaa
taas ihminen.