Ois mulla mieli pitää omani:
tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin
myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain
ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan
maailman vieraan ole tarttunut,
jott' osallensa sydän kokematon
sais jotain sattumalta siepatuksi.
Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi
myös rakastaa; ja hänhän elämän
mun elämääni vasta oikein toi.
Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin.
Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin.
--Niin armas ansa, rangaistus niin kova!
Pois katoo multa puhdas, tosi onni,
ja kaiholtani paha valta joku
kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.
LEONORA.
Jos sana ystävän ei lohduta,
niin huomaamatta aika lempeä
ja elon ihanuus sua virkistää.
PRINSESSA.
Niin kaunishan on maailma! Niin paljon
sen ääriin mahtuu hyvää elämään.
Ah, aina sentään askelehen päähän
se meistä näyttää karkaavan ja vetää
kautt' elämämme askel askeleelta
ain' asti hautaan aran kaipuumme!
Niin harvoin, harvoin löytää ihminen
sen, mikä näytti hälle määrätyltä,
niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran
jo tavoittamaan käsi onnistui!
Pois riistäytyy se, mikä ensin meille
ol' antaunut, ja itse laskemme
sen pois, mit' innokkaasti tapailimme.
Kyll' onni on, mut emme tunne sitä;
tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.
KOLMAS KOHTAUS.
LEONORA (_yksin_).
Kuin säälittää tuo jalo sydän mua!
Kuin murheellinen onkaan osansa!
Ah, tappion hän kärsii,--voittaako
sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson
pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän,
jott' yksin saisit haltuus sydämen
ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa
sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko
se rehellistä? Mitä puuttuu sulta?
On puoliso ja poika, omaisuutta
ja arvoa ja kauneutta sulla,
hänetkin tahtoisitko lisäksi?
Sa rakastatko häntä? Miksi muuten
et enää ilman häntä olla vois?
Sen saat sa itsellesi tunnustaa.--
Mi riemu saada kuvastimekseen
tuo kaunis sielu! Eikö onni ole
kaht' ihanampi, kun hän laulullaan
kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa?
Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin,
ett' olet, omistat, mit' toivoo moni;
sen myöskin kukin tietää omakses!
Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo,
se onhan kaiken onnen ylin huippu.
Vain Lauran mainettako laulaa saisi
kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö
Petrarca outoa oi' ihanaistaan
siis oikeutettu julki jumaloimaan?
Ken miehistä mun ystävälleni
vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika,
niin tulevakin häntä kunnioittaa.
Kuink' ihanaa, kun elon loistoa
saa vierellänsä nauttia ja käydä
päin vastaisuutta kevein askelin!
Ei enää aika, vanhuus, inha maine,
min oikku menestyksen aallot nousuun
ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi:
mi katoovaist' on, laulussa se säilyy.
Viel' olet kaunis, vielä onnellinen,
vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä
sun riistänyt jo kaiken kiertokulku.
Sun on hän oleva, sa prinsessaa
et silti köyhdytä: on samanlaista
tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä.
Kuin hento valo kuun, ne niukasti
valaisee öisen vaeltajan tietä;
ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku
ne ympärilleen. Tasson onnesta
hän erossakin samoin iloitsee
kuin milloin joka päivä hänet näki.
Ja enhän ystäväni kanssa sentään
maanpakoon täältä aio kaikota:
mä vielä palaan, tuonpa hänetkin.
Niin käyköön!--Tuoll' on jäykkä ystävä;
saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.
NELJÄS KOHTAUS.
LEONORA. ANTONIO.
LEONORA.
Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin
leiristä tulisit tai taistelusta,
miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta,
et Roomasta, min pyhä viisaus
kätensä nostaa siunaavan ja näkee
maailman kuuliaisen jalkains' eessä.
ANTONIO.
Saan kestää moittees, kaunis ystävätär,
mut anteeks-antokin lie likellä.
On vaarallista, liian kauan jos
kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy.
Sivulla väijyy paha haltia
ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii.
Sen sille valitettavasti kannoin
täll' erää ystäväini vahingoksi.
LEONORA.
Niin kauan vierahista ihmisistä
näit vaivaa, katsoit heidän mieliään:
nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä
et tunne, kohtelet kuin vieraita.
ANTONIO.
Siin' onkin vaara, armas ystävätär!
Varoen käyt sä vierahien kesken
ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit
päämäärääs, siten heistä hyötyen.
