Näin emme toisiamme lähene.
Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin
tahallas jotakin sä käsität,
ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut
ois prinsessan, sun tunsin helposti:
sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan.
Ei sulle oma kohtalos tuo huolta;
sa muita ajattelet, muita autat;
ei elon oikullinen aaltoilu
vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän.
Mik' oon ma, etten etsis seuraasi?
Mull' eikö syytä palavasti pyytää
murua edes sala-aarteistasi?
Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles,
ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet,
--sit' oonkin ystävää mä kaivannut.
En häpeile, ett' olen kokematon
ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä
viel' lepää vastaisuuden kultapilvi.
Mies jalo, minut povellesi paina
ja elon kohtuulliseen nautintoon
mun ohjaa malttamaton mieleni!
ANTONIO.
Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä
vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.
TASSO.
Saa aikaan hetkessäkin rakkaus,
mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva.
En sitä pyydä vain, mut vaadinkin.
Vetoan sinuun hyveen nimessä,
mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä.
Yks nimi mun viel' oisko mainittava?
Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, hän,
Eleonora, ystäviks sois meidät.
Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa!
Luo jumalaisen yhdess' astukaamme
omistain hälle kaiken pyrintömme,
hänelle teon arvokkaimman tehden.
--Siis vielä: täss' on käteni! Se ota!
Äl' enää hylkää, älä kieltäydy,
oi jalo mies, suo mulle nautinto,
tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen
ehdotta, luottavaisna antautua.
ANTONIO.
Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen
sa näytät voittamaan, tiet avaroina,
leveinä portit eessäs näkemään.
Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle
mä mielisti; mut liian selvään näen:
on vielä suuri juopa välillämme.
TASSO.
On ero vuotten, arvon koetellun,
ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.
ANTONIO.
Ei tahto loihdi töitä syntymään,
tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa.
Päämäärän saavuttanut seppelöidään,
ja ansio jää usein seppeleettä.
Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä,
on monenlaisia: niit' ilman vaivaa
voi usein saada huvikävelyllä.
TASSO.
Mit' auliisti suo tälle jumaluus,
ja tuolta tyyten epää, moista lahjaa
ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.
ANTONIO.
Jumalten muitten yli Onnetarta
sä kiitä silloin: sokea se onhan!
TASSO.
Myös Oikeuden-jumalatar sitoo
lumeelta jokaiselta silmänsä.
ANTONIO.
Laps onnen Onnetarta ihannoikoon,
sen sadoin silmin kunnon näkevän
hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi,
Minervaksi tai muuksi nimetköön,
ja palkaks sanokohon armon-annin,
satunnais-helyn merkiks ansion!
TASSO.
Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää!
Näen sydämeesi syvälle ja sinut
jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis
myös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat
sa sanais, katseittesi nuolia.
Ei seppelettä, jota pääni kantaa,
voi langettaa ne lakastumatonta.
Sa kasva ensin ylle kateutesi,
siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää!
On seppel mulle pyhin, korkein onni.
Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut,
mä mihin pyrin vasta, sankari,
jost' on vain tarut mulle kertoneet,
tuo esiin runoniekka, vertainen
Homeroksen, Vergiliuksen, tai
viel' enemmän; mies näytä, joka palkan
tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka
se kolmin kerroin enemmän kuin minut
sais hämilleen: mun polvistuvan silloin
näet eteen jumal-lahjan antajan;
ja siihen jään mä, kunnes seppeleen
mun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.
ANTONIO.
Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.
TASSO.
Mua punnittakoon, sit' en välttele;
mut halveksintaa ansainnut en ole.
Ei seppeltä, min mulle ruhtinas
ja ruhtinatar tunnustukseks soivat,
epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!
ANTONIO.
Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle
ei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.
TASSO.
Min sallit itselles, myös mulle sopii.
Pois tuomittuko täältä totuus ois?
Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen?
Tääll' onko sorto kunnon miehen osa?
Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan,
ma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö
sais viihtyä maan mahtavien luona?
Saa varmaan! Ruhtinaasen lähentää
meit' aateluus vain, isiltämme saatu;
miksei myös sielun suuruus, jota suonut
ei luonto kaikille, kuin antaa voinut
ei kaikille se suurta sukujuurta?
