varten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja
veljelleni. Kuinka äitini jaksaa?"
"Hieman parempi, olen kuullut."
"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän --"
"Rotha voi hyvin."
"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on
kulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi --
niin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta."
"Willynkö?" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Hän on ollut kuin enkeli", sanoi Robbie lämpimästi.
"Enemmän -- hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon
häntä!" sanoi Ralph.
Robbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.
Sim istui paikoillaan vaikeroiden.
"Pieni Rotie-kultaseni!" mumisi hän. "Pieni orpo Rotie-raukkani!"
Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen
muistissaan.
"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut
jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen
mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."
"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.
"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta
maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin
päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin
Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat
sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon
kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää
kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui
minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen
Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme
tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa -- toivon sanomaa siitä
paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."
Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.
"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja
kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi,
ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"
Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.
Robbie poistui itkien.
Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista.
Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat
korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa
aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen.
Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.
Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!
L.
SEURAAVANA AAMUNA.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke
lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat
huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin
toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline,
jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien
välissä.
Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden
sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat
torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset
paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.
Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa
ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen
julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus
siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman
pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.
Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä
väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella
parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla
katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni
savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten
tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla,
tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan
ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet
yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.
Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa,
toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut
istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja
heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan
punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin
markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia
tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.
Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin
viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas
esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille
huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon
ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon
yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.
Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista
sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen
ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle
tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa
vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat
avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka
oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu
pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö,
joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä,
mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta
lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä
on tullut?
Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin
ruumiillisellekin näköaistille.
Rintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia
saastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia
valloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia.
Muutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan,
ja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä
piilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.
Tässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa
yksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.
Siellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne
uteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he
itse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa?
Tekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko
vai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti -- heltymätön
ja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään
joutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se
on sellainen vieläkin.
Tänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset
kääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen
vieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen
vastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille
anteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet
kiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja
muutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa
maailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä
tuomittuja odotti?
* * * * *
Tuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli
tuotu sinne linnasta yöllä.
"Tänään taistelemme viime taistelumme", sanoi Ralph. "Vihollinen
valloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton.
Älkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa
olla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi."
Sim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi
repien pitkää harmaata tukkaansa.
"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua."
"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne", vastasi Ralph. "Jumala
on tuonut meidät tänne."
Sim hyppäsi seisoalleen ja huusi: "Siinä tapauksessa en suostu siihen
milloinkaan -- en milloinkaan!"
Ralph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen
hänet takaisin tuoliin.
Torilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.
"Kuuntele!" huusi Sim; "kuuntele heitä jälleen, kuuntele!"
Sim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi
hurjemmin kuin milloinkaan ennen:
"Ei, ei, ei milloinkaan!"
Ralph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden
vaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.
* * * * *
Vahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä
meluamaan.
"Missä sheriffi on?" kysyttiin joka suunnalta.
Willy Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken
sheriffin apulaisen kanssa.
"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen", sanoi hän
viidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä
mestaus on toimitettava."
"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta
ainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne."
"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän
pitää kirjaimellisesti seurata."
"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu,
kuolee kaksi viatonta miestä?"
"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia."
"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?"
"Voidaan ja meidän on pakko."
* * * * *
Tornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan
kalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.
"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!" huudettiin lihakauppojen katoilta.
Samalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta
mies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi
voimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.
Mutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut
kuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä
tuli ulos.
Väkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.
"Missä Wilfrey Lawson on?" kuiskasi muudan.
Sheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko
mustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.
Niiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs
henkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla
koko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi
huomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä,
harteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena
hänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen
tukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen.
Ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.
"Tämä on hirmuista", kuiskasi Sim.
"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi", vastasi Ralph.
Sim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni", sanoi Ralph, joka oli itsekin
järkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. "Vain minuutti ja
sitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä
pelätkö."
Sim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen
kyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi,
mitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.
"Olkaa rauhallinen, Sim", kuiskasi hän; "olkaa tyyni älkääkä virkkako
mitään."
Alisheriffi lähestyi Ralphia.
"Haluatteko pyytää jotakin?" kysyi hän.
"En."
"Entä te?" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.
Sim koetti hillitä mieltään.
