Tät' intoani turhaan
ma suistan, rinnass' aina aaltoovaista.
Jos miettiä tai runoilla en saa,
elämä mulle elämää ei ole.
Sä kiellä silkkimato kehräämästä:
vaikk' omaa kuoloaan se kehrääkin,
niin sisimmästään kalliin kudoksen
se esiin kehittää, ei lakkaa ennen
kuin ruumiskirstuunsa on sulkeunut.
Oi, jospa kerran hyvä jumala
myös meille silkkimadon kohtalon
sois kadehdittavan, ja siipemme
uudessa päivänlaaksoss' iloiten
sois meidän nopeasti levittää!
ALFONSO.
Mua kuule! Kaksin verroin elämästä
niin monen saatat nauttimaan; sua pyydän:
elämän arvo opi tuntemaan,
elämän, jonka rikkaus viel' omaas
on kymmenkertaisena. Hyvin voi!
Mit' aikaisemmin palaat luoksemme,
sen herttaisemmin olet tervetullut.
KOLMAS KOHTAUS.
TASSO (_yksin_).
Niin, sydän, kestä lujana! Niin, oikein!
Käy vaikeaks se sulle. Ensi kerran
näin saat ja saatat teeskellä. Sen kuulit:
ei hänen oma mielensä se ollut,
ne eivät hänen omat sanansa,
--Antonion ääni eikö kaikunut?
Oi, varasi vain pidä! Kuulla saat sen
pian joka taholta. Vain lujana!
On vielä hetkisestä kysymys.
Ken myöhään elämässään oppinut
on teeskentelyn, häll' on suojanaan
rehellisyyden varjo! Hyvin käy se,
vain heidän kanssaan siihen harjaannu.
(_Hetken vaitioltuaan_.)
Riemuitset liian varhain! Tuoll' on hän,
hän, armas ruhtinatar, saapuu tuolla!
Oi, mikä tunne! Tuskaks epäluulo
ja suuttumus mun rinnassani sulaa.
NELJÄS KOHTAUS.
PRINSESSA. TASSO. (_Kohtauksen loppupuolella muutkin_.)
PRINSESSA.
Sä. aiot jättää meidät, Tasso, tai
jäät ennemminkin Belriguardoon vielä,
senjälkeen poistuakses luotamme?
Vain vähäks aikaa, toivon. Lähdet Roomaan?
TASSO.
Mä ensin sinne ohjaan kulkuni,
ja suosiollisesti ystäväni
jos minut vastaan ottavat, kuin toivon,
niin huolta, kärsivällisyyttä käyttäin
siell' ehkä runoni voin viimeistellä.
On siellä koossa miestä, taide-alan
jokaisen mestariksi mainittavaa.
Ja eikö joka paikka, joka kivi
kaupungeist' ensimäisen puhu meille?
Tuhansin eikö mykät opettajat,
vakaiset majesteetit, meille viittaa
siell' ystävinä? Jos en runoani
saa siellä valmiiksi, sit' en saa koskaan.
Ah, tuskalla jo tunnen: onnea
ei mulla yrityksess' yhdessäkään!
Sen muuttaa voin, en koskaan valmiiks saada.
Ma tunnen, hyvin tunnen: suuri taide,
mi ruokkii jokaista, mi vahvistaa
ja nostaa hengen terveen, turmioon
se minut vie, se minut luotaan ajaa.
Pois kiiruhdan! Jo tahdon Napoliin!
PRINSESSA.
Sen uskaltaisitko? Ei peruutettu
maanpako-tuomio viel' ole, mikä
sua kerran kohtas isäs rinnalla.
TASSO.
On varoitukses oikea, sit' olen
jo miettinyt. Ma valepuvun otan,
ma kuljen sinne, halpa paimennuttu
tai pyhiinvaeltajan vaippa yllä.
Mä hiivin läpi kaupungin, miss' yksi
tuhanten vilinään voi hyvin piillä.
Mä riennän rantaan, löydän veneen sieltä,
ja hyväntahtoisia miehiä,
Sorrenton talonpoikia, jotk' ovat
kotiinsa markkinoilta palaamassa,
--Sorrentoon täytyy rientää minun myös.
Siell' asuu siskoni, ol' ilo, tuska
hän vanhempaini, niinkuin minäkin.
Ma hiljaa purress' olen, vaieten
myös astun maihin, kuljen verkalleen
tiet' ylöspäin ja kysyn portilla:
Cornelia miss' asuu, näyttäkää
se minulle, Cornelia Sersale!