Mut ystävien luona vapaudesta
ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit
myös oikun itselles, ja intohimo
taas rajumpana ottaa valtansa.
Niin ensiksi me niitä loukkaamme,
joit' armahimmin rakastamme.
LEONORA.
Sinut
näen ilokseni, kallis ystäväni,
taas tyynten sanais takaa kokonaan.
ANTONIO.
Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään
mä ylenmäärin maltin unhoitin.
Mut työstä kiusallisesta kun palaa
mies rehellinen kuumin ohimoin
ja kaipaa iltamyöhän viileyteen
taas uutta vaivaa varten levätäkseen,
mut huomaa, ett' on varjoon joutilas
leveän sijan ottanut,--kai hyvin
voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?
LEONORA.
Jos oikein ymmärtää hän, mielellään
tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa,
mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle
työn huojentaa ja levon sulostuttaa.
Puu leveän luo varjon, ystäväni,
ja sopu molemmille tilaa suo.
ANTONIO.
On turhaa horjuvaisin vertauksin,
Eleonora, meidän leikitellä.
Maailman hyvyydestä paljonkin
osaksi toisen mielellään voi suoda.
Yks aarre sentään on, min sois vain sille,
jok' erityisesti sen ansaitsee;
ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin
jakaisi ansiollisimman kanssa--;
ne aarteet mainitakin sulle voin:
yks seppele, naissuosio on toinen.
LEONORA.
Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät,
vakaata miestä onko loukanneet?
Mut ethän hänen runotyöllensä
ees itse palkkaa vaatimattomampaa
ois voinut keksiä. Sill' ansio,
mi yli aikain käy, mi ilmana
vain kuultaa, sielussamme säveleinä,
kuvina herkkinä vain keijuilee,
se myöskin palkita vain kaunein kuvin,
vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata
hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein
vain vaivoin hänen päänsä ylettää.
Vain hedelmätön oksa on se lahja,
min uhraa hedelmätön ihailija,
niin helpoimmasti päältään velvoituksen
pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit
pään kaljun ympäriltä kultakehää
kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan
näet laaker-seppeleen, se enemmän
on varmaan merkki tuskien kuin onnen.
ANTONIO.
Mua armas suusko tahtois opettaa
maailmaa turhamaista halveksimaan?
LEONORA.
Sua minun ei lie tarvis opettaa
jok' ansiolle suomaan arvonsa.
Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille,
on joskus tarpeen, että avunsa
valossa oikeassa nähdä saa hän.
Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua
voi suosion ja maineen harhakuvaan.
Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees,
joll' itsees ystäväsi yhdistät,
se vaikuttaa, se elää--palkkakin
siis olkoon todellinen, elävä.
Työs seppel on sun herras luottamus,
se hartioilles mieluinen on taakka
ja helposti sen kannat; maineesi
on, että sinuun kaikki luottavat.
ANTONIO.
Vaan naisten suosiost' et mitään virka,
--et sitä sentään multa evänne?
LEONORA.
Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä,
ja ilman sitäkin sun helpompi
ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon.
Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois
sinusta huolta pitää naisen tavoin,
sinusta tointa tekis itselleen.
Olentos varmuutta on, järjestystä,
sä pidät huolen itsestäs ja muista.
Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso
meit' askarruttaa omall' alallamme.
Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita
halulla nainen hankkii. Liinavaatteet
parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun
myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana
käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään
voi sietää, jok' on palvelijan merkki.
Kaikk' olla pitää hälle hienoa
ja hyvää, kaunista ja ylhäistä.
Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito
tuot' itsellensä hankkia, tai pitää,
kun saanut on: ei ole koskaan rahaa,
ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne
hän jotain jättää, milloin tänne taas.
Ei koskaan matkalta hän palaja,
ettei ois kolmasosa tavaroistaan
pois huvennut. Myös palvelijat usein
varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin
täys huoli vuodet umpeen hänestä.
ANTONIO.
Ja yhä rakkaammaks se huolenpito
saa hänet. Onnen poika, jolle vain
avuiksi puutoksetkin lasketaan,
ja joka poikasta voi näytellä
mies-iässäkin vielä, kuunianaan
saa pitää heikkoutensa hempeän.
Saat anteeks suoda, armas ystävätär,
jos taaskin olen hiukan katkera.
Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän,
ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan.
Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu,
hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin,
ja tempuin sellaisin hän sellaiset
sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!
LEONORA.
Niin aivan! Tämähän jo todistaa,
ett' ystävyys vain innostuttaa meitä.
Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin,
tuo kaunis sydän palkittaisko liioin,
jok' itsens' unohtaen ystävilleen
vain elää unelmissa lempeissä?
ANTONIO.
Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän
ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa,
pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet
on teille uskolliset ystävät;
veroa ylpeälle omin ehdoin
vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen
te kaunis piiri tyyten rikkokaa!
LEONORA.
Meit' uskot liian puolueellisiksi;
me usein varoitamme ystäväämme,
me häntä muovaella tahdomme,
ett' itsestään hän nauttis enemmän
ja muille suuremman sois nautinnon.
Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.
ANTONIO.
Ja sentään moni moitittava seikka
saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten
jo tunsin--hän on helppo tuntea:
on ylpeä, ei salaa itseään.
Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis
maailma täysi hällä povessaan,
hän tarpeeks itsellensä maailmassaan,
ja kaikki ympäröivä hukkuu pois.
Hän antaa mennä sen ja kadota,
pois työntää sen ja lepää itsessään--
mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen
saa pieni syttymään, hän ystävyyteen
tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää:
hän silloin kaikki vaatii käsiinsä,
mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon;
vilauksessa silloin syntyköön,
mi vuodet pitkät valmistusta vaatis,
vilauksessa nouskoon aarre, jonka
sais irti tuskin vuosikautten vaiva:
hän mahdotonta vaatii itseltään,
sit' toisiltakin sitten vaatiakseen.
Ain' ilmiöitten viime syihin saakka
hän tahtoo päästä hengenvoimallaan;
yhdelle miljoonista onnistua
se tuskin voi, eik' ole hän se mies:
itseensä aina lopulta hän vaipuu,
eik' entisestään koskaan parane.
LEONORA.
Hän vahingoittaa itseään, ei muita.
ANTONIO.
Ja silti liiaksikin loukkaa muita.
Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan
hän äkkipuuskaisessa herttuaa
tai prinsessaakin, ketä tahansa,
haikaile häväistä ja soimata.
Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään
se hetki palaa taas: ei hallitse
hän suutaan enemmän kuin sisuaan.
LEONORA.
Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä
pois lähtis, hyötyä niin hänelle
kuin muillekin ois siitä luullakseni.
ANTONIO.
Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa
sit' älköön ajateltako. En näet
sälyttää mieli syytä päälleni;
vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin
pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön
hoviimme rauhassa mun puolestani;
ja sopia jos tahtoo kanssani
ja jos hän noudattaa voi neuvoani,
niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.
LEONORA.
Nyt itse toivot, että vaikuttaa
voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli
jo kadotettu mielestäsi.
ANTONIO.
Aina
me toivomme, ja aina parempi
on toivoa kuin toivo kadottaa.
Ken näet arvaa mahdollisen rajat?
Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä
on hänen sijansa. Ja joskin turhaan
me häntä muovaella koemme,
niin siedämmehän muitakin kuin häntä.
LEONORA.
Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi
sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.
ANTONIO.
Yks avu sentään iäll' olla täytyy:
jos ei se erehdystä vältäkään,
se sentään kohta voikoon tyyntyä.
Sä ensin koit mua saada sovintoon
kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se!
Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi
tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas.
Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta,
ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot,
ett' enää läsnäoloni ei pahaa
voi enentää. Vaan mitä teet, se tee
myös hetkessä,--Alfonso palaa näet
tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä
ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!
VIIDES KOHTAUS.
LEONORA (_yksin_).
Nyt, ystävä, me emme yhtä vedä:
mun etuni ja sun täll' erää ei
käy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää,
koen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!
NELJÄS NÄYTÖS.
(_Huone_.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
TASSO (_yksin_).
Oliko unta vain se, hyljännytkö
on sinut kaunis houre äkisti?
Sun uni vanginnutko korkeimman
on riemus päivänä, ja painaa nyt
ja sortaa raskain kahlein sieluasi?
Niin, valveillas ja unelmissas oot sa.
Miss' ovat hetket, jotka seppelein
pääs ympärillä äsken karkeloivat?
Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho
luo ehti taivaan äärten siintäväin?
Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet
sä itseäs,--et tiedä, elätkö.
