loppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin
pimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin
keittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet
mukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään.
Nuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat
toisessa huoneessa rouva Rayn luona.
Nyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.
"Mitä ihmeessä se on?" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.
Muudan rohkeimmista naisista menee ovelle.
"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!" sanoo hän kovasti hämillään.
Odottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita.
He istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin,
suoraan sanoen joka paikkaan.
Millaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä
naurua ja millaista laulua!
Ralph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä
kehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin
ja hänen pitää laulaa nytkin.
"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä", sanoo hän.
"Mistä sitten -- Lancasterin noidistako?"
"Kuka sen on kirjoittanut -- pieni Monseyko?"
"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies", sanoo Ralph hymyillen.
"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi", sanoo
Liisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.
Sitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: "Kuumaa aurinkoa sä älä
pelkää."
Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille
vanhalle laululle.
Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen
näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee
koirien asemaa tässä maailmassa.
"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven
takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli.
Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.
"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään
mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"
Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin
keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.
Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen
kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen
polvensa ja alkoi lausua:
"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa,
niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."
Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen
laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi
korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton
taiteellinen ponnistus):
"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"
ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:
"En kumpainenkaan, kaunis neitiseni,
jolleivät he teitä osaa miellyttää."
olivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi
välittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat
tehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset
näyttelijät ainakin.
Pieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie
läähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.
"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?" sanoi Liisa pyyhkien
naurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.
"Odota vähän", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.
Robbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan
kuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo
hankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen
pitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.
Mutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli
hiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.
"Missä kukat ovat?" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.
Kun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen
olevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.
Näytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu
haettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.
"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew
Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.
Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.
Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset
kantoivat rukkeja.
Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha,
Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.
Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä
tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa
vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat
aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien
penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä.
Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan,
välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja.
Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin
hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden
aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen
kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.
Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään,
aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa,
mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja
yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.
Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat
veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat
airoihin.
"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy
työnsivät veneen vesille.
"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen',
sanoi rottakoira rakille."
Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä
milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.
Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa,
rupesivat tytöt laulamaan.
Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan
hiljeneviä ääniä.
Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli
yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta
mitään.
Veljekset katsahtivat toisiinsa.
"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.
Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän
muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.
Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu.
Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta
keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän
tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa
tiehensä.
Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet
toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat
jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä
kirkkaassa kuutamossa.
Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se,
mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin
kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.
Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään,
kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä
hänen kätensä lepää.