Vain pikkumaisuus täällä peljätköön,
kateus, häpeäkseen näyttäytyvä:
kuin saastaverkkojaan ei mikään lukki
saa luoda näitten seinäin marmoriin.
ANTONIO.
Mun itse oikeutat sua halveksimaan!
Miest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis
uhittelulla poika kiihkomieli!
Kurittomuutes kunnoksiko luulet?
TASSO.
Kuriton ennen teistä nähden, kuin
omissa silmissäni kunniaton.
ANTONIO.
Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri
tien paremman voi sulle neuvoa.
TASSO.
Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin
oon uhmataksein epäjumalia.
ANTONIO.
Jos sanasilla, runosilla ollaan,
sä voitonsankariksi pääset varmaan.
TASSO.
Tekoja kerskattavia ei tehnyt
mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.
ANTONIO.
Sa luotat sääliin, joka liian kieroon
on vienyt onnes riihattoman riennon.
TASSO.
Oon täysikasvuinen, nyt tunnen sen.
Aseiden uhkapeliin kanssasi
ois mulla pienin halu ollut käydä;
mut yhä paloa sa kiihdät, veri
jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo
kuin koski rinnassani kohisee.
Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!
ANTONIO.
Et tiedä kuka, etkä missä olet.
TASSO.
Pyhäkkö pyhinkään ei solvausta
pakoita sietämään. Sa häväiset,
sa tahraat tämän paikan, enkä minä,
jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen,
ihailun, rakkauden sulle kannoin.
Sun henkes saastuttaa tään paratiisin,
sun sanasi tään puhtaan salin, eikä
mun sydämeni tunne, joka kuohuu,
pois tahran pienimmänkin torjuakseen.
ANTONIO.
Mi ylhä henki povess' ahtaassa!
TASSO.
On vielä tilaa rintaa avarruttaa.
ANTONIO.
Avartuu sanoistakin monen rinta.
TASSO.
Jos ritar' oot, kuin minä, näytä se!
ANTONIO.
Oon kyllä, mutta tiedän, missä olen.
TASSO.
Siis kera käy, ett' asein saamme kiistää!
ANTONIO.
Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.
TASSO.
Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.
ANTONIO.
Ja raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.
TASSO.
Ilolla luovun tästä turvasta.
ANTONIO.
Niin, luovu laista, paikka tää ei luovu.
TASSO.
Se anteeks suokoon, että tämän kärsin!
(_Paljastaa miekkansa_.)
Käy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä
sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!
NELJÄS KOHTAUS.
ALFONSO. EDELLISET.
ALFONSO.
Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?
ANTONIO.
Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan
näet tämän raivon-villitsemän eessä.
TASSO.
Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees
minua varoittaen hillitköön!
ALFONSO.
Antonio, kerro, Tasso, sano mulle:
kuin tunkeunut on riita talooni!
Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet,
kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä
näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!
TASSO.
Et tunne meitä molempia, luulen.
Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua
on raa'asti ja ilkkuin kohdellut,
kuin tuhma, raukkamainen ihminen.
Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää;
ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon,
--hän aina katkerammin kiihoittaa
ja suonissani veren puhtaimman
sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä
näit vihan raivossa. Hän alkusyy
on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin.
Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas
ja vahingoitti meitä molempia.
ANTONIO.
Hän yltyi ylhään runohurmioonsa!
Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut,
ja multa kysynyt; nyt minäkin
kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.
TASSO.
Niin kerro, kerro, sana sanalta!
Ja selväks ilme, tavu jokainen
tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit!
Sa toistamiseen solvaa itseäsi,
todista omaa syytäs! Sit' en kiellä
henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.
ANTONIO.
Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu!
jos ei, niin vaiti, älä keskeytä!
Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä
Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on?
Se etäinen on kysymys ja vielä
kai toistaiseksi paras heittää sikseen.
TASSO.
Kuin niin? Kai ensi kysymys on se,
ken oikeassa on, ken väärässä.
ANTONIO.
Ei varsin, vaikka mieli suhdaton
niin luuleekin.
ALFONSO.
Antonio!
ANTONIO.
Armollinen,
sua tottelen, mut olkoon vaiti hän!
Mun puhuttuani hän jatkakoon.
Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon:
en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä
ma voi, en itseäni puolustaa,
en antaa vaatimaansa hyvitystä:
ei edessäsi vapaana hän seiso.