"Hänellä ei ole mitään sanottavaa", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän
kuiskasi jälleen Simin korvaan: "Olkaa rohkea, ystäväni."
Irroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui
hän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea
auringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.
Silloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen
alisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:
"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton -- viekää minut takaisin
vankilaan ja antakaa minun todistaa se -- hän on viaton -- se on totta
-- se on totta -- antakaa minun todistaa se!"
Ralph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: "Silmänräpäys vielä
ja kätemme yhtyvät taivaassa."
Mutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli
ikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John
Jackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva
Garth.
Willy lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.
"Jumala on ollut armollinen meille!" huudahti hän itkien.
Ralph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän
ei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren
sydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin
häipyneen sanoman.
"Armahdettu, armahdettu!" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.
Muudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.
Molemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät
vietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.
"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"
Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä
ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä
vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.
LI.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin
kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä
aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta
vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale
poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla.
Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa
virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja
hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.
Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin
vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle
niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin
sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli
pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli
määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja
jakajaksi.
"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka
silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan
tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä
kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin
oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä
tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet
äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät
vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat
hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei
milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan,
seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita
sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen
sanan niistä.
"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä
kauan olemaankin."
Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna
siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn
kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan
nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo
Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän
näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme.
Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee
läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on
hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja
salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne
korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:
"Heipä, heipä, ka,
kumman otat sa,
oikeanko vai vasemman?"
"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.
"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka.
Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja
kuparikolikosta.
Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii
pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa
sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni
joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä.
Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He
leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".
Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia
ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on
onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen
olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa
Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on
jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.
"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule,
tyttöseni, katsomaan."
Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.
Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa
rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään
erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin
innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua
tilapäisellä vastustamisella.
"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen
kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä
pienillä sievillä jaloillaan.
Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa
painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat
lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja
lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.
"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla
lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan.
"Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan
aio voittaa?"
"Odota vain ja katso, tyttöseni", sanoo Robbie peittelemättömän
hyväntuulisesti.
"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma
siitä", sanoo Liisa.
"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa
katkenneiden jalkojeni hauteeksi", sanoo Robbie.
"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi", jatkaa
Liisa katselijoiden suureksi huviksi. "Odota, kunnes sinusta kasvaa
mies, Robbie."
Kilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen.
Lähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.
He juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka
saavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa
palkinnon.
Katsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden
pensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat
he niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen
ja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä
huippua.
Alhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi
kiihkoissaan.
"Robbie on ensimmäinen -- ei -- on -- ei -- kannustakaa häntä, tehkää
se! Kiiruhda -- kiiruhda!"
Muudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt
he laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja
-- ja Robbie on todellakin ensimmäinen!
"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!"
"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie", sanoo
Matthew.
"Mutta mitä sinä sanot?" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan
nuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja
välinpitämättömältä.
"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina
ollut sellainen veitikka."
"Tässä on sinulle veitikkaa." Robbie oli kietaissut kätensä Liisan
vyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan.
Liisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman
vankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?
Pari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.
"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin", sanoi
toinen.
"Luulen niin", vastasi toinen; "ja olen kuullut Ralphin vuokranneen
Robbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen."
Matthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.
"Missä Rotha on?" kysyi vanha kutoja.
"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä", sanoi Willy ruohikosta, jossa
hän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.
"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo",
sanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.
"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies."
Willy ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla
huomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.
Ralph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.
Sim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää
iloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet
hyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän
sovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla
yrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin
ennen.
Ralph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.
"Iloinen sydän punastuttaa posket", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan
kasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen
näköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on
nyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset
puoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin
milloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön
kasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen
kuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen
surujen haihduttua saa iloita -- kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.
"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan
aurinkoiselle puolelle, Rotha", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien
olkihatullaan.
Heidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka
kehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan
kiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan
metrin päässä.
"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista", sanoo
Matthew, "olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi
vanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen."
Reuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan
sukkeluuden, nauraa sydämellisesti.
"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut
kiinni, Reuben", sanoo Monsey.
"Mikä se sitten olisi?" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.
"Aave ja lantakasa!"
"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä", sanoo
Matthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen
huomautuksen.