Avuliaasti kutojatar joku
sen kadun mulle näyttää, taloon neuvoo.
Käyn edelleen. Ja lapset juoksevat
mun vierelläni, muukalaista synkkää
ja pörrötukkaista ne katselevat.
Niin saavun kynnykselle. Avoinna
jo ovi on, niin astun huoneeseen--
PRINSESSA.
Oi Tasso, katso eteesi, jos voit,
ja huomaa vaara, missä väikyt sä!
Sua säästän, sillä muutoin sanoisin:
jaloa onko noin sun puhua,
noin ajatella yksin itseäsi,
kuin ystäväin et sydämiä loukkais?
Sä etkö tunne mieltä veljeni,
kuin sisar kumpikin sua kunnioittaa?
Sit' etkö tuntenut tai tiennyt ole?
Jo hetket muutamatko muuttaneet
on kaiken? Tasso! Pois jos haluat,
surua, tuskaa meille älä jätä!
TASSO (_kääntyy poispäin)_.
PRINSESSA.
Kuin onkaan lohduttavaa, ystävälle,
jok' aikoo vähäks aikaa poistua,
pien' antaa lahja, vaikka oisi se
vain uusi vaippa tahi ase joku!
Ei sulle enää mitään antaa voi,
--pois katkerana kaikki omasi
sä heitäthän. Sä mustan kauhtanan
ja pyhiinvaeltajan-simpukan
ja pitkän sauvan osaksesi otat
ja vapaaehtoisesti köyhänä
pois kuljet, meiltä riistäin, mitä voisit
vain meidän kerallamme nauttia.
TASSO.
Et tahdo siis mua täysin hyljätä?
Oi sulo sana, kaunis, kallis lohtu!
Mun etuani valvo, suojaa mua!--
Mun anna Belriguardoon jäädä, siirrä
Consandoliin, tai minne tahdot, minut!
Niin monta ruhtinaall' on kaunista
puutarhaa, linnaa, jotka vuodet umpeen
on valmiina, ja tuskin päiväks sinne
te pistäydytte, hetkeks ehkä vain.
Niin, etäisin te niistä valitkaa,
jot' ette vuosiin katsomassa käy
ja joka nyt on hoidotonna ehkä:
te sinne lähettäkää minut! Siellä
mun suokaa olla teidän omanne!
Kuin vaalisinkaan sinun puitas, syksyin
sun sitroonasi laudoin peittäisin
ja tiilin, ruokokimpuin suojaisin.
Saa lavealle työntää juurensa
maan poveen lavoissansa kauniit kukat;
on puhdas, soma joka puistonpolku
ja joka tilkku maata oleva.
Myös linnasta mun suokaa huolta pitää!
Mä ajallansa avaan ikkunat,
jott' tauluja ei pilaa kosteus.
Mä seinäin stukkatuuri-siloitukset
siivoilen keveällä viuhkalla;
on välkkeen puhtaan saava permanto,
ei kivi ainoa saa irtaantua,
ei halkeimissa ruoho orastaa!
PRINSESSA.
Ei tiedä sydämeni neuvoa,
ei löydä sulle lohtua,--ei meille.
Mun silmän' etsii, avun antaisko
jumala mikään meille, yrtin mulle
osoittais terveellisen, juoman jonkun,
mi mielees rauhan toisi, rauhan meille!
Ei sana hartain, huulilta mi lähtee,
ei kaunein lääkekeino auta enää.
Mun täytyy sinut jättää, eikä jättää
sua sydämeni voi.
TASSO.
Oi jumalat,
hän, hänkö todella sun kanssas puhuu,
sua armahtaa? Ja väärin ymmärtää
sa kuinka voit tuon jalon sydämen?
Kuink' oli mahdollista, että eessään
sun uskos horjui, heikkous sun valtas?
Ei, ei, se olet sinä! ja myös minä!
Oi, jatka, kaikki lohtu huuliltas
mun salli kuulla! Neuvoasi multa
äl' ota pois! Oi lausu, mitä teen,
jott' anteeks saada veljeltäsi voisin,
jott' itse anteeks soisit mielelläsi,
jott' omaan piiriinne mun lukea
ilolla tahtoisitte taas? Se sano!
PRINSESSA.
Sult' aivan vähän vaadimme; ja sentään
kai liikaa ehkä; meihin, ystäviis,
sa luottaudu! Sult' emme tahdo mitään,
mik' omaa itseäs ei ole, kunhan
vain ensin itses kanssa sovun saat.