Hän alaisena lain on ankaran,
jot' armos korkeintaan voi lieventää.
Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati;
ja tuskin sulta salas paljaan miekan.
Jos väliimme et sinä ehtinyt,
myös minä syylliseksi tullut oisin
ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.
ALFONSO (_Tassolle_).
Et hyvin tehnyt.
TASSO.
Oma sydämeni
vapauttaa minut, sinun varmaan myös.
Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan
myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas
hän mua sanoin salakähmäisin
ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky
vereeni nopeasti kieleltään,
kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani!
Hän kylmän tyyneytensä säilytti,
mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne,
et tunne, etkä tule tuntemaan!
Eteensä ystävyyteni toin kauniin,
mut lahjani hän heitti jalkoihini.
Jos syttynyt ei sieluni ois silloin,
se aina arvoton sua palvelemaan,
sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain
ja tämän paikan unhoittanut olen!
En millään pohjalla saa raukka olla,
sijalla millään alennusta sietää.
Jos milloin rinnastani haihtunee
se tunto, silloin rankaise, pois työnnä
ja iäks silmäis eestä minut hylkää!
ANTONIO.
Helposti taakat kantaa nuorukainen,
syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan!
Se kummaa ois, niin ellei tunnettu
ois runouden lumovoima, joka
lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä
niin mielellään. Mä tuskin uskon, että
myös sinä, herrani, ja palvelijas
niin turhaksi tään teon arvaatte.
Jokaista majesteetti suojelee,
ken häntä lähestyy kuin jumaluutta
ja hänen vihittyä asuntoaan.
Kuin luona alttarin sen kynnyksellä
myös talttuu intohimo jokainen.
Ei miekka välky siellä, sana uhkaa,
ei solvauskaan vaadi kostoa.
Sen ulkopuolla katkeruudelle
ja vihalle jää kyllin kiistatilaa.
Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon.
Takeeksi turvan taattos perustivat
nää muurit, pyhäköksi arvolleen
ne asettivat, viisaasti tään rauhan
lain kurill' ankaralla säilyttivät;
maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi,
ken rikkoi; arvoa ei katsottu,
ei sääli oikeutta sitonut;
pelästys ilkiönkin valtasi.
Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen
taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon
ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra,
ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä
velvollisuuden vaeltaa, jos laki
ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?
ALFONSO.
Mun puolueeton mielen' ymmärtää
viel' enemmän kuin sanoakaan voitte.
Ois kaunihimpi ollut päivänne,
jos syytä tähän sanaan ei ois mulla.
Näet liki oikeutta täss' on vääryys.
Sua jos Antonio on loukannut,
hän velvollinen hyvittämään sua
on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa.
Välittäjänne mielelläni oisin.
Mut, Tasso, vankeudella sovitat
sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle,
niin lievennän myös lakia sun tähtes.
Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy
ja itseäsi yksin vartioi!
TASSO.
Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?
ANTONIO.
Sä etkö huomaa isän lempeyttä?
TASSO (_Antoniolle_).
Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa.
(_Alfonsolle_.)
Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen
sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin!
On mielestäs se oikein. Sanaas pidän
mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon.
Se uutta mulle on, niin uutta, että
sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen.
Tään miehen sentään tunnen--. Totella
ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin
puhua, kuten tulis. Vait on suuni.
Se rikos oliko? Mua ainakin
rikollisena näytään pitävän.
Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.
ALFONSO.
Sen otat syvemmästi kuin mä itse.
TASSO.
Se menee yli ymmärrykseni;
tai oikeastaan ei,--laps enhän ole;
mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa.
Äkisti valo mulle vilkuttaa,
vaan kohta hämärään se peittyy taas,
vain tuomioni kuulen, kumarran.
On turhaan sanoja jo tuhlattu.
--Täst' alkain tottelemaan, avuton,
sa totu! Unohdit, miss' olit sa:
jumalten majoiss', et maan tanterilla;
nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa.
Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin
On miehen tekeminen alttiisti.
--Pois ensin ota miekka, minkä annoit,
kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa;
ei kunniata tuonut ole se,
vaan häpeääkään ei, ei tänään edes.
Syvästi liikutetuin sydämin
pois luovutan tään lahjan toivontäyden.
ALFONSO.
Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.
TASSO.
On työni totella, ei ajatella.
Ja lahjan kauniimmankin surukseni
mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan.
Ei sovi vangin päähän seppele:
pois siitä itse siirrän kaunistuksen,
min ikiaikaiseksi suodun luulin.
Sain liian varhain onnen kauneimman,
ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa
se liian pian riistetään.
--Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan
ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste.
Niin kummat ihmisell' on koetukset:
kevyttä joustavuutta jos ei luonto
ois meille antanut, niit' emme kestäis.
Opettaa hätä meitä leikkien
pois jumalien lahjat tuhlaamaan:
me kädet aukaisemme mielellämme,
ett' iäks aartehemme häviää.
--Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa
ja sinut katoon vihkii! Sallittu
tää onhan heikkoutemme hento merkki.
Ken itkis ei, kun kuolematon edes
ei turvaa hävitystä vastaan saa?
Tään miekan ympärille kiertyen
mi surukseni ei sua ansainnut,
kuin urhon kirstulla, nyt haudalla
mun onneni, mun toivoni sä lepää!
--Nää vapaaehtoisesti etees lasken;
ken kantaa asetta sun vihas alla?
ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra?
Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.
(_Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen
sekä vie sen pois_.)
VIIDES KOHTAUS.
ALFONSO. ANTONIO.
ANTONIO.
Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka
arvonsa, kohtalonsa värittääkään!
Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu
ja kokematon, valio on varsin
ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa.
Hän rangaistusta nuorna kärsiköön,
omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.
ALFONSO.
Hän rangaistu on--pelkään, liioinkin.
ANTONIO.
Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot,
taas vapauteensa, herra, laske hänet,
ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.
ALFONSO.
Jos on se tarpeellista, käyköön niin.
Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?
ANTONIO.
Mä sitä tuskin osaan sanoa.
Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin,
mut aatelista arvoansa en.
Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun
ei tuonut suurin vihastus.
ALFONSO.
Niin näytti
myös minusta tuo kiistanne, ja puhees
mun arveluani vain vahvistaa.
Kun miehet riitaantuu, syy viisainta
on vikapäänä pitää. Häneen et
sais suuttua, sun häntä ohjata
ois parempi. On vielä aikaa siihen:
tää tapaus teit' aseihin ei vaadi.
Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä
ma tahdon talossani nauttia.
Taas rauha palauta, sen kyllä voit!
Lenora Sanvitale ensiksi
saa lempeästi häntä lauhdutella,
sä sitten luokseen käy, mun nimessäni
taas anna hälle vapaus ja itsees
hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä.
Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan
sa puhut ystävänä, isänä.
Viel' ennen eroamme sopu tulkoon,
--jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat.
Mieluummin vielä jäämme hetkeksi
ja suomme naisten jatkaa lempeästi,
mit' aloit sa; ja kun me palaamme,
tään tapauksen viime jäljen ovat
he umpeen luoneet. Vaikeuksia
et näytä välttää tahtovan, Antonio!
Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun
jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses.
Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.
ANTONIO.
Oon häpeissäni; sanas heijastavat,
kuin kirkas kuvastin, mun vikojani.
Miest' ylevää on helppo totella:
hän käskiessään meitä vakuuttaa.
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
PRINSESSA (_yksin_).
Eleonora missä viipyy? Yhä
vain kiihtyy tuska, suru sydämeni.
Ma tuskin tiedän, mitä tapahtui,
ma tuskin tiedän, kumpi syypää on.
Kun tulis hän! En kanssa veljeni
puhua mielis, en Antonionkaan
mä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän,
kuin ovat asiat, kuin käydä voi.
TOINEN KOHTAUS.
PRINSESSA. LEONORA.
PRINSESSA.
Min tiedon tuot sä ystävistämme,
Eleonora? Tapaus tuo kerro!
LEONORA.
En enää lisää tietoihimme saanut.
He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti,
sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää
tään riidan alkaneen, Antonio
vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa
saa keskustella; Tasso sitävastoin
on yksin, huoneeseensa tuomittuna.
PRINSESSA.
Antonio häntä varmaan ärsytti,
tylysti loukkas mieltä ylvästä.
LEONORA.
Niin luulen minäkin: näin otsallaan
jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.
PRINSESSA.