Syy minun liekö, liekö jonkun toisen
ett' täällä rangaistusta kärsin nyt?
Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy?
Vikani eikö ole avu vain?
Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto
ja toiveherkkyys sai mun yltymään:
on muka ihminen, kell' ihmisen
on ulkonäkö. Syli avoinna
mä häntä vastaan kävin, mutta lukot
ja salvat tunsin vain, en sydäntä.
Oi, viisaastihan olin ajatellut,
kuin vastaanottaisin mä miehen sen,
jot' ennakolta epäluuloin katsoin!
Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan,
niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy:
oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi!
Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma.
Tuo katse, ääni, sanat lempeät,
mun on ne iäti, ei niitä ryöstää
voi aika, sallimus, ei onnen oikut!
Jos saikin silloin liian nopsan lennon
mun sieluni, jos liioin yltyä
soin povessani liekin, mi nyt kalvaa
mua itseän', ei kaduttaa mua voi se,
eloni ikimennyttä jos oiskin.
Mä hälle vihin itseni ja riemuin
sit' tottelin ma viittausta, mi vei
mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni
oon sentään todistanut luottamuksen
tuon kalliin, joka mua virkistää,
nyt vielä virkistää, kun eteeni
jo kaameana pitkän murhe-ajan
yösynkkä portti aukee.--Tehty on se!
Äkisti päivä parhaan suosion
nyt laskee eessäni, mun ruhtinaani
pois kääntää katseensa,--mä yksinäni
tiell' ahtahalla, tummalla nyt seison.
Nuo linnut kaameat, kaksmieliset,
yön vanhan seuralaiset ilkeät,
taas viuhuu esiin, ympärillä liehuu.
Ma minne, minne ohjaan askeleni,
jott' inho ahdistava minut jättäis,
jott' ei mua nielis syvyys uhkaava?
TOINEN KOHTAUS.
LEONORA. TASSO.
LEONORA.
Mit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso,
niin kiihkos, epäluulos sokaisiko?
Kuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme
me kaikki. Ja sun luontos lempeä,
sun suopeutesi, ja sun nopsa katsees,
sun älys oikea, mi kullekin
suo oman osansa, sun tasamieles,
mi kestää, mitä tyynnä kestämään
pian oppii jalo, harvoin turhamainen,
sun viisautes, mi kieltäs hallitsi?
sua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.
TASSO.
Ja jos tuo kaikki nyt ois kadonnut?
Jos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit,
näetkin kerjäläiseks äkkiä?
Oot oikeassa, itseni mä enää
en ole, ja se sentään yhtähyvin
mä olen nyt kuin olin ennenkin.
Ei arvoitus tää ole, niinkuin näyttää.
Kuu hiljainen, mi yötäs virkistää
ja valollansa tenhoten sun silmäs
ja mieles vangitsee, se päivin häilyy
kuin hattara vain hento, kalpea.
Sai päivä sammumaan mun valoni,
te minut tunnette, en itse enää.
LEONORA.
En ymmärrä sua, ystäväni, noin
kun puhut. Itses mulle selitä!
Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun
niin koski, että itseäs ja meitä
käsität väärin. Mulle mieles avaa.
TASSO.
Mua loukattu ei ole, näethän
mun rangaistuna, koska loukkasin.
Sanojen solmut vaivatta ja pian
saa auki kalpa, vaan ma olen vanki.
Sa tuskin tiedät--hento ystävä,
tät' älä säikähdä--: sä ystäväsi
nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas
mua niinkuin koulupoikaa kurittaa.
En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.
LEONORA.
Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.
TASSO.
Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet
mun, että runnella vois tällainen
tapaus minut? Se, mi tapahtui,
niin syvään ei mua loukkaa, mutta se
mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle.
Kadehtijani, vihamieheni
vain vallitkoot! On selvä taistotanner!
LEONORA.
Sa aivan väärin monta epäilet,
siit' itse olen varmuutehen päässyt.
Ei vihaa sinua Antoniokaan,
kuin väität. Tänäinenkin selkkaus--
TASSO.
Sen jätän täysin syrjään, muistan vain
Antonion, millainen hän oli ja
on edelleen. Mua tuskastutti aina
tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen
hän mestaria näytteli. Sensijaan,
ett' tutkis, eikö äly kuulijan
käy oikeata suuntaa itsestäänkin,
hän sulle paljon opettaa, min tunsit
sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa
sun sanomaasi hän ei kuulekaan,
hän aina sinut väärinymmärtää.
Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu
vain hymyin ylpein, ylimielisin!
Niin vanha viel' en ole enkä viisas,
ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain
ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet
välimme jäädä, meidän kerran ois
ne ollut rikottava kuitenkin.
Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi.
Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta
saan ravintoni, häntä mielelläni
ma seuraan, muit' en mestareita pyydä.
Mies vapaa tahdon aatoksissa olla
ja runoilussa; toiminnassa meitä
maailma yllin kyllin rajoittaa.
LEONORA.
Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.
TASSO.
Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi.
Se juuri suututtaa mua; osaahan
niin laskein sanansa hän sovittaa,
ett' ylistyksensä on parhain moite
ja ettei mikään enemmän sua loukkaa,
ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.
LEONORA.
Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui
hän usein sinusta ja kyvystäs,
min luonto hyvyydessään ennen muita
soi sulle. Mitä olet, omistat,
hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.
TASSO.
Oi, usko mua, itsekäs ei mieli
voi välttää kateuden ahdistusta.
Mies sellainen suo anteeks toiselle
kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen,
näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot,
jos kestät vielä, jos sua onni suosii.
Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei
voi koskaan mikään tahdonponnistus
tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta,
ei miekka eikä äly, kestävyys
voi vallata, sit' ei hän anteeks anna.
Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli,
jok' uskoo runotarten suosion
uhalla saavansa, ja kootessaan
mont' eri runoilijain ajatusta
jo luulee runoilijaks itseään?
Hän mulle ruhtinaankin suosion
sois paljon ennen--vaikka halukkaasti
sen pitäis yksinkin,--kuin lahjan, minkä
nuo taivaiset soi orvon osaksi.
LEONORA.
Oi jospa katsees kirkas ois kuin mun!
Sä erehdyt, ei sellainen hän ole.
TASSO.
Jos erehdyn, sen mielelläni teen!
Hän pahin vihamies on silmissäni,
ja oisin lohduton, jos lievemmin
mun häntä ajatella pitäisi.
On mieletöntä olla kohtuullinen
jok' asiassa; oman itses sillä
vain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset
myös onko kohtuulliset? Ei, ah ei!
On ihmiselle ahdasrajaiselle
molemmat tarpeen: rakkaus ja viha.
Yö eikö hälle niinkuin päiväkin
lie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo?
Ei, vihata mun täytyy syvimmin
täst' alkain tuota miestä mielessäni;
ei mikään riistää voi mun haluani
hänt' yhä huonommaksi ajatella.
LEONORA.
Jos miielialaas, kallis ystävä,
et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka
voit vielä hoviin jäädä olemaan.
Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.
TASSO.
Oi, hyvin tiedän, armas ystävä,
kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.
LEONORA.
Et ole, etkä koskaan olla voi!
Päinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää
mielellään ruhtinas ja prinsessa.
Ja jos Urbinon herttuatar saapuu,
sun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin
kuin sisarensa. Kaikki sinusta
he hyvää ajattelee, samaan tapaan,
ja kaikki sinuun täysin luottavat.
TASSO.
Oi Leonora, kuinka luottavat?
Hän onko koskaan sanaa vakavaa
mun kanssain valtiostaan vaihtanut?
Jos tuli esiin seikka, josta kysyi
hän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten,
jos olin läsnä, sit' ei koskaan multa
hän kysynyt. Sai silloin kuulla vain:
Antonio saapuu! Kirjoitettakoon
Antoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!
LEONORA.
Vain valitat, et kiitä ensinkään.
Kun sulle suo hän täyden vapautes,
sua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.
TASSO.
Hän minut rauhaan jättää, mielestään
kun olen hyödytön.
LEONORA.
Sa juuri siksi
oot hyödyllinen, että rauhaan jäät.
Povellas murhetta ja mielipahaa,
kuin lasta armasta, jo kauan kannoit.
Näin usein mietin, mietin vieläkin:
maaperällä sä tällä kauniilla,
min onni näytti kasvinpaikaksesi
jo antaneen, et menesty. Oi Tasso!
Tään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni
nyt puhua?--Sun täält' ois lähdettävä!
TASSO.
Pois sääliväisyys, armas lääkäri!