Iloksi meille oot, kun sull' on ilo,
suruksi vain, jos vierot iloa.
Ja joskin kärsimättömiks saat meidät,
se sitä vain on, että auttaa sua
on meillä mieli, mutta surulla
näemme, ettei auttaa voikaan, ellet
käy itse ystäväsi käteen, puolees
mi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.
TASSO.
Se olet sinä, pyhä enkeli,
kuin ensi kerran mulle ilmestyissäs.
Suo anteeks, ettei tuntenut sua aina
sumea katse kuolevaisen! Jälleen
hän sinut tuntee! Sielu ikuisesti
sua ylistämään aukee. Heltymystä
on sydän täys; niin, hän on edessäsi,
hän itse! Mikä tunne! Harhaako
se on, mi sinuun sieluani vetää?
Vain hourintaa? Vai aisti korkeampi,
mi vasta kauneimman ja puhtaimman
käsittää toden? Niin, se on se tunne,
mi yksin minut onnelliseks tehdä
maan tämän päällä voi, mi yksin minun
niin kurjaks salli tulla, kapinoiden
kun sydämestäni sen häätää koin.
Tään intohimon tukahduttaa aioin,
ja vastaan syvint' olemustani
ain' uudelleen ma sodin, paatuen
ominta itseäni hävittämään,
jonk' oma sinä oot niin kokonaan--
PRINSESSA.
Jos tahdot, että kauemmin sua kuulen,
niin taltu, hehkus tuo mua peloittaa!
TASSO.
Estääkö maljan reuna viiniä,
mi vaahdoten ja kuohuin tulvii yli?
Sa joka sanall' onneani lisäät,
saa silmäs joka sanalt' uutta tulta.
Sisintä myöten tunnen muuttuneeni,
vapautuneeni tunnen tuskastani,
vapaa kuin jumalat,--sun kiitos kaikki!
Huuliltas virtaa mahti sanomaton,
ja minut valtaans' ottaa; niin, sä teet
mun täysin omakses. Ei mulle jää
nyt enää mitään omaks itsestäni.
Sumentaa onni, valo silmäni,
mun horjuu mieleni. En kestä enää,
mua ylivoimaisesti puolees vedät,
sua hillitönnä sydämeni halaa.
Mun voittanut oot iki-omaksesi,
niinp' ota olentoni kokonaan!
(_Syöksyy prinsessan luo ja syleilee häntä rajusti_.)
PRINSESSA (_työntäen Tassoa luotaan ja rientäen pois_).
Pois!
LEONORA (_joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen_).
Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso!
(_Lähtee prinsessan jälkeen_.)
TASSO (_aikoen seurata heitä)_.
Oi Luoja!
ALFONSO (_joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera_).
Mieletöntä pidättäkää! (_Pois_.)
VIIDES KOHTAUS.
TASSO. ANTONIO.
ANTONIO.
Josp' oisi luonasi nyt vihamies,
joit' aina ympärilläs vainuat,
kuin riemuita hän saiskaan!--Onneton!
Ma tuskin vielä olen toipunut!
Kun jotain aivan yllättävää sattuu,
kun silmä näkee jotain suunnatonta,
on aatos hetken tyrmistynyt: meillä
ei ole mitään siihen verrattavaa.
TASSO (_kauan vaitioltuaan)_.
Vain täytä virkas, sinut tunnen ma!
Niin, ruhtinas ei suotta sinuun luota;
vain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi
kiduta minut, tuomioon kun olen
nyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta,
jott' yhä julmemmin sen väkäset
mua raatelis!
Sa olet kallis ase tyrannin;
siis ole vanginvartijani, ole
kiduttajani! Kuinka omiasi,
kuin sovelias ootkaan molemmiksi!
(_Näyttämöön päin_.)
Niin, mene, tyranni! Et loppuun saakka
sä teeskennellä voinut, riemuitse!
Sä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä
oot tuskiin mietittyihin säästänyt:
sä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen
sen inhon, min saa aikaan väkivalta,
mi rikollisna, väärin ruhtinoi.
(_Hetken vaitioltuaan_.)
Siis lopultakin karkoitettu olen,
pois täältä kerjäläisnä häädetty!
Siis seppelöitynä mä aiottiin
vain uhriteuraaks eteen alttarin!
Siis viime päivänä viel' omaisuus
pois multa houkuteltiin ainoa,
pois sanoin liukkain vietiin runoni!
Nyt teidän käsissänne ainoa
on omaisuuteni, mi kaikkialla
ois ollut suositukseni, mi vielä
jäi viime varakseni nälkää vastaan!