Miks sydämemme ääntä hiljaista
ja puhdasta niin harvoin noudatamme!
Niin hiljaa puhuu henki povessamme,
niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen,
mit' omaksua tulee, mitä välttää.
Antonio mielestäin tän' aamuna
viel' oli entistäänkin jyrkempi.
Mieleeni nous jo paha aavistus,
kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto
sa huomaa, kasvot, ääni molempain
ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista,
ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä.
Vaan toivo viekoitellen yhä mua
näin uskotti: on viisas kumpikin
ja jalo, valistunut, ystäväs;
mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?
--Ma valtaani sain nuorukaisen mielen,
niin kauniin luottavaisna, lämminnä!
Antoniolle jospa heti puhuin!
Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa;
ja arkaelin ensi sanakseni
hänelle nuorukaista suositella.
Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin
ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu
myös vihollisten väliin; peljännyt
en tätä kiihkoa ma vanhalta
ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi!
Näin pahaa tulevan en luullut ois.
Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?
LEONORA.
Kuin vaikea on neuvoa, sen itse
sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei
tää ole kesken saman-luontoisten;
voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet,
sen saattaa onnelliseen päätökseen.
Oon tuntenut jo kauan: viholliset
nää kaksi miestä on, siks että luonto
ei heitä muovaellut yhdeksi;
ja edukseen jos viisaat oisi he,
he ystävyyden-liiton solmisivat;
mies yksi ois he silloin, elämässään
heill' oisi voima, onni, tyydytys.
Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan.
Kuin kiista kävikään täänpäiväinen,
sen sovittaa voi; mutta taattu silti
ei ole vastaisuus, ei huominen.
Ois mielestäni Tasson parhain täältä
pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan
tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä
mä hänet voisin pian tavata
ja ystävänä mieltään tyynnyttää.
Antonion, jok' on vieraantunut meistä,
sä täällä sillävälin itseesi
ja ystäviisi voisit lähentää.
Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää,
ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.
PRINSESSA.
Sä, ystävätär, tahdot nauttia,
mä sit' en sais; se onko kohtuullista?
LEONORA.
Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä
nyt kuitenkaan et voisi nauttia.
PRINSESSA.
Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?
LEONORA.
Vain näön vuoksi;--hänet suojaat niin.
PRINSESSA.
Ei veljeni suo siihen suostumustaan.
LEONORA.
Hän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.
PRINSESSA.
Niin raskast' ystävässään karkoittaa
on itsensä.
LEONORA.
Hän pelastuuhan kauttas.
PRINSESSA.
Sit' aietta en puolla sanallani.
LEONORA.
Siis vielä pahempaa sa varro pahaa.
PRINSESSA.
Mua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.
LEONORA.
Käy ilmi pian, kumpi erehtyy.
PRINSESSA.
Äl' enää kysele, jos täytyy kerran!
LEONORA.
Ken päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.
PRINSESSA.
En pysty päättämään, vaan käyköön niin,
jos ei hän pitkäks aikaa lähde pois--
ja huolta pitäkäämme, Leonora,
ett' ei hän koskaan kärsi puutetta,
ett' yhä, hänen poissaollessaankin,
suo hälle runsaan avun herttua.
Antonion kanssa puhu, veljeenihän
hän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme
tai meitä kiistan tähden vihanne.
LEONORA.
Sun sanas tehoaisi enemmän.
PRINSESSA.
Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää,
urbinolaisen sisareni lailla,
voi itselleni enkä rakkailleni.
Mä mielelläni elän hiljaa vain
ja kiitollisna otan vastaan, mitä
voi sekä tahtoo antaa veljeni.
Siit' ennen itseäni soimasin
ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä.
Mua usein moitti eräs ystävätär:
oot epäitsekäs, niin sanoi hän,
se kaunist' on; mut olet siihen määrään,
ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs
ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen
ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen.
Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin
nyt auttaa ystävääni teossa;
saan äidin-perintöni haltuuni
ja tukea hänt' osaltani tahdon.
LEONORA.
Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla
on ystävyyttäni nyt osoittaa.
Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä
hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.
PRINSESSA.
Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin,
sun omasi hän olkoon ennemmin:
niin, nähdäkseni, varmaan parhain on.
Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa
siis täytyy ylistää! 0l' osani
se nuoruudesta asti. Tuttu on se.