Suo lääke sairaalles, äl' ajattele,
se onko katkeraa.--Hän vieläkö
voi parantua, sitä tarkoin tutki,
oi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken
mä itse nään, se mennyttä jo on!
Voin hälle anteeks suoda, hän ei mulle;
ja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä.
Ja hän on viisas, vaan en, koito, minä.
Hän vaikuttaa mun vahingokseni,
ma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan.
Mun ystäväni ovat alallaan,
he toisin katsoo asiaa, ei torju
he pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava.
On erottava, luulet, mun; ma samoin--
Siis jääkää hyvästi!--Mä kestän senkin.
Te minust' erositte, suotakoon
myös mulle rohkeutta, voimaa eroon!
LEONORA.
Ah, kaukaa katsoin selvempää on kaikki,
mi lähellä vain meitä hämmentää.
Viel' ehkä huomaat, mikä rakkaus
sua kaikkialta ympäröi, mi onni
on tosi, uskollinen ystävyys,
jot' aarteet maailman ei korvaa sulle.
TASSO.
Sen saamme kokea.--Jo nuoruudesta
maailman tunnenhan--kuin helposti
se meidät avuttomiks, yksin jättää
ja tietään käy kuin aurinko ja kuu
ja kaikki taivaiset.
LEONORA.
Jos mua kuulet,
ei koskaan toiste varro, ystävä,
sua tämä surullinen kokemus.
Jos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet
Firenzeen, siellä eräs ystävätär
sinusta pitää alttiin huolen. Heitä
kaikk' epäilyt, se olen minä itse.
Koht'ikään sinne puolisoni luo
ma lähden, enkä iloa vois hälle
enk' itselleni tuottaa parempaa
kuin jos ma sinut saatan keskuuteemme.
En virka sanaakaan, sen itse tiedät,
mi ruhtinas sun läheisyyteensä
siell' ottaa, mitä hoivaa miehiä
ja naisia se kaunis kaupunki.
Oot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!
TASSO.
Mua viehättää sun puhees, tarkalleen
sen mukainen, mit' itse salaa toivoin.
Vaan liian uutta on se; mietintään
suo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.
LEONORA.
Pois lähden, toivoin kaikkein kauneinta
sun osakses ja mun ja tämän talon.
Sä mieti vain ja oikein mietittyäs
parempaa tuskin löydät aatosta.
TASSO.
Viel' armas ystävä, yks kysymys:
mua kohtaan mik' on mieli prinsessan?
Hän suuttunutko oli? Minusta
puhuiko moittien? Se suoraan sano!
LEONORA.
Hän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.
TASSO.
Imartelutta sano: silmissään
mun onko alentunut arvoni?
LEONORA.
Ei naisen suosio niin äkin katoo.
TASSO.
Pois päästääkö hän minut mielellään?
LEONORA.
Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.
TASSO.
Mua yhä suosineeko ruhtinas?
LEONORA.
Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.
TASSO.
Ja prinsessanko yksin jätämme?
Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole,
jotakin sentään, tiedän, hälle olin.
LEONORA.
Jos kaukanakin, seura armas meille
on ystävämme, onnen saavuttanut.
Ja hyvin käy: sun näen onnellisna,
et täältä lähde mielin karvahin.
Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion,
jok' itse moittii omaa katkeruuttaan,
mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän
ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.
TASSO.
Voin joka hetki häntä vastaan käydä.
LEONORA.
Ja taivas suokoon, rakas ystävä,
ett' avaan silmäs täällä ollessasi:
ei kukaan koko isänmaassasi
sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa!
Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin
loit runos muiden iloksi, nyt sentään
luot kumman kudoksen, ja itseäs
vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki
sen hävittääkseni, jott' iloiten
ja vapaana voit käydä elon tietä.
Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.
KOLMAS KOHTAUS.
TASSO (_yksin_).
Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua
ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi
ja kaikki salajuonten kudokset
on omain aivojeni kuvitusta!
Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen
ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei
sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä,
mi täysin tuopi päivän valkeuteen
mun oikeuteni sekä muiden vilpin!
Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin
avoimin mulle tarjoo suosionsa
mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle
hän antaa, vaikka liian heikkona
mun vihaajaini silmäns' soentaa
ja kahlehtia kätensä hän sallii!
--Hän petetyks ei itseään voi nähdä,
mä heit' en pettureiksi todistaa;
ja jotta rauhass' itseään hän pettäis,
he häntä mukavimmin pettää vois
--vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!