Nyt huomaan, miksi levätä mun täytyy.
Tää salaliitto on, sä olet päämies.
Jott' ei vaan kypsyis runoelmani,
jott' ei vaan leviäisi maineeni,
jott' tuhat vikaa keksis kateus,
jott' unhoon lopulta mä jäisin aivan,
siks työttömyyteen tottua mun täytyy,
siks säästää itseäni, aistejani.
Oi kallis huoli, kelpo ystävyys!
Ma inhoittavaks uskoin salaliiton,
mi ympärillein näkymättömänä
ja väsymättä kietoi verkkojaan,
vaan vielä katalammin käy se ilmi.
Ja sireeni! Sä houkuttajani
niin hentoinen, niin taivaallinen, nyt
yht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja,
niin myöhään!
Vaan niin valmiit pettämään
olemme itseämme, kunniaa
hylyille suomaan vasta-kunniasta.
Ei toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin
kaleeriorjat, jotka läähöttää
lähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin;
ne tuntee toisensa, joist' yksikään ei
voi mitään vaatia, ei menettää;
joist' itsekukin veijarista käy
ja vertaisensa veijariksi arvaa.
Sensijaan kohteliaina toisiamme
me väärin arvioimme, jotta myös
he puolestaan meit' arvioisi väärin.
Kuin kauan pyhä kuvas estikään
mua näkemästä naista keimailevaa,
jok' arvottomin juonin vehkeilee!
Putosi naamio, Armidan nään nyt,
on poissa sulo kaikki--niin, sä oot se!
Sinusta aavistava laulu lauloi!
Ja liukas, pikku välittäjätär!
Kuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen
ne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen
sen piirin, jota kaarrellen hän hiipi.
Mä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle!
Ja minulta jos kaikki riisti kurjuus,
mä sitä kiitän: totuuden se näyttää!
ANTONIO.
Sua, Tasso, hämmästyen kuuntelen,
jos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes
äärestä toiseen häilymään on nopsa.
Tajuusi tule! Raivos hillitse!
Sä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen,
jotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi,
vaan niit' et itsellesi koskaan sinä.
TASSO.
Noin lempein kielin älä mulle puhu,
sanoiltas viisailta sä säästä minut!
Suo mulle onni hämärä, ett' ensin
en tulis järkiini, ja järjiltäni
senjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi
ytimiin saakka tunnen itseni,
ja elän vain sen tunteakseni.
Mua epätoivon raivo kouristaa,
ja hornantuskassa, mi minut tuhoo,
on herjaus vain heikko tuskanääni.
Ma tahdon pois! Jos rehellinen liet,
se näytä, päästä minut täältä heti!
ANTONIO.
Mä täss' en hädässäsi heitä sua;
jos mielenmaltti täysin loppuu sulta,
ei lopu multa kärsivällisyys.
TASSO.
Mun vangikses siis täytyy antautua?
Ma antaudun, ja niin se tehty on;
en vastusta, niin minulle on paras--
ja tuskassani sitten toistella
suo minun, kuinka kaunist' olikaan,
min itse itseltäni hävitin.
He menevät--Oi Jumala, näen tuolla
jo pölyn, jonka vaunut nostavat--
On eellä ratsastajat--Pois he menee,
tuoll' ajaa he!--Sielt' enkö myös mä tullut?
Poiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina.
Oi, kättä herrani jos suudella,
oi, hyvästellä vain jos saisin vielä!
Vain kerran pyytää viel': oi, anteeksi!
Vain kuulla vielä: mene, anteeks saat!
Vaan sit' en kuule, enää koskaan kuule--
pois aionhan! Mun hyvästellä suokaa,
vain hyvästellä. Suokaa, sallikaa
vain hetkinen mun heitä nähdä taas!
Viel' ehkä paranen. Ei, hyljätty
mä olen, karkoitettu, itseni
oon itse karkoittanut, hänen ääntään
en koskaan kuule enää, kohtaa koskaan,
en koskaan katsettaan--
ANTONIO.
Suo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin
sun vierelläs, sua muistuttaa: et ole
niin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy!
Jo liioin annat valtaa tuskallesi.
TASSO.
Ja olenko niin kurja siis, kuin näytän?
Niin heikko, kuin mun näet edessäsi?
Siis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska
maanjäristyksen lailla raivonnut,
niin ett' on edessäni rakennus
vain tuhkaa kasa kaamea?
Kaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet
tukea, viihdyttää mua tuhatverroin?