Jää puolinaiseks kallein tappio,
kun varmat emme omistuksest' olleet.
LEONORA.
Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon
mä nähdä.
PRINSESSA.
Leonora! Onneni?
Ken onnellinen on?--Mä veljeäni
niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän
näet aina tyynnä kestää kohtalonsa;
mut ansiotaan palkita ei koskaan.
Mun sisareni onko onnellinen,
tuo kaunis nainen, sydän ylevä?
Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle;
mies häntä kunnioittaa hartaasti,
mut ilo talossa ei silti asu.
Mit' auttoi äitiämme viisaus
ja laajat tiedot, jalomielisyys?
Hän vieraan erheen silti välttää voiko?
Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut,
ei varmuutta meill' ole, että kuoli
hän sovinnossa Jumalansa kanssa.
LEONORA.
Oi, puutost' älä katso jokaisen,
vaan mitä vielä jokaiselle jää!
Mit' ei jää sulle vielä?
PRINSESSA.
Minulle?
Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin
jo nuoruudesta. Siskot, ystävät
kun riensi juhlain iloon yhteiseen,
mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä,
ja tuskain parissa sain oppia
jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä
sain yksin ollessani huvitusta;
se oli laulu. Itse viihdyttelin
mä itseäni, tuskan, kaipauksen
ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin:
niin usein tuska nautinnoksi muuttui
ja sopusointuun vaihtui surukin.
Tät' onnea en kauan pitää saanut,
pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan
mun tuomitsi; sain elää, kärsiä
vaill' ainokaista pientä lohdutusta.
LEONORA.
Niin monta ystävää sull' oli luonas,
ja terve olet nyt ja virkeä.
PRINSESSA.
Niin, terve, toisin sanoen: en sairas;
ja monta uskollista ystävää
on onnenani. Oli yksi myös--
LEONORA.
Hän vielä on.
PRINSESSA.
Vaan kauan ei. Kun hänet
näin ensi kerran, paljon merkitsi
se hetki. Tuskin toipunut ma olin,
pois tuskin oli kipu väistynyt
ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen
loin elämään, taas päivä ilahutti
ja veljen, siskon seura, imin luottain
taas toivon puhtahinta hunajata.
Sain uskallusta eespäin katsoa
viel' elämään, ja kaukaa lähestyi
mua hahmot ystävälliset, niin, silloin,
Eleonora, mulle nuorukaisen
esitti siskoni, toi seurassaan.
Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai
hän silloin mielessäni ainiaaksi.
LEONORA.
Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!
On voitto jalouden tunteminen,
ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.
PRINSESSA.
On peljättävä oivaa, kaunista,
kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty
niin kauan kuin se palaa liedessäsi,
kuin tielläs on se soihtu lempeä,
--ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa?
Vaan jos se riehua saa valloillansa,
kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut!
Ma lavertelen, vaikka sultakin
salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.
LEONORA.
On mielen sairaan helpoin valituksiin
ja luottamuksen helmaan vaimentua.
PRINSESSA.
Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn;
sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla.
Ah ystävätär! Päätin kyllä jo:
hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin
jo tunnen tuskaa loputonta nyt,
kun luopua mun täytyy ilostani.
Ei tapaa enää silmäluomill' aamu
keralla unten yhtä, kirkkahinta,
heräämishetkell' enää rintaa täytä
iloisin kaipuin näkemisen toivo;
mun ensi katseheni puistosta
hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan.
Kuin kaunihisti toive täyttyikään,
kun kanssaan armain illoin käydä sain!
Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan
paremmin aina tuta, ymmärtää!
Ja joka päivä mieli kauniimmat
ja puhtahammat tapas sopusoinnut.
Mi hämy silmäni nyt peittääkään!
Nyt päivän loiste, valon ylhäisen
suur' autuus, värit rikkaat maailman
ja muodot tuhannet on vaipuneet
mua saartavahan sumuun raskaaseen.
Yks oli päivä ennen elämä;
vait oli suru, aavistuskin mykkä,
ja alustamme ilman ohjausta
vei eespäin virran aallot kepeät;
nyt salaa tunto ange poveen astuu
ja kauhuun peittää päivän tulevan.
LEONORA.
Taas uusi päivä sulle ystäväs
ja uudet ilot, uuden onnen tuo.