Pois sammunutko voima, joka muinoin
mun eli rinnassani? Rauennutko
oon tyhjiin, aivan tyhjiin?
Ei, kaikki vielä on, mut min' en mitään;
mä itselleni vieras oon, hän mulle!
ANTONIO.
Ja häipyväs jos luulet itseltäsi,
niin havahdu ja muista, mitä olet!
TASSO.
Niin, aikaan oikeaan mua muistutat!--
Jo onko turhat aikain esimerkit?
Eteeni eikö nouse yksikään
mies jalo, syvemmältä kärsinyt
kuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin
mä häneen itseäni verraten?
Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain:
on luonto meille suonut kyyneleet
ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy
mies lopulta.--Ja mulle yli kaiken
se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän
syvintä valtaa valittaakseni:
ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja
soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.
ANTONIO (_astuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä)_.
TASSO.
Oi jalo mies! Sä olet luja, vakaa,
ja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky.
Vaan mieti kuitenkin ja voimastas
äl' ylvästele! Luonto mahtava,
mi laski juuret tämän kallion,
myös aallon liikkuvaiseksi se loi.
Se myrskyn tuo, ja aalto pakenee
ja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin.
Niin ihanasti päivä kuvastui
tään aallon helmaan, tähdet uinuivat
sen povella, mi hiljaa nousi, laski.
On poissa välke, rauha paennut.--
En vaarass' enää itseäni tunne,
enk' enää sitä häpee tunnustaa.
On rikki peräsin, ja laiva ruskaa
jo joka puolelta. Pois repee pohja
mun jalkojeni alta! Sinuun tartun
ma käsin molemmin! Niin kallioon,
tuhoutuessa purren, puristautuu
lujasti vielä viimein laivamies.
SELITYKSIÄ.
Siv. 3. _Vergiliusta_ pidettiin Tasson esikuvana.
" 6. _Esten Herkules_ (Ercole d'Este) oli herttua Alfonso II:n isä.
" " _Esten Hippolytos_ (Ippolito d'Este), edellisen veli.
" 9. _Myrtti_ oli Venukselle pyhitetty.
" 12. _Platoa_ tutkittiin siihen aikaan paljon myös Ferraran hovissa.
" 13. _Alfonso II_ oli Ferraran herttuana vv. 1559--97. Torquato
Tasso tuli hänen palvelukseensa v. 1572.
Tasso valmisti "_Vapautetun Jerusaleminsa_" vv. 1565-75.
" 17. _Antonio Montecatino_ oli ensin filosofian professori,
sitten, v:sta 1575, herttuan valtiosihteeri.
" 20. _Torquato Tasson isä Bernardo_ ajettiin maanpakoon
Napolista v. 1550.
" 29. _Gregorius XIII_ tuli paaviksi v. 1572. Ferrara oli
paavillinen läänitys.
" 38. _V.1565_, jolloin Tasso ensi kerran tuli Ferraraan,
oli herttualla toiset häänsä, joiden juhlallisuuksia
Tasso kuvailee.
" 52. "_Mä sivellintä, runohenkeä_,
_mi jumal-juoman parhaan suloudesta_
_sai nuoren voiman, toivoisin_..."
Taru kertoo mehiläisten kantaneen nuoren, nukkuvan
Pindaroksen huulille hunajaa.
" 80. _Prinsessan äiti_ oli v:sta 1535 kalviinilainen, minkävuoksi
hän ei senjälkeen saanut ottaa osaa lasten
kasvatukseen. Alfonso II ajoi samasta syystä äitinsä
maanpakoon Ranskaan.
Siv. 100. "_Nuo linnut kaameat, kaksmieliset_..." Vanhimman
jumaluuden, Yön, tyttäriä. Erinyeitä sekä raskasmielisyyden
ja mielipuolisuuden henkiä, verrataan
yölintuihin; lähinnä kai ajatellaan lepakoita.
" 108. "_Mi ruhtinas_..." Francesco I Medici, Toskanan
suurherttua v. 1574.
" 119. _Gonsaga, dè Nobili, da Barga, Antoniano, Speroni_,--
Tasson ystäviä, pappismiehiä, oppineita, kirjailijoita
ja kirjallisuuden tutkijoita.
" 141. _Sorrentossa_, Napolin lähellä, Tasson synnyinseudulla
asui hänen sisarensa Cornelia leskenä; hänen luokseen
Tasso meni ensimäisellä pakoretkellään v. 1577.
End of Project Gutenberg's Torquato Tasso, by Johan Wolfgang von Goethe